EPÄONNISTUMISEN PELKO

Kirjoitin tämän tekstin jo aikaa sitten ja se jäi vaan luonnoksiin roikkumaan. Nyt tuli lukaistua uudelleen ja ajattelin pistää julkiseksi. Joskus tällaisia henkilökohtaisia tekstejä on suurempi kynnys jakaa, mutta täytyy sanoa, että sen jälkeen kun tein tekstissä kerrotun päätöksen, on kaikki lähtenyt taas loksahtelemaan omille urilleen. Muistetaanhan, että ne vaikeudet on aina hetkellisiä ja asioilla on tapana järjestyä aina loppujen lopuksi! :)

Oon aina ollut aika ankara itselleni onnistumisen suhteen. En tiedä mistä ne paineet ovat tulleet, mutta tajusin tässä taannoin, että oon jättänyt paljon asioita tekemättä, koska oon pelännyt epäonnistumista. Oon myös huomannut, että jos jokin asia ei ole mennyt suunnitellusti, oon helposti jäänyt märehtimään sitä ja antanut asian olla. Toisin sanoen, oon lopettanut sen asian yrittämisen. Tämä ei päde tietenkään ihan kaikkeen, sillä osaan olla myös sinnikäs ja päättäväinen, mutta helposti jään omalle mukavuusalueelle lillumaan, koska siellä ei ole yhtä suurta pelkoa siitä että asiat eivät menisi, kuten olen suunnitellut.

Mä en tiedä onko noloa myöntää, että oon tehnyt elämäni aikana ja ihan viime aikoinakin huonoja päätöksiä ja vääriä valintoja. Kun valinnat ovat osoittautuneet vääräksi tai olen kokenut vastoinkäymisiä, oon helposti ahdistunut ja miettinyt, kuinka kaikki kaatuu päälle. Jotenkin sitä jää niin kovin helposti vellomaan sellaiseen negatiiviseen tunteeseen, ettei enää näe ulospääsyä tai ratkaisua.

Ryhdyin sitten oikeen miettimään ja analysoimaan, että miksi teen niin. Miksi annan asioiden olla, jos ne eivät menekkään kuten olin mielessäni kuvitellut tai toivonut? Enkö mä itse aina toitota niitä elämänohjeita, kuinka pitää jaksaa yrittää epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä huolimatta? Nyt oli siis aika alkaa muuttaa omia ajatusmalleja ihan tietoisesti. Oon nimittäin huomannut myös sen, että kun kohtaan juuri tällaisen vastoinkäymisen tai negatiivisen tilanteen, yritän vältellä sitä ja tavallaan jätän asian huomiotta.

Nyt on sitten paljastettu läjä huonoja piirteitä meikäläisestä, joten lähdetään pohtimaan miten asiassa voisi kehittyä. :D Yhtenä päivänä olin siinä ahdistuneessa tilassa ja en saanut rauhaa omilta ajatuksiltani, joten päätin vain lopettaa. Päätin, että en anna enää ulkoisten asioiden määrittää mun olotilaa vaan oon itse se, joka tekee päätökset ja hoitaa asiat niin, että saan mielenrauhan. Loppupeleissä, aika suuri osa tapahtumista on kuitenkin meidän omissa näpeissä. Pitää vain ottaa vastuu omasta elämästä.

Päätin siis ottaa homman niin sanotusti haltuun ja aloin hoitaa asioita, yksi kerrallaan. Päätin, että vaikka joku asia ei menisi maaliin ekalla yrittämällä, yritetään sitten uudelleen toisella tavalla. Niin kauan, että se onnistuu. Mulla on nimittäin ollut jostain syystä sellainen ajatusmalli, että tuo uudelleen yrittäminen ja sinnikkyys pätee vain tavoitteisiin ja haasteisiin. Niissä olen hyvä, jos en loistava. Meen vaikka läpi harmaan kiven, että pääsen tiettyyn tavoitteeseen, mutta samalla ne suurimmat vaikeudet tulee itse elämässä ja arjessa. Ja silloin kun tulee vastoinkäymisiä (koska niitä tulee) pitää vain pysyä positiivisena ja vaihtaa tyyliä, ei tavoitetta.

On tää vanheneminen siinä mielessä siistiä, että jatkuvasti oppii tuntemaan itseään paremmin. Oppii ymmärtämään omia ajatusmalleja ja käyttäytymistä, mikä tarkoittaa että pystyy myös kehittymään ja tulemaan onnellisemmaksi!

