Osaatko tsempata itsesi koviin suorituksiin?

Hoplaa ja hei! Maanantaiaamu eikä yhtään hullumpi homma mun mielestä. Viikonloppuna tuli relattua jonkin verran ja nyt täytyis taas jaksaa täysi viikko normaaliin tapaan. Torstaina oli pyhä ja tuli vietettyä lepopäivää silloin, joten eilen oli sitten hyvä syy lähteä treenaamaan normaalin lepopäivän sijasta. Käytiin juoksemassa mäkivetoja ja tällä kertaa olin suunnitellut hieman hapokkaamman treenin. Viime viikolla tehtiin enemmänkin nopeus- ja räjähtävyystreeniä, mutta eilinen oli pelkkää hapottavaa ”henki ei kulje” – treeniä. Treeniseuralaiseni päättivät vetää vähän kevyemmän setin ja sainkin sitten ravata mäkeä yksin koivet hapoilla. 😀 

IMG_6174

eilen ei ollut ihan näin kiva ilma…

Eilen oli aika talvinen ilma ja treenin aikana tulikin ihan kivasti räntää viistosti jäätävällä viimalla höystettynä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun alkaa olla ihan loppu, joka paikkaan sattuu, jalat ei enää kanna ja oot ihan hapenottokykysi rajoilla (ei saa riittävästi happea). Alat miettiä, että mitä hittoa mä oikeen sekoilen täällä. Siinä sitten käyt sisäistä keskustelua itsesi kanssa onko siinä hommassa järkeä vai ei? Olisko tämä räntä ja viima hyvä syy lopettaa, etten tule kipeeksi? 😀

Mulle luovuttaminen ei ollut, eikä koskaan muutenkaan ole vaihtoehto. Jos olen suunnitellut jotain, niin sen teen vaikka sitten tulisin kipeeksi tai taivaalta tulisi kiviä. Kuinka järkevää se sitten on, onkin asia erikseen. 😀 Siinä yksin puurtaessa mietin, kuinka suuri vaikutus toisen ihmisen tsemppaamisella on. Itsehän olen se joka piiskaa ja tsemppaa muita päivästä toiseen, mutta harvemmin kukaan heittää sitä raippaa mun suuntaan. Kilpa-aerobic aikoina meillä ei ollut valmentajaa, vaan valmensimme itse itseämme, joten uskon että siitä on jäänyt päälle niin sanottu itsenäisyys näissä asioissa. Jos jotain haluaa, silloin hommat on tehtävä kunnolla. Jos ei jaksa tehdä kunnolla, silloin ei luultavasti halua tarpeeksi paljon. Oon miettinyt tätä asiaa paljon myös ravintopuoleen liittyen. Jos aina repsahtaa suunnitellusta ruokavaliosta, voisiko syynä olla, että silloin ei oikeasti halua niitä tuloksia tarpeeksi paljon? Olisko silloin parempi vain olla tyytyväinen siihen mitä on sillä hetkellä ja lopettaa itsensä ruoskiminen epäonnistumisesta toiseen?

IMG_5918

Työni puolesta tiedän, että monet treenaajat päästävät itsensä liian helpolla, ellei vieressä ole PT tai ohjaaja joka sanoo kuinka paljon painoja laitetaan tai montako toistoa pitää tehdä. Osaksi tämä johtuu myös tietämättömyydestä, sillä kaikilla vaan ei ole mitään hajua miltä treenin pitää tuntua, tai ymmärystä kuinka paljon sitä oikeasti jaksaakaan. 

Miten sitten pystyisi kehittämään itseään niin, ettei luovuta heti kun tulee raskasta tai treeni alkaa sattua? Mun mielestä treenin suunnitteleminen etukäteen on hyvä keino. Etenkin kovat treenit kannattaa miettiä valmiiksi; montako vetoa juokset ylämäkeen, kauanko palaudut sarjojen välissä tai yritätkö lisätä painoja johonkin tiettyyn lihasryhmään.. Sen jälkeen vain pysyy suunnitelmassa ja that’s it. 😉

Entäs ohjaajat? Mitä keinoja käytätte ohjauksessa, jotta saatte asiakkaat tekemään loppuun saakka? Suurta ryhmää ohjatessa homma on aina haastavampaa. Mulla on monia erilaisia keinoja ja konsteja, joita olen hionut ja testaillut vuosien aikana. Yksi aika toimiva keino on (niin tylyltä kuin se kuulostaakin) kiristäminen. 😀 Jos yksi lopettaa, kaikki joutuvat tekemään alusta! Nyt ehkä ymmärätte miksi mua kutsutaan nimellä ”natsi”. 😀

