Lomalla mulla on ollut hieman enemmän aikaa lueskella blogeja, selailla instagramia ja yleisesti koko sosiaalista mediaa, lehtiä, artikkeleita jne. Huomaan välillä ärsyyntyväni teksteistä joissa toistuu liian usein ”minä”. Tekstistä tulee automaattisesti jotenkin itsekeskeinen kuva, vaikka se ei välttämättä olisi edes tarkoitus. Minäminäminä, sitähän nämä blogit suurimmaksi osaksi on. Päiväkirjoja ja tekstejä omasta elämästä. Hauskaa tässä on se, että itse teen ihan samaa, eli kirjoitan päivittäin itsestäni. No, okei, kirjoitan paljon myös aiheista, jotka eivät liity itseeni, vaan ovat enemmänkin ohjeita, vinkkejä ja inspirointia muille.
Eilen selailin hieman pidempään ulkomaisia muoti- ja lifestyleblogeja ja huomasin ahdistuvani. Sen sijaan, että olisin inspiroitunut ihanista kuvista, upeista tyyleistä, kauniista (täydellisistä) ihmisistä, tuli enemmänkin huono olo. Koen omaavani aivan hyvän itsetunnon, eikä tapana ole vertailla itseäni muihin. Silti jostain syystä tuli oikeen huono mieli siitä, kuinka täydellistä kaikkien elämä on netissä.
Syödään ulkona ja herkutellaan harva se päivä ja silti ollaan langanlaihassa kunnossa, vaikka lapsen syntymästä on alle 6 kk. Täydellinen talo, mies, vaatteet, auto ja paljon rahaa (ainakin antaa ymmärtää). Jokainen kuva on täydellinen otos, kuin muotilehdestä. Ikää usein alle 25 v. Niin, että mistäköhän ne lasten ja nuorten paineet johtuu?
kuva: Riikka
Oon itsekin kirjoittanut paljon puolustelevia tekstejä blogien puolesta ja oon edelleen sitä mieltä, että näitä juttuja täytyisi osata suodattaa tietyn suodattimen läpi. Kaikki ei vaan aina ole sitä miltä näyttää. Sen tietää, mutta silti se vaikuttaa. Aloin miettiä omaa ulosantiani ja toivon tietysti, että en itse aiheuttaisi paineita muille. Olen hyvin tavallinen tallaaja, eikä mun elämässä ole juurikaan glitteriä. 😀 Intohimona on treeni ja ravinto, joten olen löytänyt kanavan, jonka avulla pystyn auttaa ja antaa infoa muille.
Toinen puoli tässä on se, että kun tekstit kohdistuvat vahvasti vain pieneen osa-alueeseen elämässä, tulee helposti kuva, että en muuta tee tai ajattele. Liian usein sitä tulee kirjoitettua onnistumisista ja niistä asioista, jotka sujuu hyvin. Blogien ideana on tietysti antaa inspiraatiota ja luoda hyvää, positiivista fiilistä, mutta jos silloin tälllöin antaa vähän kosketuspintaa oikeeseen elämään, johon kuuluu (ainakin mun elämään) myös ne huonot päivät, niin ei kaikesta synny liian kiiltokuvamainen pinta.
ylin kuva on protskuletut blogiin, alin kuva protskuletut normaalisti 😀
Viime aikoina, etenkin viime viikolla mulla oli ihan jäätävä inspiraation puutos tätä blogia kohtaan. Väkisin kun ei voi kirjoittaa, tulee sitten tietysti huono omatunto siitä, ettei hoida työtään kunnolla. Kukaan muu tuskin edes huomaa jos jää päivä tai pari päivittämättä, mutta itsellä se jyskyttää takaraivossa jatkuvasti. Keksi nyt jotain kirjoitettavaa!!
Mulla on päiviä, kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Oon huono hoitamaan asioita ajoissa ja monesti ne kerääntyvät aina hirveän ahdistavaksi hommaksi. En ole aina tyytyväinen itseeni, tai ulkomuotooni. Mun on joskus tosi vaikea lähteä treenaamaan. Oon itseasiassa aika laiska ihminen, en varmasti jaksaisi treenata niin paljon, jos en tekisi treenaamista työkseni. Yleensä jos teen jotain, vedän sen hyvin helposti överiksi, oli kyseessä karkkipussi tai innostuminen uudesta asiasta.
Toisaalta olen hyvin aikaansaava asioissa, jotka on mulle tärkeitä. Treenaaminen on mun intohimo, etenkin siksi koska siitä tulee älyttömän hyvä olo. Kun olo on hyvä sisäisesti, ei ulkomuotokaan paina niin paljon ja sitä ajattelee heti positiivisemmin itsestään. En ole läheskään täydellinen, tai edes millään tavoin erikoinen, mutta olen silti onnellinen ja uniikki omana itsenäni. 🙂
Voin sanoa, että ainakin omalla kohdalla valokuvat joita käytän, ovat aina monien otosten parhaita, kuvia joissa korostuu ne parhaat puolet. Kenestä tahansa saa hyviä, edustavia kuvia, jos osaa kuvata. Kuvia varten meikataan ja laitetaan hienot treenikledjut päälle ja lähdetään hienoihin maisemiin ottamaan materiaalia. Ollaan siis aika kaukana normaalista tilanteesta. 🙂
kuva: Riikka
Mun mielestä täydellisyys ei ole sitä mitä näkyy ulospäin, vaan sitä että voi olla onnellinen asioista joita omassa elämässä on nyt. Kehitettävää on aina, mutta senkin voi tehdä positiivisella tavalla. Oon huomannut, että ihmiset jotka hehkuttavat hirveästi vaikkapa parisuhdettaan ovat yleensä ne epävarmimmat tyypit. On jännää kuinka päivittäin tulee ”pusipusi kulta, rakas” – päivityksiä/postauksia ja yhdessä hetkessä status onkin sinkku. Sama pätee aika moneen muuhun asiaan. Jos on tyytyväinen, tuskin on tarvetta hehkuttaa jatkuvasti tai tuoda esille kuinka hienoa mun elämä on. En tarkoita, ettei koskaan saisi olla ylpeä omasta kullastaan tai hehkuttaa saavutuksiaan. Lähinnä jatkuva pommitus ihanuudesta alkaa tympäisemään ennemmin tai myöhemmin.
Tulipas sekava kirjoitus, toivottavasti saitte langasta kiinni ja tuli edes hetkeksi olo, ettei tarvitse ottaa paineita muista, vaan kehittää sitä omaa mahtavuuttaan eteenpäin! 😉