Toivottavasti tästä tekstistä ei saanut sellaista kuvaa, että mulla olisi joku huonosti, vaikka kirjoitin vääristä valinnoista ja epäonnistumisista. Se on tässä tekstien tekemisessä haastavaa, että kun ottaa jonkun kulman josta kirjoittaa, siitä tulee tosi voimakas viba. Varmaan sellainen fiilis, että nyt sillä on tyyliin koko elämä romahtanut! :D Oikeessa elämässä taas on ihan normaalia että välillä mennään ylämäkeen ja välillä taas tullaan kovaa alas. Muutenhan elämä olisi oikeestaan aika tylsää, vai mitä? :)

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


TOISEN TUNTEIDEN VÄHÄTTELY

Vähättelyyn törmää valitettavasti liian usein ja liian monessa asiassa. Jos sitä onnistuu jossain, tulee helposti itse vähäteltyä saavuttamaansa, tai jos ei itse tätä tee, niin valitettavan usein joku mee tekee.

Kerroin eilen Instagramin tarinassa, että mulla leikattiin ihomuutos ja tikkien vuoksi en saa hikoilla nyt hetkeen. Kyllähän minä tiedän varsin hyvin, että tällainen on aika pieni murhe muiden joukossa ja että ehdin hikoilla sekä jumpata vielä liiaksikin elämäni aikana. :D Siitä huolimatta, olen sitä mieltä että se asia saa harmittaa.

Mua harmitti eilen tosi paljon se, että asiat ei menneetkään kuten suunnittelin, harmitti että joudun olla liikkumatta ja en saa tehdä asioita joita tykkään päivisin tehdä. Totta kai jossain muualla, jollain toisella on asiat sataa kertaa kurjemmin, mutta se mitä tapahtuu toiselle tai jossain muualla ei tulisi määrittää, miten itse saa tuntea. Se, että mua harmittaa, ei kuitenkaan tarkoita että itkisin kotona ja olisin aivan rikki. Sattui nyt vaan ottamaan kupoliin kun ei saa itse päättää mitä tekee, hah!

Huomasin siinä samalla miten eri tavoin ihmiset reagoivat toisen ”huonoon hetkeen” ja ajattelin tässä aikani kuluksi jaotella tällaisia ihmistyyppejä ihan huumorimielessä. :D Voit sitten itse todeta oletko törmännyt vastaavaan ja miettiä miten itse reagoit, jos huomaat toisen ihmisen olevan surullinen.

Tukijat – Tsemppaavat ja tukevat asian tiimoilta. Eivät ota kantaa itse tapahtuneeseen, mutta toivottavat voimia ja kannustavat eteenpäin.

Vähättelijät – Vähättelevät tapahtunutta ja sitä että joku on ylipäätään surullinen noin mitättömästä asiasta.

Paremmaksi pistäjät – Heille on aina käynyt pahemmin ja jos ei itselle niin ainakin naapurin serkun kaimalle, joten eihän tämä ole mitään kun muualla on jollain huonommin.

Kannustajat – Yrittävät löytää asian positiivisen puolen! Yrittävät tuoda esiin mitä kaikkea hyvää tapahtuneesta voi seurata.

Uteliaat – Eivät ota kantaa tunteisiin, mutta ovat kiinnostuneita mitä on tapahtunut ja miksi. 

Mun mielestä kukaan toinen ei voi sanoa milloin joku saa olla surullinen ja milloin ei. Me reagoidaan asioihin eri tavoilla ja et voi tietää, miten tärkeää jokin juttu on toiselle tyypille. Enkä tarkoita tällä tekstillä, että olisin ottanut jotenkin itseeni näistä reagoinneista. Se, että sain niin paljon erilaisia viestejä pisti miettimään juuri sitä miten eri tavoin ihmiset ottavat tietyt asiat.

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


ASIOITA JOISSA OLEN EPÄONNISTUNUT

Siloteltu elämä ja sen esittäminen on nykyään aika yleistä. Ennen tavattiin kouluissa, työpaikalla ja kahvilla, kun nykyään seurataan kavereita, tuttuja ja tuntemattomia somessa, jossa jokainen voi määritellä itse miltä se oma elämä näyttää. Moni yhtyy varmasti siihen, että haluaa jakaa kanavassaan positiivisia asioita, mikä on tietysti hyvä juttu, sillä positiivisuus on asia joka tarttuu.

