Yksi asia mihin oon kiinnittänyt viime aikoina huomiota on se, että olen saanut paljon kommenttia ja palautetta, että oon rohkea kun kerron avoimesti mikä tilanne mulla on. Oon kiitollinen jokaisesta kommentista ja viestistä – oon saanut niistä tosi paljon hyvää mieltä ja voimaa. Se, mitä aloin kuitenkin miettiä on se, että onko nykyään rohkeaa jos on rehellinen? Eikö rehellisyys pitäisi olla ns. itseisarvo eikä jokin piirre josta kiitellään?
Sosiaalisessa mediassa näkyy hyvin paljon sitä pintakiiltoa ja ei tosiaan aina tiedetä todellista tilannetta kulissien takana. Mä en koe itse, että pitäisin mitään kulissia pystyssä, mutta kai sitä huomaamattaankin jättää kertomatta joitakin asioita itsestään, mikä saattaa luoda joillekin lukijoille todellisuudesta poikkeavan kuvan. Itse olen tavannut paljon somessa työskenteleviä ihmisiä ja tiedän, että ne ennakkoluulot voivat olla ihan omassa päässä tehtyjä ja tyyppi onkin täysin erilainen mitä oli kuvitellut.
Olen maininnut useasti, että mulla oli tuossa muutama kuukausi takaperin ”kuiva kausi” bloggaamisen suhteen ja tätä on jatkunut oikeastaan koko syksyn ajan, välillä menee paremmin, välillä ei meinaa irrota sitten millään. Mun on tosi vaikea kirjoittaa mitään hyvän olon-postauksia, jos oma olo ei ole ihan sellainen kuin kuuluu. Fiilis ja sisältö kulkee pitkälti käsikädessä ja tulin siihen tulokseen, että koska en ole osannut/halunnut/pystynyt kertoa mitä on meneillään, on se vaikuttanut tähänkin. On ollut pitkään sellainen olo, että en halua avautua tai antaa itsestäni mitään, paljon helpompi kertoa joku kiva resepti tai treenivinkki.
Kun tämä koko ylirasitus-keissi pamahti päälle, päätin että nyt unohdan kaikki odotukset siitä millainen mun kuuluu olla. Tuo edellinen lause on nimittäin yksi syy miksi oon tässä tilanteessa missä olen. Mun oma haaste onkin vetää raja työminän ja minän välille. Kuten aiemmin mainitsin, oon saanut mielettömästi viestejä ja tsemppiä tutuilta ja tuntemattomilta, silti odotin että joku varmasti ottaa esiin myös tämän ”uskottavuus puolen”, eli miten hyvinvoinnin sanansaattaja voi joutua tähän tilanteeseen? Onko kaikki aiemmin sanomani ollut vain kulissia? Vastaus on, ettei ole ollut. Ihan sama ihminen olen samoilla mielipiteillä.
Homma vaan menee niin, että vaikka tiedät asioista kuinka paljon tahansa, joskus vaan käy niin että tieto ei mene käytäntöön saakka. Joskus psyykkinen puoli ei pysy mukana ja et osaa tehdä oikeita päätöksiä, vaikka kuinka haluaisit. Meillä kaikilla on ne omat kompastuskivet ja mun on se, että kun kohtaan vastoinkäymisiä, puran ne treeniin. Oon vasta nyt ymmärtänyt, että se ei välttämättä ole aina hyvä asia. Oon myös oppinut itsestäni paljon uusia juttuja ja oppinut ymmärtämään miksi käyttäydyn tai tunnen tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Tästä kiitos mun maailman fiksuimmille ystäville, joiden kanssa on tullut jauhettua hetki jos toinenkin. 🙂
Jos palataan vielä tähän rehellisyyteen niin itse ajattelen, että syy miksi yleensä pidetään niitä kulisseja yllä, on itsensä suojelu. Jos ihmiset osaisivat olla hieman armollisempia itseään ja muita kohtaan, olisi helpompi olla avoin. Tästä ihan vinkkinä myös teille lukijoille. Myös se, miten te ”kohtelette” bloggaajia, vaikuttaa siihen, miten he tuottavat sisältöään. Oma lukijakuntani on ihanan fiksua ja sympaattista jengiä, mutta valitettavasti kaikilla ei ole näin. Enkä tarkoita, ettei kritiikkiä saisi antaa, mutta se miten se annetaan, on aika ratkaisevaa. Kaikesta ei myöskään aina tarvitse etsiä virheitä ja epäkohtia. Myös blogin kirjoittajan täytyy pystyä ottaa kritiikkiä vastaan. Jos tämä tuntuu hankalalta, kannattaa miettiä kahdesti että lähteekö edes koko touhuun mukaan.
Omalla kohdallani ainakin auttoi hirveästi se, että päätin olla täysin rehellinen, vaikka se ei niin kivaa aina olekaan. Joka aamu kun herään, sormet oikeen syyhyää kirjoittamaan, sillä mulla on nyt vaikka minkälaisia ajatuksia mielessä, joita haluan jakaa teidän kanssa!
Kuvat: Anna Riska / Annmarias
