Oon aina ollut vähän sellainen, että uskon että mikä tahansa on mahdollista, jos vaan riittävästi yrittää ja tekee töitä. Ajattelen myös, että kaiken saa onnistumaan, kun vaan keksii keinot. Jos haluan jotain, yleensä teen suunnitelman jotta saan haluamani. Raha, aika tai mikään muukaan asia ei yleensä ole ongelma, ne on vaan hidasteita. Noh, täähän on sinänsä ihan hyvä piirre ja oon myös saavuttanut hyviä juttuja sen avulla. Mitä treenaamiseen ja siihen liittyvään syömiseen tulee, oli mun metodi (ja on vähän vieläkin :D) että more is more. Tiedätte, että tykkään treenata paljon ja oon aina ajatellut, että mitä enemmän teen hommia sen suhteen, sitä enemmän saan.

Nyt alkaa taas tuntua että kaikki on taas OK! 🙂

Tämä on toiminutkin koko elämäni ajan suhteellisen hyvin, niin kauan kun muu elämä on balanssissa ja hommat hanskassa. Kuten ootte saattaneet lukea, viimeisin vuosi ei ole ollut meikäläisen kohdalla ihan ruusuilla tanssimista ja homma eskaloitui siihen, että päädyin vetämään itseni alipalautuneeseen tilaan, joka tunnetaan myös nimellä ylikunto. Uskon ja olen melkein 100% varma, että tämä johtui enemmänkin psyykkisestä uupumuksesta kuin fyysisestä puolesta. Päälle vielä antibioottien aiheuttama huono tila suolistossa, joka vain pahensi asiaa fyysisellä puolella. Oon kirjoittanut aiheesta ANTIBIOOTTIKUURI – NEVER AGAIN.

Viime syksynä huomasin, että mun kroppa ei toimikaan enää samalla tavalla kuin normaalisti. Tunsin oloni turvonneeksi ja huomasin, että rasvan määrä oli nousussa. Olo oli epämukava, koska oon tottunut olemaan suhteellisen hyvässä kunnossa aina. Normaaliin tapaani, päätin lisätä treeniä ja aloin katsoa tarkemmin syömisten perään. Tämähän ei johtanut mihinkään, vaan kroppa jumitti entistä enemmän ilman, että sain tulosta aikaiseksi. No meikäläisen tapaan tietysti lisäsin vielä enemmän treeniä ja vähensin edelleen ruokia, samaan aikaan kärsin uniongelmista, eli heräsin joka yö kl 4 ja olin tunnin pari hereillä. Selkeä merkki kehon stressitilasta ja siitä että pitäisi levätä, eikä lisätä treeniä.

Tuo ylikunto/ylirasitus, mikä se lopulta olikaan, johti siihen että mulla oli suoraan sanottuna ihan hirvee olo jatkuvasti. Ärsyynnyin ihan oudoista asioista ja saatoin alkaa itkeä jos kävelylenkillä koira jäi haistelemaan liian pitkäksi aikaa, koska en pystynyt olemaan paikalla niin kauaa ja mulla oli muutenkin jatkuva ”kiire saada kaikki tehtyä”. Sain outoja ahdistuskohtauksia, joista viimeisen jälkeen jäinkin sitten saikulle. Nyt kun mietin tuota tilannetta niin se tuntuu todella koomiselta, sillä olin opettelemassa uutta Bodycombat-ohjelmaa ja mua ahdisti se niin paljon (oli jatkuvasti olo, että en ehdi saada kaikkea tarvittavaa aikaiseksi) että istuin koneella ja itkin samaan aikaan kun video rullasi eteenpäin. 😀 Aloitin videon alusta ehkä 15 kertaa ja aina vähintään 3 minuutin kuluttua en pystynyt enää keskittymään siihen. Onneksi tajusin lopulta itsekin tilanteen ”koomisuuden” ja heitin lopulta hanskat tiskiin ja jäin saikulle.

Hauskinta tässä on se, että ainoa asia mikä tuohon aikaan kulki ja jonka jälkeen oli edes hetken hyvä olo, oli treeni ja jumpat. Sen takia sinnittelinkin kai niin pitkään, koska aina kun ”selvisin” yhdestä päivästä, ajattelin että kyllä se huominenkin menee. Lisäksi oon tosiaan aina ajatellut, että luovuttaminen on heikkojen hommaa ja että minä jaksan ihan mitä vaan. Totuus on se, että jaksan ja kestän paljon, mutta näköjään joskus se raja tulee kaikilla vastaan. Nyt kun mietin tota aikaa niin oikeen ällöttää kaikki, sain varmaan ikuisen trauman joulustakin, sillä jos kuulen sekunnin ajan jotain joululaulua, tuntuu että voisin oksentaa.

Se, mitä yritän tässä sanoa, on että etenkin treeneissä ja kehon muokkaamisessa, enemmän ei aina ole parempi. Jos keho pistää vastaan niin on aivan täyttä tyhmyyttä lyödä päätä seinään ja mennä vain kovempaa tai syödä vähemmän. Jos dieetti tai treeni ei tuota tulosta, on hyvä pysähtyä, miettiä tilannetta ja sitä että olisiko nyt hyvä hetki ottaa pieni breikki, antaa kropan palautua kunnolla ja jatkaa vaikka paremmalla hetkellä uudelleen? Ongelmana on se, että nyky-yhteiskunnassa metodina toimii pitkälti tämä ”kaikkimullehetinyt” ja mitä nopeammin sen parempi. Oon itsekin aina välillä hieman kärsimätön luonne, mutta ihan oikeesti, näissä asioissa pitkällä tähtäimellä pääsee niin paljon pidemmälle!

Oon saanut maksaa tyhmyydestäni hintaa, sillä koko tämä kevät ja vuosi on mennyt siihen, että oon yrittänyt saada kehoani takas balanssiin. Voisin joskus tehdä ihan oman postauksen kaikista noista jutuista mitä oon saanut riesakseni, mutta lyhyesti sanottuna, ei ole ollut ihan helppoa aina. Normaalisti tässä ajassa olisin varmasti kehittynyt paljon enemmän ja voin kertoa, että se vie aika paljon motivaatiota kun teet kaiken täydellisesti, mutta mitään ei tapahdu moneen kuukauteen. Toki asioita on tapahtunut pikku hiljaa, mutta selkesti eri tahtiin kuin ennen. Sen vuoksi oonkin ollut super onnellinen ihan pienistäkin muutoksista ja siitä että huomaan kropan palautuneen pikkuhiljaa normaaliin.

Moni on ehkä jopa ihmetellyt, että miksi oon sitten itse ”dieetillä”, mutta esimerkiksi mun kohdalla tämä on tarkoittanut lähinnä ruokamäärien lisäämistä. Dieetti tarkoittaa ruokavaliota, eikä ruokavaliota noudattaminen tarkoita aina laihduttamista. Toki mullakin on kalorimäärä kutistunut nyt lähempänä valmennuksen loppua, mutta sitä ennen on kyllä syöty ihan huolella. Mulle tää valmennus on ollut tosi opettavaista aikaa ja oon tosi onnellinen että päätin aloittaa tämän projektin. Huomenna meen viimeisen kerran Jyväskylään tapaamaan valmentajaa ja raapustelen sitten tännekin lopullista raporttia.

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.