Tämä ilmiö on kuitenkin johtanut siihen, että negatiiviset asiat ja epäonnistumiset jäävät hieman varjoon ja jopa asiaa tiedostamatta, meille pinttyy mielikuva missä ajatellaan elämän olevan vain onnistumisia täynnä. Tee kovaa duunia ja saavutat haluamasi, eikö vaan? Mitä jos tekee saakelin kovaa duunia, mutta silti epäonnistuu? Mitä jos välillä kaikki menee päin pyllyä ja vaikka kuinka yrittäisi, niin tuntee silti olevansa luuseri, koska kaikki ympärillä paukuttaa vaan menestystarinoita eri asioiden parissa.

Sen kunniaksi ajattelinkin kertoa tänään asioista, joissa olen epäonnistunut elämäni aikana ja haastan myös muut vaikuttajat tekemään saman! Pieni määrä realiteettiä tekee hyvää aika ajoin! Olen luonnollisesti epäonnistunut elämäni aikana hyvin monta kertaa, joten kaikkea en enää edes muista. Tässä kuitenkin asioita, joita tuli mieleen.

Treeni & ravinto:

Tuulettelin täälläkin muutamia viikkoja takaperin, kuinka aion pitää sokerittoman syyskuun ja puhdistella oloja kesän jäljiltä. No todellisuudessa homma meni niin, että olin yhden viikon (:D) syömättä sokeria ja heti toisena viikonloppuna sorruin pienen yllyttelyn johdosta. Tässä tapahtui legendaariset, eli kun kerran sorrut niin homma leviää käsiin ja sittemmin on tullut mässyteltyä taas joka vloppu jotain. Ei tainnut loppupeleissä motivaatio (=halu) olla tarpeeksi kohdillaan.

Olen harrastanut kilpaurheilua telinevoimistelun sekä aerobicin parissa lapsesta aikuisikään saakka ja tuo tie oli kyllä ajoittain aika kivinen. Kilpailemiseen kun kuuluu lähes väistämättä ne epäonnistumiset ja välillä tää saattaa olla tosi rankkaa. Osa ei menesty koskaan, vaikka miten yrittäisi. Aerobicin ensimmäiset vuodet olivat aika vaikeitakin välillä, kun tuntui että yrittämisestä huolimatta kisat meni aina plörinäksi. Monien kilpailujen jälkeen tuli lähdettyä kotiin mieli maassa ja siitä oli vaikea kaivaa motia palata takaisin treenisalille.

Kolmisen vuotta sitten osallistuin Les Milssin Superstar kisaan ja odotukset sekä paineet tästä olivat aika kovat. En päässyt jatkoon kisassa ja tuo oli aika kovaus itsetunnolle tuolloin. Asiaa jotenkin pahensi se, että kaikki olivat toitottaneet mulle että todellakin sä pääset jatkoon jne. Tästähän oli syntynyt sitten sellaisetkin paineet, sill tuntui että mun on pakko lunastaa muiden odotukset. No, toisin kävi ja olo oli todella kurja juuri tästä syystä. Samaan aikaan hain yhteen toiseenkin projetkiin ja sekin kusi totaalisesti. Muistan kuinka tuolloin sai keräillä itsetunnon rippeitä ja tuli mietittyä, että oonkohan mä nyt yhtään oikealla alalla tai tekemässä oikeita juttuja.

Tämä on tapahtunut useita kertoja, mutta olen siis aloittanut jonkin projektin, yleensä vaikka ruokavaliomuutoksen tavoitteena jokin muutos kropassa. Yrittämisestä ja ruokavalion noudattamisesta huolimatta tuloksia ei ole tullut ja se on vaan laskenut motivaatiota ja lopulta johtanut ”luovuttamiseen”. Tämän vuoksi mulle on myös kerääntynyt paljon kokemusta ja ymmärrystä, että aina kaikki ei mene putkeen vaikka suunnittelee ja tekee kaiken oikein. Olen oppinut ymmärtämään paremmin kehoa ja mulla on myös niitä työkaluja mitä tehdä kun kaikki jumittaa.

Työ:

Tämä juttu on aika tuore, sillä halusin luoda itselleni tavoitteen ja nostaa blogin kävijämääriä tiettyyn lukuun. Tein suunnitelman ja löin asialle aikataulun. Deadlineen on enää muutama päivä, enkä ole päässyt tavoitteeseeni. Tämä oli lyhyen tähtäimen tavoite ja nyt täytyy vaan jatkaa hommia ja tähdätä tulevaisuuteen. Toki tässä maailmassa päivässäkin voi tapahtua vaikka mitä, mutta nyt kyllä näyttää siltä että homma jää vajaaksi, vaikka yritin panostaa täysillä!