IMG_6347

Treenin jälkeen lämmin suihku tuntui aika taivaalliselta. Tein herkullista ruokaa, nukuin päiväunet ja löhöilin kotosalla loppupäivän. Eiliset askeleet tuntuu takalistossa aika kivasti tällä hetkellä. Etenkin pakaroiden sivussa ja yläosassa, mikä tarkoittaa että gluteus medius ja minimus ovat saaneet kyytiä! 😀 

DSC02157 DSC02158

Saatteko te vedettyä kovia treenejä itsenäisesti vai tarvitaanko siihen ulkopuolinen piiskaamaan? 🙂

 


12 Responses to “Osaatko tsempata itsesi koviin suorituksiin?”

  1. Johanna sanoo:

    Heippa! Olipa hyvä postaus ja osu juuri oikeaan aikaankin. Tänään aamulenkillä jalat tuntuivat painavan älyttömästi ja reitti sisälsi paljon ylämäkiä. Viimesen mäen kohdalla luovutin ja kävelin lopun mäen ylös…siinä tuli vähän sellainen olo, että kyllä mä nyt olisin sen mäen pystynyt vetämään ylös juosten vaikka vähän pienemmillä tehoilla jos valmentaja olisi vieressä huutanut. Lukio aikoina kävin aamuliikunnassa ja rakastin sitä, kuinka meidän maikka oikeasti piiskasi meitä eikä antanut luovuttaa 🙂 nykyään yritän miettiä sitä, miksi treenaan ja mitä sillä yritän saavuttaa, ja se motivoi tosi paljon jatkamaan loppuun asti 🙂

    • ainor sanoo:

      Näinhän se on. Monet pystyvät paljon parempaan mitä itse luulevat! 🙂 Olen joskus kirjoittanut tästä, mutta kovan paikan tullen voi miettiä mitä tekisin jos joku laittaisi aseen ohimolle? Jaksaisinko juosta loppuun vai luovuttaisinko? 😀 Luultavasti juoksisit!

  2. Susanne sanoo:

    Mulla on ainakin vaikeeta saaha itteni tekemää täysii sillo jos sykkeet on iha tapissa:D tai siis salilla iha maksimi suoritusten tekemine on ”helpompaa”,kun esim sillo ku tekee jotai hiit treenii. Siks käynkii ohjatuissa hiit treeneissä ni ei tuu lusmuiltua. Ois ihanaa jos osais rääkätä ite itteesä niiku sä teet, nimittäi se on iha paras tunne treenin jälkee ku on antanu iha kaikkesa:D

    • ainor sanoo:

      Se fiilis treenin jälkeen on kyllä jotain ihan parasta, se on kai yksi syy miksi saan vedettyä itseni aika loppuun jos haluan! 🙂

  3. Jana. sanoo:

    Päätän treenin aina etukäteen niin ei tule lusmuiltua. Tosin joskus homma on mennyt hieman yli, kun johonkin paikkaan on sattunut ja on vetänyt treenin loppuun kivusta huolimatta siksi, kun ”ei kesken voi luovuttaa”. Riittävästi kun sain vammoja tällä tavoin tajusin, että kivun kohdalla voi lopettaa eikä se ole luovuttamista.. Mutta muuten pysyn siis suunnitellussa ohjelmassa, ja yleensä on sitten kuitenkin iloinen kun jaksoi vetää loppuun asti, vaikka ehkä vähän hapottikin välillä.

    PT:ltä sain nyt palautetta, että treenaan ehkä vähän liikaa. Aion ottaa siitä onkeeni ja mukauttaa hieman viikkotreeniä. Saarnan jälkeen huomasin, että itsensä piiskaaminen äärirajoille ei ehkä ole aina ihan viisasta, vaikka mukavalta tuntuukin. Joku toinen voi osata vierestä sanoa, että nyt voisi hieman vähentää kun sitä ei itse tajua, ja silloin olisi parasta kuunnella. En silti usko, että mitenkään ”luovutan”, jos kuuntelen ammattilaisen neuvoa asiassa.

    • ainor sanoo:

      Se onkin sitten toinen ääripää, että vedetään jatkuvasti liian kovaa. Monipuolinen treeni on parasta; välillä kevyesti ja välillä kovempaa 🙂

  4. Kiinnostunut sanoo:

    Moi! Mitä sun kännykän kuoressa lukee? 😀 olen aina miettinyt… :Dd

    • ainor sanoo:

      hahah 😀 Siinä on siis Channing Tatum ja siinä lukee ”Did I tell you how freakin’ sexy you look in sweat pants? Come here baby, I have a pony tail holder for your hair”

      😀 😀 😀

  5. Hannele sanoo:

    Hei nainen ja kiitos ihanasta blogista! Löysin tämän aika vasta ja blogisi on nyt ehdottomasti yksi suosikkejani :). Loppuraskauden vuoksi kunnon treenaaminen on minulla vähissä ja odottelenkin innolla lenkkipoluille pääsyä. Mikäli toteuttelet jossain vaiheessa postaustoiveita, niin synnytyksen jälkeen kropan kuntoon takaisin saaminen olisi kovasti mielessä itselläni – siihen olisi ihana saada vähän vinkkejä!

    <3 Hannele

    http://rakkaudellahannele.blogspot.fi

  6. Kaisu sanoo:

    Moikka!
    Tulipa mieleen,että millä salilla sä ohjaat siellä Vaasassa? Käyn sillontällön Kotikaupungissa Pietarsaaressa ja ajattelin että voisin matkalla poiketa vaasassa sun tunneilla.. 🙂 Ja sattuisko se sali kuuluumaan noihin kuntokeskuksen saleihin, niin että pääsisin mun vierailusalikortilla sinnekkin?
    Ihania postauksia sulla! Sulta saa aina lisää treeni-intoa 🙂

    • ainor sanoo:

      Moi! Ohjaan Keskustan Lady Linellä (kauppapuistikolla) sekä Wasa Sports Clubilla. Oot tervetullut meidän salille treenaamaan kun tännepäin eksyt. Jos sun vierailukortti (?) ei päde meille niin laita mulle mailia niin hoidetaan asia. 🙂

  7. fisu sanoo:

    Kyllä te itseänne liikunnan ammattilaisina pitävät ryhmäliikuntaohjaajatkin voisitte joskus kertoa asiakkaillenne, että fiksu treeni ei ole viikosta toiseen ”täysillä, enemmän, lisää, lisää, jaksaa, jaksaa”. Että kehitys vaatii myös kevennettyä treeniä. Itse treenaan pääsääntöisesti oman valmentajan ohjelman mukaan ja ohjauksen alla, mutta toisinaan saatan vaihtelun vuoksi käydä pumpissa tai stepissä yms, koska tykkään noista tunneista. Treeniohjelma sallii nämä lähinnä keventelyjaksoilla, joten sitten siellä tunneillakin menen sen oman isomman kuvion mukaan eli löysäillen ja kevyttä pikku hikeä ja pumppia hakien. Siksi mua v-tuttaakin suunnattomasti nämä tietyt ”natsi-ohjaajat”, jotka tulee kiljumaan korvan juureen. Kyllä, ihan varmasti jaksaisin enemmänkin, mutta kun nyt en halua tämän enempää tehdä.

    Johtuukohan monen pirkko perusliikkujan kausittainen jumppaintokin ihan vain siitä, että mennään pari viikkoa liian kovilla tehoilla ja sitten ”motivaatio katoaa” ja ei jakseta jumpata pariin viikkoon, koska ollaankin hermoston ylirasitustilassa kuntotasoon nähden liian kovan tekemisen takia? Kokonaisuuden kannalta olisi kuitenkin parempi tehdä vaikka 70 prosentin teholla treeniä joka viikko, verrattuna siihen 110% treeniin viikon ajan ja 3 viikkoa ”motivaatio ongelmia”.

    Nykyisin kun käyn enää harvakseltaan ryhmäliikunnoissa, on alkanut särähtää korvaan muutenkin se joka tunnilla paasattava ulkonäkökeskeisyys. Ei ole yhtään tuntia, etteikö ohjaaja muistuttaisi alleista, rantakuntoon pääsemisestä tai piukoista pakaroista. Tuokin vaikuttaa jokseenkin sairaalloiselta, koska niistä perusjumppareista varmaankin 95% kärsiin jonkin asteisesta ulkonäkökompleksista ja syömisongelmista. Voisitteko välillä keskittyä liikunnan iloon, parempaan suorituskykyyn ja jaksamiseen niissä tsemppauslauseissanne? Enimmäkseen ohjaajatkin vain lietsoo noita ulkonäköpaineita.

    Tokihan nuo jumppasalien naiset treenaa lähinnä sen ulkonäön takia, mutta ammattilaisina voisitte yrittää tuputtaa toisenlaistakin näkökulmaa.

Kommentoi