JUMPPAOHJAAJIEN HAUSKIMMAT MOKAT

15.10.2017
8

Vaikka olisi valmistautunut ohjaukseen kuinka hyvin tahansa, aina ei vaan mene putkeen. Joskus on päiviä kun kaikki menee päin puuta, mutta jumpat ohjataan siitä huolimatta. Me ohjaajatkin ollaan vaan ihmisiä hyvine ja huonoine päivineen ja se saattaakin näkyä satunnaisesti myös noilla tunneilla. Meillä on facessa ohjaajien ryhmä, johon koottiin hauskoja kämmejä ohjauksien parista. Voin kertoa, että repeilin aika huolella kun noita yksikseni kotosalla luin. 😀

Meillä ohjaajilla tulee kuin automaationa tutut sanonnat ja ohjeet, mutta joskus sitä vain puhuu eikä edes huomaa, mitä sylki suuhun tuo.. 😀

Ehkä eniten hävetti mun vikalla pumppitunnilla nyt ennen äitiyslomaa, kun askelkyykyssä sanoin, että tämä on kova ilman painojakin, mutta itellähän on tämä lisäpaino vaikken haluaisi, kuulosti lähinnä siltä että en halua tätä vauvaa.

Kerran bodycombat-tunnilla olin niin ”bad ass”, että et heitin hanskat nurkkaan, huusin alun tyyliin: ”nyt taistellaan tosissaan” ja lauseen lopun muistan elävästi: ”…ja kovimmat vetää paljaalla!

Kerroin bodypump-tunnilla miten ei missään aikaisemmassa koreografiassa ole hartiabiisin jälkeen ”ottanut eteen” näin paljon. Sormellani osoitin olkapäätä, mutta pääni sisällä repesin räkänauruun. Tarkoitus oli ilmaista miten huikean hyvä liike tuo vipunosto eteen on, mutta sanavalinta oli vähän, noh, olis voinut olla parempi.

Ohjaajan oli pitänyt sanoa tunnilla seuraavan liikkeen nimi kanta-peppuun. Jostain syystä hän oli miettinyt mielessään, että sanoakko kanta-peppuun vaiko kanta-pyllyyn. Siinä epähuomiossa peppua ja pyllyä takellellessa, suusta olikin livahtanut kanta-pilluun! Eikä siinä vielä kaikki, eräs vanhempi naisasiakas nailontrikoissaan oli muina miehinä yrittänyt tehdä liikettä.

Bodycombat-tunnilla olin juuri ennakoimassa side shufflea (liike jossa liikutaan sivulle) ja osoitin käsillä vasemmalle ja huusin, että ”Let’s go lehemät, navetta palaa!” Samalla sekunnilla kun sanoin lauseen, mielessäni ajattelin, että olisko nyt hyvä hetki hypätä Tuiran silloilta pää eeltä Merikoskeen.

Mä oon aika monesti huutanut, että ”levitä niitä haaroja”, tai kun pitäny sanoa että vedä sitä kättä ylöspäin että ”vedä käteen”.

Vedin kerran eräälle synttäriporukalle bodycombattia ja juhlakaluhan sattui olemaan miespuoleinen jumppari. No, venyttelyn aikana oli tarkotus sanoa tyyliin että ”vedä kädet…” no tuijotin synttärisankaria suoraan silmiin ja sanoin että ”Vedä käteen…” Olihan se asiakkaan ilme ikimuistoinen.

Olin ohjaajamassa ylävartalon treeniä ja lämmitelyn aikana varmistetaan etenkin yläkropan lämmöt ja availut, ranteista lähtien. Siinä kun pyöriteltiin ranteita, niin totesin hyvin sujuvasti että ”seuraavaksi vedetään ranteet auki”.

Sen lisäksi, että suusta tulee sammakoita, saattaa käydä muitakin kämmejä. Itsehän kerran bodyattack-tunnilla tulin melkoisella akrobatiaesityksellä lavalta alas. Sivuliikkeessä jalat jäi lattiaan kiinni, mutta vauhti oli sen verran kova, että liike vain jatkui ja jatkui. Jollain ihmeen kaupalla pysyin kuitenkin pystyssä ja lensin ainakin 5 metriä lavalta sivusuunnassa lattialle. Siitä sitten muin naisina vaan jatkamaan koreoo stagelle 😀 ..

En edes muista mikä laji oli kyseessä, mutta siinä oli peruutus taakse ja törmäsin kovalla vauhdilla selkä edellä lattialla olevan isoon kajariin, sillä seurauksella, että kajari kaatui alas lavalta, minä kuperkeikalla perässä, piuhat irti ja jäätävä pauke kunnes tuli ihan hiljaista. Hetken kuluttua ohjaaja nousee lavan takaa ja sanoo oho… 

Ohjasin spinningiä haaremihousuissa ja yhden nousun aikana haarakohta tarrasi kiinni satulan kärkeen. Itse nousin satulasta mutta housut siis eivät… Enpä ohjaa enää kyseisissä housuissa.

Kerran lanseerattiin uutta bodypump ohjelmaa toisen ohjaajan kanssa, jossain biisien välisessä vaihdossa tein näyttöjä ja jotenkin onnistuin siinä tiimellyksessä kalauttaan pumppitangolla sitä toista päähän.

Itsellä repesi kerran kyykyissä housut. Ajattelin, että kukaan ei huomaa, mutta housut repesivät persuksista takareittä pitkin polveen asti. Pikaisesti biisin välissä muistin, että oli ekstrat mukana ja juoksin vaihtamaan siinä toivossa, että kukaan ei huomaisi. Asiakkaille selitin patterinvaihdosta. Sitä, että housut lyhenivät täyspitkistä polviputuuteen, kukaan ei vielä kommentoinut, mutta kun sitten mikki lakkasikin toimimasta seuraavan biisin aikana jäin varmasti kiinni.

Bodypump-tunnilla luulin laittaneeni lentokonetilan päälle, mutta jostain syystä se ei ollut mennytkään. Rintabiisissä huusin:”Ja combo ykkönen ja…” ja puhelin soi kesken biisin.

Ei ole yksi ei kaksikaan kertaa kun ohjaaja on vetänyt väärään biisiin, unohtanut kokonaisen biisin tunnilta, tai käynyt vessassa mikrofonin ollessa päällä. Siinä on sitten kiva palata saliin, kun koko jengi on saanut kuunnella lorinat ja pahimmassa tapauksessa vielä jotkut sinne kuulumattomat jorinat. Joskus ajatus voi lähteä harhailemaan kesken ohjauksen, jolloin keskittyminen saattaa hieman herpaantua..We are just human after all…

Vedin bodypump-tunnilla askelkyykyn jälkeen hartiakappaleen, enkä huomannut, että biisi oli sama kuin mitä just oltiin tehty. Vasta puolessa välissä tajusin että kappale oli sama kuin edellinen. Hyvin meni tahdit.

Bodycombat-tunnilla tuli totaalinen black out, sillä venyttelybiisin aikana pimeni ihan täysin, enkä saanut sanottua kuin että rullaa lattialta ylös. Lupasin kahvit sille asiakkaalle, joka muistaa miten jatketaan ja sieltähän vakkarilta liikkeet irtosi. kiva että biisissä soi sanat ”I’m only human after all”.

Tämä on minun ohjaajahistorian ehkä pahin; torkahdin ohjaamani venyttelytunnin loppurentoutuksessa. Heräsin, kun musa loppui.

Joskus pari vuotta sitten bodypumpissa oli tosi nopeatempoinen hauisbiisi, jossa oli haaste, että ehtii tehdä toistot kunnolla. No, mullahan oli vahingossa cd-soittimessa menny joku nopeutus vielä päälle ja vedettiin ehkä maailmanennätysvauhdilla sitä tankoa ylös ja alas. Mietin vaan, että ei tää nyt näin nopea ollut, ettei millään meinaa ehtiä tehdä, kunnes paikalla ollut kollega valaisi, että on vähän nopeutettu versio menossa.

Ohjasin uusinta sh’bam ohjelmaa. Seiska-biisissä kun hypätään ja nostetaan kädet ylös, niin rintsikat räpsähti auki. Koska uusi ohjelma, en pystynyt lopettamaan, sillä asiakkaat eivät osanneet ohjelmaa, vaan oli pakko jatkaa loppuun asti tissit irrallaan.(huom! Ne pysy kyllä topin sisällä). Biisin jälkeen kaikki saivat seurata kun kaivoin rintsikat esiin kainaloista ja jotenkin takas kiinni. Onneks ihania, tuttuja asiakkaita jotka repesivät mun kanssa.