Joskus aikoinaan tuli kahmittua ihan liikaa työtehtäviä, joka kostautui huonolla tavalla. Yritin olla liian reipas ja lopulta en pystynyt hoitamaan mitään kunnolla. Tuohon aikaan oli aika vaikea elämänvaihe myös henk.koht elämässä ja muistan edelleenkin kun unohtelin ihan itsestäänselviä asioita, kuten itse järjestämäni palaverin, johon en siis muistanut mennä. :D Hoitamattomista asioista alkoi tulla huomautuksia ja tuo tuntui tosi kovalta kolaukselta, koska olen sellainen että haluan hoitaa lupaamani asiat kunnolla.

Kun vedin aikoinaan ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini niin se ei todellakaan mennyt putkeen! :D Olin tietysti valmistautunut hyvin ja harjoitellut paljon, mutta ohjaaminen on sellaista, että se harvoin menee kuten oli ajatellut. Mulla kävi niinkin huono tuuri, että mikrofoni ei toiminut ja kyseessä oli vatsa-selkä nimellä menevä tunti, jolloin ollaan paljon lattiatasossa jolloin ohjaaminen ilman mikrofonia on entistä hankalampaa. Lisäksi mulla oli välineenä BOSU-pallo (?!) joka ei sitten ehkä toiminutkaan niin hyvin kuin olin ajatellut. :D Jotenkin selvisin tuosta tunnista, mutta oli kyllä nii skeida olo sen jälkeen, että ajattelin sen olevan eka ja vika kerta kun ohjaan.

Tapahtui toinenkin epäonnistuminen liittyen ryhmäliikuntaan, kun ohjasin jo edellisessäkin kohdassa mainittua BOSU-tuntia. Kyseessä on siis puolipallo, jonka ympärille rakennettiin ryhmäliikuntatunti. Oma ohjauskokemukseni oli aika vähäistä tuolloin ja jostain kumman syystä olin saanut idean tehdä tästä hieman step-tuntia muistuttavan kokonaisuuden, mutta pallon kanssa. Oh lord…No hommahan meni niin että tempo oli aivan liian kova ja jengi yritti laukata sen pallon yli mun tahdissa, mutta siis koko tunti ja lopputulos oli todella sekavaa. :D Pieni loukkaantumisriskikin tuossa taisi olla kun ei se pallo ole mikään staabilein väline, jossa askeltaa.

Matkaoppaana työskennellessäni meidän piti vetää myös retkiä. Mulle määrättiin vaikein ja laajin retki nimeltä ”suuri saarikierros”. Tällä retkellä piti siis kokonaisen päivän ajan kiertää Gran Canarian saarta ja tietää historiasta ja yksityiskohdista todella paljon. Ennen retkiä piti opiskella aihetta ja mennä mukaan retkelle ”studaamaan” kuinka kokeneempi opas sitä veti. Noh, meikäläinen lähinnä nukkui koko retken ja ajattelin vain opettelevani jutut materiaaleista. Lopulta en jaksanut hirveästi panostaa edes tuohon opiskeluun ja voi jestas se oli karseeta vetää tuota retkeä kun ei ollut mitään hajua mistään. Jengi alkoi valittamaan ja kyselemään jossain vaiheessa ja muistan kun halusin vaan kadota paikalta. Lopulta keräsin itseni ja selvisin joten kuten kunnialla tästä asiasta. Haha, tätä voisi kai kutsua omaksi mokaksi, mutta laitetaan myös epäonnistumisien piikkiin!

Kyllähän noita epäonnistumisia on vaikka hur mycket kun alkaa miettiä! Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että epäonnistumiset ja mokat ovat osa matkaa. Harvoin missään tavoitteessa kaikki menee suoraan nappiin. Tärkeämpää on jatkaa epäonnistumisista huolimatta. Pahalla hetkellä tulee vaan muistaa, että se menee ohi. Kaikesta selviää ja myöhemmin näille voi jopa vähän nauraa. Olen epäonnistunut monta kertaa, mutta olen myös onnistunut ja nämä onnistumiset ovat tapahtuneet ainoastaan silloin, kun en ole luovuttanut.

Inspiroivaa viikonloppua!

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook