Huippua maanantaita ystävät. Ajattelin kirjoitella tänään vähän syvällisemmistä asioista, sillä kuten ehkä ootte lukeneet rivien välistä, oon käynyt aika suuria muutoksia läpi viime aikoina ja koen, että oon myös oppinut itsestäni ja elämästä hurjasti. Mulla on nykyään aika suuri rima kirjoitella tällaisista asioista julkisesti, sillä jollain tavalla tuntuu aika pelottavalta kirjoittaa tällaisia asioita ja myöntää ne omat heikkoudet. Kun kerroin, että oon oppinut itsestäni paljon, oon tajunnut miksi teen tiettyjä asioita ja mistä ne johtuu. Ehkä joku muu voi saada tästä jotain, sillä uskon että erilaiset lukot ja ongelmat johtuvat aina jostain, yleensä aiemmista kokemuksista elämästä ja niiden ymmärtäminen on ainakin auttanut itseäni aika paljon.

 

Omalla kohdalla, kuten monella muullakin, ongelmana on ns. elämän suorittaminen, kontrollointi ja se, että vaaditaan itseltään liikaa. Nuo piirteet ovat myös hyviä juttua, jos ne osaa käyttää oikein, mutta ne voivat myös kontrolloida elämää liikaa. Ja voin kertoa, että mä tiedän miten vaikeeta on päästää langoista irti ja muuttaa tapojaan. Fakta on silti niin, että mikään ei muutu jos mikään ei muutu. Omalla kohdalla tiettyjen asioiden kontrollointi ja niihin panostaminen on vienyt paljon huomiota muilta elämän osa-aluilta, eli kun pistää 110% johonkin niin moni muu tärkeä asia jää hoitamatta.

Kun elämässä tulee isoja muutoksia vastaan, on helppo turvautua asioihin, jotka ovat tuttuja ja turvallisia. Omalla kohdalla nää on aina liittyneet treeniin ja ruokavalioon. En tarkoita tällä, että mulla olisi mitään suuria ongelmia niiden suhteen ja toivon ettei tästä tule mitään syömishäiriö spekulaatiota, sillä koen olevani nykyään sen verran järkevä, etten ikinä lähtisi toteuttamaan mitään järjettömiä ruokailutapoja tai ruokailujen rajoittamista. Homma on ehkä enemmänkin siinä, että oon panostanut jopa liikaa näihin kahteen asiaan, jonka avulla olen pystynyt sulkea kaiken muun häiritsevän pois. Poissa silmistä, poissa mielestä tai jotain sinnepäin. Ruoka ja treeni eivät toki ole ainoita asioita mihin piilotetaan omat murheet. Joku bilettää surut pois, toinen syö suruun, kolmas hukuttaa huolet työntekoon. Kyseessä on vain se, että asioita ei välttämättä uskalleta kohdata, vaan ne siirretään syrjään ja keskitytään johonkin asiaan, mikä luonnistuu itseltä parhaiten.

Yksi suurimmista peloista, mikä estää monia käymään vaikeita asioita läpi on häpeän pelko. Häpeä on yleisesti tunne, jota vältellään ja piilotellaan paljon. Usein rakennetaan tietynlainen ego, jotta ei tarvitse käydä läpi häpeää. Jos kuitenkin ajattelee syvemmin, niin mikä siinä on lopulta niin pahaa jos on haavoittuvainen tai esimerkiksi epäonnistuu jossain asiassa? Yleensä asioiden kontroloinnissa ja jonkun tietyn tavoittelussa mielessä on aina ”sitku”, eli sitten kun oon siinä ja siinä pisteessä, voin olla tyytyväinen ja keskittyä muuhunkin elämään, mutta fakta on valitettavasti, että sellaista sitku vaihetta tuskin koskaan tulee, sillä tällainen ihmistyyppi on harvoin koskaan tyytyväinen.

Mä oon toiminut jo vuosia just tolla sitku-meiningillä ja havitellut jotain mitä en varmaan koskaan saavuta, joten nyt onkin ollut melkoinen kasvun paikka, kun oon ihan tietoisesti muuttanut omia tapojani ja yrittänyt kohdata asiat, vaikka se olis kuinka perseestä. Mulla on jäänyt aiemmasta elämästä tiettyjä juttuja, jotka on aiheuttanut tietynlaisia käyttäytymismalleja, esimerkiksi sitä että oon kokenut että tarvin aina jonkun toisen ihmisen, jotta voin esimerkiksi olla onnellinen tai nauttia elämästä. Jos oon ollut yksin niin jotain on aina puuttunut. Tuo on kai toisaalta suhteellisen normaalia, mutta oon ihan tietoisesti yrittänyt päästä siitä ajatuksesta, ettei yksin voisi olla onnellinen tai kokonainen. Fakta on nimittäin se, että jos ei ole sujut itsensä kanssa, ei voi olla sitä kenenkään muunkaan kanssa. Ensin oma ruutu kuntoon. 🙂

Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä että oon saanut tehtyä oikeanlaisia muutoksia, mitkä on johtaneet hyviin asioihin elämässä. Välillä on ollut (ja tulee olemaan) hetkiä kun haluaa vain palata vanhaan ja ajoittain tulee tilanteita, kun huomaan että toimin taas just niillä vanhoilla metodeilla, mutta sekin kuuluu asiaan. Oppiminen on aina pitkä prosessi ja muutokset vaatii aikaa.

Mä oon ollut välillä vähän ”hukassa” tän bloggaamisen suhteen, koska välillä koen, että en oo enää yhtään se sama tyyppi, joka on kirjoitellut näitä postauksia viimeisen 7-vuoden aikana. Ehkä se, että sekä lukijat ja myös mä itse oon laittanut itseni tietynlaiseen boksiin ja nyt kun ei enää allekirjoitakaan kaikkea vanhaa, niin se tuntuu haastavalta ja vaikealta myöntää, että on muuttunut.

KUVAT: Anna Riska / Annmarias

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.