Ihan perussettiä Sh’bam-tunnilla, että jäädyn johonkin upeaan loppuasentoon. Ja biisi sen kun jatkuu vaan.

Itsellekin on käynyt joskus niin, että hirveellä hehkutuksella huudan, että loppuasentoon ja hyppään stepin päälle kädet ilmassa…ja sitten biisi vain jatkui. Tämä sama tapahtui siis kolmesti saman biisin aikana ja tuntui, ettei se biisi lopu ikinä. Jälkeenpäin tajusin, että olin unohtanut kokonaan yhden kierroksen välistä. Siinä jengikin alkoi jo repeillä kun kolmatta kertaa nostettiin käsiä ylös ja kajareista vaan kuuluu ”If you really want more, scream it out louder, if you on the floor, bring out the fire”. 😀

Tällaiset hauskat kämmit tuovat loppupeleissä vain lisää maustetta tunneille ja saattaa jopa nostaa fiilistä entisestään. 😀

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


4 x PAREMMAKSI RYHMÄLIIKUNTAOHJAAJAKSI

04.10.2017
5

Joskus tulee selailtua vanhoja postauksia ja sieltä löytyy jotain mielenkiintoista, minkä olemassaolon on ehtinyt jo unohtaa. Näköjään sitä on joskus ollut jotain ihan fiksuja ajatuksia, jotka esimerkiksi nyt muistuttivat itseäni muutamasta jutusta! Jumppia ohjatessa jää helposti päälle sellainen samanlainen kaava, mitä helposti tulee toistettua autonomisesti. Vähemmän suorittamista ja enemmän läsnäoloa ja hyvä ilmapiiri on melkeinpä taattu!

Oon monesti ennenkin kertonut että ei ole olemassa yhdestä muotista tehtyä ”hyvää ohjaajaa”, mutta tässä tekstissä siis ajatuksia ja juttuja joiden avulla oon oivaltanut uutta ja tullut mielestäni paremmaksi ohjaajaksi. Tämähän on yllättävänkin monipuolinen ja haastava ammatti, etenkin jos haluaa kehittää itsensä huippuohjaajaksi.

Mielestäni hyvän ohjaajan tunnilla ei vain treenata, vaan tunti on kokonaisvaltainen nautinto treeniä, musiikkia, tunnetiloja, fiiliksiä ja hyvää oloa. Treenin jälkeen suupielet ovat kohti korvia, vaikka jalka vähän painaisikin. Hommahan on niin, että voit suunnitella miten loistavan tunnin tahansa, mutta jos et osaa ohjata sitä riittävän hyvin, ei mistään hienouksista ole oikeastaan mitään hyöytyä. Useasti moni erehtyy ajattelemaan, että mitä rankemman tunnin teen, sitä parempi. Suunnitelma voi olla miten rankka tahansa, mutta toinen asia on saada ihmiset tekemään se niin, että se on myös järkevä. Rankka ja tehokas ei välttämättä ole aina sama asia. 🙂

Kokosin muutamia juttuja, joita voi lähteä miettimään omissa ohjauksissaan:

Äänenkäyttö & puhuminen – Monesti me ohjaajat halutaan sanoa kaikki mahdollinen tieto ja ohjeet mitä omataan ja monilla tunneilla ohjaaja puhuu non-stoppina alusta loppuun. Mitä virkaa on niillä hienoilla biiseillä, jos ne peittyvät jatkuvan puheen, tai pahimmassa tapauksessa, jatkuvan huudon alle. On ihan ok olla täysin hiljaa välillä. Se saattaa tuntua itsestä oudolle, mutta osallistujille se ei tunnu vaivaannuttavalta, mikäli siis kyseessä ei ole pelkkää hiljaisuutta alusta loppuun. 😀 Jos kappaleessa on makeita kohtia, kokeile antaa niille tilaa ja pitää välillä myös suu kiinni. Ohjata voi myös visuaalisesti!

Oman äänen kontrastia kannattaa käyttää, nimittäin sillä saa aika suuren vaikutuksen aikaiseksi. Jos aloittaa tunnin ekan biisin huutamalla, mitä on enää jäljellä kun tulee se kovin sykehuippu? Alkuun sopii tasaisempi puheääni ja sitten kun mennään niin saa revitellä ihan kunnolla ja luoda fiilistä. Esimerkkinä vaikka Bodyattackin kasi ja ysi biisien ohjausääni saa mielestäni olla erilainen, kasi on enemmän iloa ja fiilistelyä kun taas ysissä saa se dominoiva vahva puoli tulla kunnolla esiin.

Ohjeiden anto & korjaaminen – Monesti meille ohjaajille jää ne tutut mantrat ja ohjeet, joita hoetaan tunnista toiseen ilman tarkoituksen häivääkään. On tietysti myös niin, että tietyt perusohjeet tulee aina antaa, mutta välillä kannattaa miettiä voisiko asioita sanoa myös uudella tavalla. Mitä ohjeiden antamiseen ja esim. tekniikan korjaamiseen tulee, kannattaa muistaa, että less is more. Nimittäin hartiataaksevatsasisäänkantapäätmaahansuoraselkäleukaylös – lausahdukset eivät luultavasti mene perille kenellekkään. Useasti tosiaan annetaan ohjeita, ilman että edes katsotaa tarvitaanko niitä. Jos koko sali tekee jo maastavetoja hienolla tekniikalla, miksi hokea edelleen että suora selkä, hartiat taakse? Ongelmana on yleensä se, että ollaan opeteltu/kuultu muiden tunnilla jotkut asiat mitä usein sanotaan ja sitten vaan toistellaan niitä monotomisesti.

Tämän ajattelisi olevan ihan peruskauraa, mutta se ei sitä ole, sillä usein ohjaajaa jännittää hieman, pitää keskittyä moneen asiaan samaan aikaan, jolloin ei edes katsota mitä siellä nenän edessä on. Kannattaa siis ensin katsoa mitä ne osallistujat siellä puuhaa ja sitten lähteä korjamaan ja antamaan vinkkejä. Tämän jälkeen odota, että viesti menee perille ja vasta sen jälkeen mahdollisesti uusi ohje. Katsominen ja näkeminen on eri asia, ja sillä on aika suuri ero loppupeleissä. Mielestäni on parempi sanoa yksi ohje, joka menee perille kuin latoa koko tietämyksensä ja oksentaa se ulos, jolloin kukaan ei saa ohjeista mitään irti. Tämä on hyvin pitkälti kiinni osallistujista, sillä ohjaajan tulee aina keskittyä siihen mitä kyseinen ryhmä tarvitsee ja miten heitä tulee ohjeistaa.

Ihmistyyppien tunnistaminen – Me ollaan kaikki erilaisia ja tykätään erilaisista asioista. Joskus esimerkiksi sama ryhmäliikuntatunti voi olla toisen mielestä ihan loistava ja toinen taas kokee tunnin eri tavalla. Kyseessä on toki aina myös makuasiat, mutta asiaan vaikuttaa myös se millaisia ihmistyyppejä olemme. Sosiaalinen tyyppi rakastaa huomiota ja iskeytyykin useasti jumpassa eturiviin, kun taas analyyttinen tyyppi kaipaa enemmän faktaa ja aikareferenssejä, jotta tunti tuntuu mielekkäältä. Ohjaajana on hyvä tiedostaa, että siellä tunnilla on erilaisia ihmisiä, eri mieltymyksillä ja eri lähtökohdilla. Kun osaa ottaa huomioon nämä, voi olla varma että kävijämäärän potentiaali kasvaa entisestään. 

Ohjaajana olen itse Dominant Director. Tyyppikuvauksen mukaan haluan pitää kontrollin omissa näpeissä ja vahvuuksiani on johtajuus ja auktoriteetti, kun taas heikkouksena on usein eimerkiksi kärsimättömyys. En tykkää tehottomuudesta ja minussa korostuu diktatorinen piirre. 😀 Tiedostan itse, että nämä piirteet nousevat helposti pintaan kun ohjaan ja olenkin opetellut tuomaan mukaan enemmän pehmeyttä, iloa ja hyväksyntää. Kaksi vuotta sitten testiä tehdessäni, olin selkeästi tuo Dominoiva ohjaajatyyppi, mutta nyt pari viikkoa sitten Interactive socializer oli tullut aika hyvin tasoihin tuon dominoivan puolen kanssa. 🙂

Olen kirjoittanut aiheesta ja testistä enemmän postauksessa MILLAINEN JUMPPARI OLET?

