Avaan silmät pimeässä huoneessa ja hapuilen puhelinta yöpöydältä. Vieläkin pystyisi painaa unta palloon, mutta joku sanoo että pitää kurkata paljonko kello on. Puhelimen ruudussa lukee 11:44 ja herään jo siihen, että kello on niin paljon. Mähän menin jo 22 jälkeen nukkumaan, voi tsiisus, mistä tätä unta riittää?! Pimennysverho oli kyllä siinä mielessä hyvä ostos, että yöunet ovat paljon paremmat näin valoisana aikana, mutta sitten kun ei ole kelloa herättämässä ja omaa aika hyvät unenlahjat, voi käydä niin että vetelee 13-14 tuntia unta yhteen putkeen. 😀

Nousen ylös, pistän kahvit tulille ja annan koiralle ruuan. Selailen sähköpostit ja somen läpi. Alan mietiskellä, miten kirjoitan päivän aiheen blogitekstin muotoon. Maanantaisin saattaa joskus olla kirjoitustaito vähän hakusessa, etenkin jos viikonloppu on sisältänyt juhlimista ja vähemmän unta kuin yleensä. Saan tekstin tehtyä ja samalla lähettelen parille kaverille heidän ruokavaliot sähköposteihin. Koodaillaan ryhmässä dieettijuttuja ja kamut vaikuttavat olevan motivoituneita ja innoissaan, kivaa!

Katselen mun suunnittelemaa ”To Do” – listaa ja tälle päivälle olisi kivasti ruokavalioiden ja treeniohjelmien suunnitteluhommaa, mutta tulee vaan fiilis että ei jaksa. 😀 Päätän siirtää osan hommista keskiviikolle, jolloin on myös hyvin aikaa. Syön ”aamupalaa” kl 13.00 ja lähden hauvan kanssa pitkälle kävelylle. Ulkona on ihanan lämmin ja huomaan jossain vaiheessa, että mulla on liikaa vaatteita päällä. Kierretään meidän lempireitti, jossa kävellään metsikön läpi ja Obelix saa kirmata vapaana. Heittelen hauvalle keppiä ja mietin, kuinka paljon hieno sää vaikuttaa mielialaan ja fiilikseen. Lenkin loppuvaiheilla Obekin alkaa jo läähättää sen verran, että suunnataan pikaisesti kotiin vesikipon ääreen.

Suunnittelen kesän tulevaa ryhmäliikunta-aikataulua ja mietin samalla miten jatkan omien tuntien kanssa. Mulla on ollut tosi pitkään jo samat tunnit joka päivä ja välillä olisi kiva kokeilla jotain uutta, mutta toisaalta muutoksia on vaikea tehdä, kun kaikki tunnit ovat ns. kytköksissä toisiinsa. Ehkä voisin ottaa jonkun aikaisen aamutunnin? Vai jaksanko sittenkään herätä jo 5 aikaan aamulla? Huomaan, että kello tulee jo kolme ja päätän mennä makoilemaan piikkimatolle hetkeksi. En tiedä miten on mahdollista, mutta nukahdan siihen ja herään puoli tuntia myöhemmin. Mies tulee kotiin ja koira on aina yhtä hellyyttävän onnellinen kun toinen meistä tulee kotiin.

Alan selailla vanhoja bodyattack-biisejä, tarkoituksena miksailla tulevaa tuntia hieman lisää. Hoilaan mielessäni ”how deep is your love” ja päätän että ei enää. 😀 Miksaan ykkösen, kolmosen, nelosen, seiskan, kasin ja ysin. Muutama näistä oli mukana jo viime viikolla.

T1 I gotta feeling – BA69

T3 Timber – BA86

T4 Layla – BA83

T7 Booyah – BA83

T8 Heaven is a place on earth – BA74

T9 Fading like a flower – BA75

välipalaa

Töihin saapuessa huomaan, että sali on jotenkin hyvin tyhjän oloinen. Hienot kelit verottavat aina treenaajien määrässä, mutta luotan silti mun attack-jengiin ja kyllähän ne sieltä yksi kerrallaan saapuvat mestoille. Tunnin ekan biisin aikana tulee fiilis, että tänään lähtee ja se tunne osoittautuu oikeaksi. Treeni tuntuu mielettömän hyvältä ja tunnelma on, kuten aina, katossa asti!

On vaikea selittää, mutta tää on enemmän kuin vaan treeniä. Siihen liittyy voimakkaasti myös tunteita ja mielettömän hyvää fiilistä, jonka ansiosta ei aina edes huomaa treenaavansa ja hikoilevansa hulluna. Monesti mietitään, mikä tai millainen tunti on hyvä tai huono. Vaikka ohjaaja voi opetella tietyt asia täydellisesti, tunnelmaa ei voi mun mielestä ”opetella”, vaan se tulee monen asian summana, jos tulee. Se tulee ohjaajasta ja tunnilla olijoista ja siitä, että ei tarvitse jännittää tai ajatella mokaavansa. Ainakin jos itse vertaan omaa kehityskäyrääni, huomaan kehittyneeni juuri siinä, ettei tarvitse olla niin tietoinen itsestään, vaan voi olla rennosti, vaikka onkin se joka ohjaa ja seisoo yksin erillään muista.

Attackin jälkeen tuntuu että on vähän takki tyhjä, kun tuli annettua kaikkensa attackissa, mutta vielä olisi pari jumppaa edessä. Tiedän, että pääsen takaisin ohjausmoodiin, kunhan hyppään vain spinning-pyörän selkään. Mikrofoni takkuilee hieman tunnin alkuosassa ja se vie aina omaa focusta, kun joutuu keskittyä turhiin asioihin. Palautusosion jälkeen ääni alkaa toimia kuten kuuluu ja heti tuntuu tuhat kertaa paremmalta, kun saa annettua ohjeet kunnolla, ilman äänen pätkimistä. Tunti on yhtäkkiä ohi ja vaellan litimärkänä vaihtamaan spinningkengät takaisin lenkkareihin. Totean respalaiselle, että one more left ja käyn ohjaamassa vielä core-tunnin. Jumpan jälkeen olo on aina yhtä mahtava. Kävelen hymy huulilla pukkariin ja heitän kuivat releet niskaan, suuntaan kauppaan ja ostan dieettiä varten kaiken tarvittavan.

Kotiin saapuessa oon jotenkin todella typerän onnellisessa tilassa. Katsellaan koko perheen voimin lätkää ja kyselen typeriä kysymyksiä jääkiekosta. 😀 Miksi Laine on niin hyvä? Onko sillä hyvä pelisilmä vai onko se se laukaus?

Takana on tuiki tavallinen päivä, jolloin en edes saanut mitään sen erikoisempaa aikaiseksi, mutta ei aina tarvitsekaan.