Sitä on itsekin tullut kirjoiteltua hienoja ohjeita, miten tulla hyväksi ryhmäliikuntaohjaajaksi. Nykyään kuitenkin ajattelen asiasta hieman eri tavalla kuin ennen, sillä aikaisemmin juuri tällaiset tietyt asiat, kuten koreografian täydellinen osaaminen oli esimerkiksi hyvinkin tärkeää. Tottakai tietyt perusasiat täytyy olla hallussa ja se kuuluu luultavasti useimpien ellei kaikkien ohjaajien prosessiin, että tiettyihin asioihin panostaa ja keskittyy tietyissä vaiheissa. Ohjaaminen on ollut mulle aina tosi suuri osa elämää ja sen vuoksi myös tosi tärkeä juttu, jossa oon halunnut olla hyvä. Oon ohjaillutkin tässä jo yli kymmenisen vuotta erilaisia jumppia lähes päivästä toiseen, joten on kai aika selvääkin, että ne perusasiat ovat kunnossa. Tässä ammatissa nimittäin kaikista tehokkain keino kehittyä on harjoitella, eli ohjata.

Fakta on kuitenkin se, että vaikka teet kuinka kaikki ns ulkoiset asiat täydellisesti, ei se kuitenkaan erota sua vielä kovinkaan monesta muusta. Kuka tahansa pystyy opetella koreografian, hienon tekniikan sekä sanomaan asiat oikeissa kohdissa jne. En väitä, että nuo edellä olevat olisivat helppo homma, mutta tulevat harjoittelun mukana, jos jaksaa hieman panostaa. Usein tässä harjoittelussa mennään kuitenkin siihen, että aletaan hakemaan täydellisyyttä. ”Haluan olla hyvä, joten en saa mokata. Haluan olla hyvä, joten mun täytyy miellyttää kaikkia. Haluan olla hyvä, joten mun on pakko saada hyvä fiilis aikaiseksi.”

Edellä mainitut haluamiset johtavat taas usein siihen, että aletaan suorittamaan. Suorittamista tapahtuu nykyään niin monella elämän osa-alueella, että sitä ei enää edes huomaa kuinka suoritellaan päivää aamusta iltaan ja sitten taputetaan itseä olalle illalla, että hienosti sait taas kaiken hoidettua ja huomenna uudelleen. 😀 Mä oon ainakin huomannut, ettei ne asiat lopu suorittamalla ja harvemmin mikään asia on niin tärkeä, että sen takia tarvitsee stressata hulluna. Kai se on kuitenkin nykyään aika normaalia, että pyritään suoriutumaan kaikesta mahdollisimman hyvin, aika tylsää jos en sanois.

Muutamia vuosia sitten ollessani Bodystepin AIM-koulutuksessa sain paljon palautetta juuri tästä ”täydellisyydestä”, eli ohjaukseni olivat sellaisia hiottuja settejä ja tein jokaisen koreografian oikein ja vedin itsekin täpöllä, totta kai, koska ohjaajan pitää olla täydellinen esimerkki. Tuolloin en oikein ymmärtänyt, että mitä muka tein väärin kun tein kaikki kuitenkin oikein. Mulle sanottiin muutamaankin otteeseen, että mokaa jotain, se olisi hauskaa. En vaan tajunnut, että miks ihmeessä mokaisin, kun kerran osaan olla mokaamatta. 😀 Koulutuksen jälkeen sain toki paljon uutta ohjauksiini, mutta suurin osa jäi kyllä vielä leijumaan sinne ajatuksen tasolle, enkä osannut ottaa vinkkejä käyttöön.

Myöhemmin oon vasta tajunnut, että läsnäolo on tärkeämpi asia kuin mikään täydellinen koreografia tai ennakointi. En väitä, että tämäkään olisi vielä jokaisessa ohjauksessa mukana, mutta koen että oon mennyt asiassa eteenpäin. Välillä sitä huomaa vetävänsä pelkkää koreografiaa, varsinkin jos on väsynyt tai ollut muuten vaan raskasta. Nyt kun oon vähentänyt hieman tunteja, tuntuu että pystyn olla paremmin läsnä niillä tunneilla mitä ohjaan. Yksi tärkeä asia mitä mietin paljon on se, että katson mitä siellä mun edessä tapahtuu ja reagoin siihen, enkä siihen että sanon jokaisen tekniikkaohjeen vaan koska se pitää sanoa. 

Usein kysytään, että miten ohjaaja jaksaa aina olla iloinen ja energinen ja vastaus on ettei kukaan ohjaaja ole aina sellainen. Välillä on päiviä, kun jumppaan lähtö kiinnostaa yhtä paljon kuin kilo paskaa. Se, että väsyttää tai on ollut huono päivä, ei kuitenkaan tarkoita ettei pystyisi hoitaa ohjausta kunnialla läpi. Itseasiassa joskus tuollaiset fiilikset kääntyvätkin energiaksi ja tunnista tuleekin ihan huippu. Jos ennen tuntia on huono fiilis niin mun mielestä ei tarvi vetää mitään megapirteetä feikkiolemusta päälle, vaan keskittyä silloin ihan vaan olemaan läsnä ja vaikka olla enemmän hiljaa ja antaa musiikille tilaa.

Miten sitä läsnäoloa ja ”inhimillisyyttä” pystyisi sitten opetella? Varmaan ainakin niin, että unohtaa juuri tuon täydellisyyden tavoittelun ja ne normit mitä kenenkin ”pitäisi” olla. Enkä tokikaan tarkoita, että mennään pitämään jumppia takkia auki, ilman että opetellaan tai suunnitellaan mitään, mutta ehkä ymmärätte mitä tarkoitan. Vaikka kirjoittelin näitä ajatuksia juuri ryhmäliikunnan näkökannasta niin niitä voi mielestäni soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin. Täydellisyys ja sen tavoittelu on aika tylsää, sen sijaan persoonallisuus ja erilaisuus on mielenkiintoista, joten muistetaan korostaa niitä juttuja sen sijaan, että pyritään olemaan tietynlaisia. 🙂

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.