Yleisesti – Tiedän itsekin, että ohjaajana sitä analysoi kovasti mitä ne osallistujat oikeen ajattelevat minusta. Jos joku ei hymyile tunnilla, tarkoittaako se, että olen ihan paska? Entä jos joku lähtee yhtäkkiä kesken tunnin pois? Varsinkin aloittavana ohjaajana tuollaisista voi tulla tosi paha mieli, vaikka todellisuudessa siinä ei olisi mitään henkilökohtaista ohjaajaa kohtaan. Moni näyttää keskittyneenä jopa vihaiselta/kyllästyneeltä, tai joskus vain tunnilla voi tulla vaikka huono olo, jolloin on pakko lähteä pois, oli tunti kuinka kiva tahansa. Ei siis kannata ottaa kaikkea liian henkilökohtaisesti, vaan esimerkiksi palautteetkin voi kääntää voimavaraksi – mitä voin muuttaa että kehittyisin? Toisaalta taas, jokaista palautetta ja toivetta ei vaan voi ottaa huomioon, sillä jos joku toivoo että tehdään enemmän punneruksia, niin seuraavan mielestä niitä on jo ihan tarpeeksi. Liika miellyttämisen yrittäminen tekee vain hommasta sekavaa. Ohjaaja on se joka pitää langat käsissä ja huolehtii että kaikki on järkevää ja sujuvaa.

Tuleeko mieleen jotain lisää?

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.

 


ÄLÄ VAAN MOKAA!

20.09.2017
0

Sitä on itsekin tullut kirjoiteltua hienoja ohjeita, miten tulla hyväksi ryhmäliikuntaohjaajaksi. Nykyään kuitenkin ajattelen asiasta hieman eri tavalla kuin ennen, sillä aikaisemmin juuri tällaiset tietyt asiat, kuten koreografian täydellinen osaaminen oli esimerkiksi hyvinkin tärkeää. Tottakai tietyt perusasiat täytyy olla hallussa ja se kuuluu luultavasti useimpien ellei kaikkien ohjaajien prosessiin, että tiettyihin asioihin panostaa ja keskittyy tietyissä vaiheissa. Ohjaaminen on ollut mulle aina tosi suuri osa elämää ja sen vuoksi myös tosi tärkeä juttu, jossa oon halunnut olla hyvä. Oon ohjaillutkin tässä jo yli kymmenisen vuotta erilaisia jumppia lähes päivästä toiseen, joten on kai aika selvääkin, että ne perusasiat ovat kunnossa. Tässä ammatissa nimittäin kaikista tehokkain keino kehittyä on harjoitella, eli ohjata.

Fakta on kuitenkin se, että vaikka teet kuinka kaikki ns ulkoiset asiat täydellisesti, ei se kuitenkaan erota sua vielä kovinkaan monesta muusta. Kuka tahansa pystyy opetella koreografian, hienon tekniikan sekä sanomaan asiat oikeissa kohdissa jne. En väitä, että nuo edellä olevat olisivat helppo homma, mutta tulevat harjoittelun mukana, jos jaksaa hieman panostaa. Usein tässä harjoittelussa mennään kuitenkin siihen, että aletaan hakemaan täydellisyyttä. ”Haluan olla hyvä, joten en saa mokata. Haluan olla hyvä, joten mun täytyy miellyttää kaikkia. Haluan olla hyvä, joten mun on pakko saada hyvä fiilis aikaiseksi.”

Edellä mainitut haluamiset johtavat taas usein siihen, että aletaan suorittamaan. Suorittamista tapahtuu nykyään niin monella elämän osa-alueella, että sitä ei enää edes huomaa kuinka suoritellaan päivää aamusta iltaan ja sitten taputetaan itseä olalle illalla, että hienosti sait taas kaiken hoidettua ja huomenna uudelleen. 😀 Mä oon ainakin huomannut, ettei ne asiat lopu suorittamalla ja harvemmin mikään asia on niin tärkeä, että sen takia tarvitsee stressata hulluna. Kai se on kuitenkin nykyään aika normaalia, että pyritään suoriutumaan kaikesta mahdollisimman hyvin, aika tylsää jos en sanois.

