Hoplaa ja hei! Maanantaiaamu eikä yhtään hullumpi homma mun mielestä. Viikonloppuna tuli relattua jonkin verran ja nyt täytyis taas jaksaa täysi viikko normaaliin tapaan. Torstaina oli pyhä ja tuli vietettyä lepopäivää silloin, joten eilen oli sitten hyvä syy lähteä treenaamaan normaalin lepopäivän sijasta. Käytiin juoksemassa mäkivetoja ja tällä kertaa olin suunnitellut hieman hapokkaamman treenin. Viime viikolla tehtiin enemmänkin nopeus- ja räjähtävyystreeniä, mutta eilinen oli pelkkää hapottavaa ”henki ei kulje” – treeniä. Treeniseuralaiseni päättivät vetää vähän kevyemmän setin ja sainkin sitten ravata mäkeä yksin koivet hapoilla. 😀
Eilen oli aika talvinen ilma ja treenin aikana tulikin ihan kivasti räntää viistosti jäätävällä viimalla höystettynä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun alkaa olla ihan loppu, joka paikkaan sattuu, jalat ei enää kanna ja oot ihan hapenottokykysi rajoilla (ei saa riittävästi happea). Alat miettiä, että mitä hittoa mä oikeen sekoilen täällä. Siinä sitten käyt sisäistä keskustelua itsesi kanssa onko siinä hommassa järkeä vai ei? Olisko tämä räntä ja viima hyvä syy lopettaa, etten tule kipeeksi? 😀
Mulle luovuttaminen ei ollut, eikä koskaan muutenkaan ole vaihtoehto. Jos olen suunnitellut jotain, niin sen teen vaikka sitten tulisin kipeeksi tai taivaalta tulisi kiviä. Kuinka järkevää se sitten on, onkin asia erikseen. 😀 Siinä yksin puurtaessa mietin, kuinka suuri vaikutus toisen ihmisen tsemppaamisella on. Itsehän olen se joka piiskaa ja tsemppaa muita päivästä toiseen, mutta harvemmin kukaan heittää sitä raippaa mun suuntaan. Kilpa-aerobic aikoina meillä ei ollut valmentajaa, vaan valmensimme itse itseämme, joten uskon että siitä on jäänyt päälle niin sanottu itsenäisyys näissä asioissa. Jos jotain haluaa, silloin hommat on tehtävä kunnolla. Jos ei jaksa tehdä kunnolla, silloin ei luultavasti halua tarpeeksi paljon. Oon miettinyt tätä asiaa paljon myös ravintopuoleen liittyen. Jos aina repsahtaa suunnitellusta ruokavaliosta, voisiko syynä olla, että silloin ei oikeasti halua niitä tuloksia tarpeeksi paljon? Olisko silloin parempi vain olla tyytyväinen siihen mitä on sillä hetkellä ja lopettaa itsensä ruoskiminen epäonnistumisesta toiseen?
Työni puolesta tiedän, että monet treenaajat päästävät itsensä liian helpolla, ellei vieressä ole PT tai ohjaaja joka sanoo kuinka paljon painoja laitetaan tai montako toistoa pitää tehdä. Osaksi tämä johtuu myös tietämättömyydestä, sillä kaikilla vaan ei ole mitään hajua miltä treenin pitää tuntua, tai ymmärystä kuinka paljon sitä oikeasti jaksaakaan.
Miten sitten pystyisi kehittämään itseään niin, ettei luovuta heti kun tulee raskasta tai treeni alkaa sattua? Mun mielestä treenin suunnitteleminen etukäteen on hyvä keino. Etenkin kovat treenit kannattaa miettiä valmiiksi; montako vetoa juokset ylämäkeen, kauanko palaudut sarjojen välissä tai yritätkö lisätä painoja johonkin tiettyyn lihasryhmään.. Sen jälkeen vain pysyy suunnitelmassa ja that’s it. 😉
Entäs ohjaajat? Mitä keinoja käytätte ohjauksessa, jotta saatte asiakkaat tekemään loppuun saakka? Suurta ryhmää ohjatessa homma on aina haastavampaa. Mulla on monia erilaisia keinoja ja konsteja, joita olen hionut ja testaillut vuosien aikana. Yksi aika toimiva keino on (niin tylyltä kuin se kuulostaakin) kiristäminen. 😀 Jos yksi lopettaa, kaikki joutuvat tekemään alusta! Nyt ehkä ymmärätte miksi mua kutsutaan nimellä ”natsi”. 😀
Treenin jälkeen lämmin suihku tuntui aika taivaalliselta. Tein herkullista ruokaa, nukuin päiväunet ja löhöilin kotosalla loppupäivän. Eiliset askeleet tuntuu takalistossa aika kivasti tällä hetkellä. Etenkin pakaroiden sivussa ja yläosassa, mikä tarkoittaa että gluteus medius ja minimus ovat saaneet kyytiä! 😀
Saatteko te vedettyä kovia treenejä itsenäisesti vai tarvitaanko siihen ulkopuolinen piiskaamaan? 🙂




