Muutamia vuosia sitten ollessani Bodystepin AIM-koulutuksessa sain paljon palautetta juuri tästä ”täydellisyydestä”, eli ohjaukseni olivat sellaisia hiottuja settejä ja tein jokaisen koreografian oikein ja vedin itsekin täpöllä, totta kai, koska ohjaajan pitää olla täydellinen esimerkki. Tuolloin en oikein ymmärtänyt, että mitä muka tein väärin kun tein kaikki kuitenkin oikein. Mulle sanottiin muutamaankin otteeseen, että mokaa jotain, se olisi hauskaa. En vaan tajunnut, että miks ihmeessä mokaisin, kun kerran osaan olla mokaamatta. 😀 Koulutuksen jälkeen sain toki paljon uutta ohjauksiini, mutta suurin osa jäi kyllä vielä leijumaan sinne ajatuksen tasolle, enkä osannut ottaa vinkkejä käyttöön.

Myöhemmin oon vasta tajunnut, että läsnäolo on tärkeämpi asia kuin mikään täydellinen koreografia tai ennakointi. En väitä, että tämäkään olisi vielä jokaisessa ohjauksessa mukana, mutta koen että oon mennyt asiassa eteenpäin. Välillä sitä huomaa vetävänsä pelkkää koreografiaa, varsinkin jos on väsynyt tai ollut muuten vaan raskasta. Nyt kun oon vähentänyt hieman tunteja, tuntuu että pystyn olla paremmin läsnä niillä tunneilla mitä ohjaan. Yksi tärkeä asia mitä mietin paljon on se, että katson mitä siellä mun edessä tapahtuu ja reagoin siihen, enkä siihen että sanon jokaisen tekniikkaohjeen vaan koska se pitää sanoa. 

Usein kysytään, että miten ohjaaja jaksaa aina olla iloinen ja energinen ja vastaus on ettei kukaan ohjaaja ole aina sellainen. Välillä on päiviä, kun jumppaan lähtö kiinnostaa yhtä paljon kuin kilo paskaa. Se, että väsyttää tai on ollut huono päivä, ei kuitenkaan tarkoita ettei pystyisi hoitaa ohjausta kunnialla läpi. Itseasiassa joskus tuollaiset fiilikset kääntyvätkin energiaksi ja tunnista tuleekin ihan huippu. Jos ennen tuntia on huono fiilis niin mun mielestä ei tarvi vetää mitään megapirteetä feikkiolemusta päälle, vaan keskittyä silloin ihan vaan olemaan läsnä ja vaikka olla enemmän hiljaa ja antaa musiikille tilaa.

Miten sitä läsnäoloa ja ”inhimillisyyttä” pystyisi sitten opetella? Varmaan ainakin niin, että unohtaa juuri tuon täydellisyyden tavoittelun ja ne normit mitä kenenkin ”pitäisi” olla. Enkä tokikaan tarkoita, että mennään pitämään jumppia takkia auki, ilman että opetellaan tai suunnitellaan mitään, mutta ehkä ymmärätte mitä tarkoitan. Vaikka kirjoittelin näitä ajatuksia juuri ryhmäliikunnan näkökannasta niin niitä voi mielestäni soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin. Täydellisyys ja sen tavoittelu on aika tylsää, sen sijaan persoonallisuus ja erilaisuus on mielenkiintoista, joten muistetaan korostaa niitä juttuja sen sijaan, että pyritään olemaan tietynlaisia. 🙂

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


TÄLTÄKÖ SE TUNTUU?

12.08.2017
0

Viikon viimeinen jumppa taputeltu ja samalla ensimmäinen työviikko pitkiin aikoihin laitettu pakettiin. Palasin siis tämän viikon maanantaina takaisin hommiin ja täytyy sanoa, että pitkästä aikaa mua ihan jännitti, että miten ihmeessä jaksan sykkiä niin kovilla tehoilla ja määrillä, kun oon vetänyt lonkkaa viimeiset 7 viikkoa ja elänyt muutenkin ihan erilaista arkea kuin normaalisti. Muut ihmiset pystyvät aloittaa treenit kevyesti vähän kerrallaan, mutta meitsillä rysähtää heti kunnolla sata lasiin ja vähän päälle. Maanantaina ohjasin Bodyattackin ja Spinningin, jotka ovat mun mielestä raskaimpia tunteja mitä ohjaan. Homma sujui loppupeleissä yllättävän hyvin, toki se oli raskasta ja syke oli tavallista korkeammalla. Toisaalta tuntuu ihan mukavalta tuntea oikein kunnolla hengästyminen ja polte, kun normaalisti kroppa on niin tottunut siihen kaikkeen ettei mikään oikein tunnu miltään. Spinnin jälkeen oli fiilis että tältäkö se oikeesti tuntuu!?

Elokuun ajan meen vielä vanhalla kaavalla, mutta syksystä alkaen teen muutoksia mun treeniohjelmaan. Aion vähentää jumppakuormaa ja suunnitella päiväni niin, että mulla on selkeämmin työajat ja vapaa-aika. Tähän saakka oon ollut sellasessa fiiliksessä, että oon periaatteessa jatkuvasti töissä, mikä johti sitten taas siihen, että tuli se piste vastaan ettei enää pysty. Muutoksia on luvassa ja vaikka tunneista luopuminen on aina tylsää, on mun pakko tehdä se, että pystyn jatkossa hoitamaan hommani kunnialla ja niin, että työ ei ole koko elämä, vaan osa sitä.

Jätän mielellään ”kone” – leiman jälkeeni ja oon hyväksynyt sen, että mun ei ole pakko jaksaa aina kaikkea ja kaikkia, vaikka siihen pystyisinkin. Oma heikkouteni on aina ollut myöntää heikkous. Suorittamisen tilalle täytyy siis opetella uusia juttuja ja uskon, että tälläisella tyylillä pystyn olemaan parempi ohjaaja, bloggaaja ja työntekijä kun en vedä aina ihan siellä ääripäässä. Tuo pitkä lepovaihe teki kyllä niin hyvää, että suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle himoliikkujalle ottamaan välillä pidempiä vaiheita kun treenit jää kokonaan väliin. Palautuminen teki niin hyvää päälle, mutta myös keholle ja esimerkiksi lihomisen sijaan keho tuntui paljon paremmalta kuin jatkuvassa jumi-pumpissa ollut bodi! 😀

Sellaisia ajatuksia tähän lauantaihin. Nyt ajattelin heittää relax moodin päälle ja nauttia näistä vapaista ennen uutta työviikkoa! Ajatuksena olisi tehdä salilla selkätreeni ja sen jälkeen tätä lasagnea ja ehkä leipoa jotain!

Instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


KEHONKOOSTUMUSMITTAUKSESSA

17.05.2017
4

Eilen tuli kirjoiteltua painon nousemisesta ja tämä on ihan hyvää jatkoa aiheeseen, sillä meillä oli eilen salilla tarjolla Inbody-mittausta ja kävin itsekin tekemässä kehonkoostumus-mittauksen Inbody 770-laitteella. Olen kokeillut paljon erilaisia kehonkoostumusta mittaavia menetelmiä ja mielestäni tämä InBody sekä BioSignature-mittaus (hormonitasapaino) antavat todenmukaisimman tuloksen kehon tilasta. Erilaisia mittauksia tehdessä, kannattaa muistaa että ne sopivat hyvin seurantaan, kun tavoitteena on esim. rasvanpoltto tai lihasmassan kasvatus. Kannattaa myös muistaa, että markkinoilla on hyvin paljon erilaisia mittausvälineitä ja osa niistä on ihan täyttä kuraa. 😀 Tarkoitan, että laite saattaa antaa esimerkiksi hyväkuntoiselle, paljon lihasmassaa omaavalle hyvinkin ”huonot tulokset”, koska tulokset tulevat lähinnä kehon painon ja pituuden suhteen mukaan. Sama myös toiseen suuntaan, sillä matala kehonpaino ei aina ole mikään tae hyvästä kehonkoostumuksesta.

Mun tämän kevään tavoitehan on ollut lisätä lihasmassaa ja samalla tiristellä rasvoja alaspäin. Koska oon panostanut asiaan paljon aikaa ja myös sitä vaivaa, mua tietysti hieman jännitti, että mitä jos tulokset ovatkin menneet vain takapakkia. Se vasta olisi ollut masentavaa…Kai sitä aina varautuu pahimpaan. 😀 Onneksi sain yllättyä positiivisesti, sillä olin saanut nostettua lihasmassaa +1,1 kg, samalla kun rasvan määrä on tullut alas. Omalla kohdallani lihasmassan kasvatus ei ole mikään ihan helpoin nakki, koska kovatehoista, kuluttavaa aerobista tulee tehtyä niin paljon. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kaikki on aina mahdollista jos vain oikeasti haluaa ja on valmis tekemään töitä! Joskus on ihan hyvä unohtaa säännöt, että vain tämä ja tämä toimii. Joskus on parempi luottaa omaan fiilikseen ja tuntemukseen omasta kropasta. Miten monta kertaa mullekin on sanottu, ettei mun omasta treenaamisesta ole mitään hyötyä kun ohajusmäärät ovat niin suuria, mutta tunnen kehoni ja tiedän että se kestää aika paljon.

Krediittiä täytyy antaa myös plyometrisille treenille, jota on tullut tehtyä omilla tunneilla. Plyometrinen treeni on myös hyvä keino juuri kiinteytymistä havitteleville, sillä sen avulla voi jopa rakentaa lihasmassaa, samalla kun kulutus on korkealla, mikä tehostaa rasvan palamista. Mun kohdalla kuitenkin kaikista suurimmat treenimäärät tulevat ryhmäliikunnasta ja olen myös elävä esimerkki, että sen avulla voi kehittyä ja muokata kehoa. 🙂 Ryhmäliikunnan avulla olen myös opetellut aktivoimaan oikeita lihasryhmiä, kuten pakaroita ja selkää, jolloin salitreeneissä homma on mennyt paremmin perille. Kaikki ei siis aina ole mustavalkoista, eikä voi sanoa mikä treeni on parempaa kuin toinen. Monipuolisuus, mielekkyys ja suunnitelmallisuus ovat sitäkin tärkeämpiä.

Rasvaprosenttini huitelee tää hetkellä neljäntoista paikkeilla ja mietinkin, että nyt olisi mielenkiintoista tehdä myös BioSignature-mittaus. Näitä kahta vertaillessa, BioSignature on antanut aina omalla kohdallani alhaisemman tuloksen kuin Inbody, mutta aika lähellä menevät kuitenkin. BioSignaturessa mitataan siis pihtimittauksena 12 eri pistettä, jonka perusteella lasketaan kehon arvioitu rasvan määrä ja samalla hormonitasapaino.

Valmennusprojektiani on jäljellä vielä nelisen viikkoa, eli siinä ehtii kyllä tehdä lisää tulosta. Kuten snäpissäkin eilen mainitsin, mielestäni voi olla tyytyväinen itseensä, mutta silti olla tavoitteita. Omalla kohdallani työsarkaa riittää vielä ja mikäs sen mukavampaa kuin tavoitella omia päämääriä hyvällä fiiliksellä.

Tällä kertaa mun lähtökohdat oli hieman erilaiset, sillä vuoden alussa aloitin oikeastaan aivan pohjalta. Takana oli ylirasitustila, jota siivitti se, että oma henkilökohtainen elämä oli aivan päin peetä. Voin tuolloin todella huonosti sekä psyykkisesti että myös fyysisesti, mutta päätin että nyt ei auta kuin alkaa keräillä itseään pikku hiljaa. Näin 4,5 kk myöhemmin voin sanoa voivani paaaaaaljon paremmin molemmilla osa-alueilla ja olen ylpeä siitä mihin asti oon tullut. En tarkoita pelkkää treeniä tai kehon muokkaamista, vaan koko kevät on ollut aikamoinen kasvun paikka monella saralla. Oon siis sitä mieltä, että vaikka elämä heittää kuinka paljon kuraa naamaan niin loppupeleissä aika paljon on omissa käsissä, siinä miten suhtautuu asioihin ja mitä on valmis tekemään oman hyvinvoinniin eteen.

Mun ruoka- ja treenipainotteisia touhuja voi seurata myös instagramista: ainorouhiainen sekä snapchatista: ainopaino.

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


« Vanhemmat
Uudemmat »