EI ENÄÄ SUORITTAMISTA

Tiiättekö ensimmäistä kertaa varmaan ikinä, tai ainakaan hyvin pitkään aikaan, tuntuu siltä että pystyn harrastamaan liikuntaa ilman suorittamista. Treeni ja liikunta on ollut mulle aina henkireikä ja tärkeä asia elämässä, mutta samalla se on ollut asia joka on määrittänyt mua välillä vähän liikaakin. Oon se Aino, joka treenaa hulluna ja jaksaa vaikka mitä. Mun on ollut vaikee myöntää mikäli koen vaikeuksia hyvinvoinnin parissa, koska mun kuuluu olla se jolla pysyy aina pakka kasassa näissä asioissa. No todellisuudessahan ei pysy ja nykyään on myös ihan ok myöntää se.

Tein loppukesästä päätöksen, että en enää jaksa treenata asioita, joita mun kuuluu omasta mielestä tehdä, vaan keskityn tekemään sitä mitä haluan. Ryhmäliikunnat tulee työn puolesta ja niiden suhteen mulla ei ole koskaan ollut motivaatio ongelmia tai tunnetta, että joudun väkisin tekemään. No, toki on päiviä kun väsyttää, kolottaa ja kyllästyttää, mutta näitä on aika vähän ja etenkin tuon päätöksen jälkeen, on jumppahommatkin tuntuneet entistä kivemmalta.

Olin tuossa muutaman kuukauden tekemättä mitään muuta treeniä. Kävin siis kävelyllä ja jumppasin. Nyt viime aikoina on välillä tullut fiiliksiä, että voisi kokeilla tehdä jotain muutakin. Mun ongelma on yleensä ollut se, että jos teen jotain, se täytyy tehdä kunnolla. Kunnolla tarkoittaa mulle siis sitä, että jos meen vaikka lenkille, se on vähintään 10 km juoksu ja jos teen sen yhtenä tiistaina, mun on pakko tehdä se joka tiistai. :D

Muutenkin kaikki on aina ollut tosi suunniteltua ja kontrolloitua. Kontrollointi on aina ollut se mun suurin ongelma, sillä alan helposti kontrolloida tekemääni ja sen takia päätin ottaa ihan nollatoleranssin kaiken treenaamisen suhteen hetkeksi.

Tänään päätin lähteä ulos tekemään jotain kivaa. Ajattelin kokeilla kehonpainotreeniä kuntopiirityyppisesti purtsilla ja täytyy sanoa, että tällainen ei olisi koskaan aiemmin tullut kyseeseen, koska eihän se ole riittävän tehokasta heilua jossain pururadalla tehden jotain. En olisi koskaan aiemmin ottanut Obelixia mukaan, koska silloin en olisi voinut juosta riittävän kovaa tai keskittyä riittävästi treeniin. Kaikki piti aina olla just eikä melkeen.

No nyt menin sinne epämukavuusalueelle ja ajattelin, että hölkätään tai kävellään tilanteen mukaan ja sen jälkeen suunnittelen pienen urheilusession purtsilla. Lopputuloksena aivan hyvä setti (treeni jaossa IG-tarinassa parhaillaan) jonka jälkeen oli tosi mukava olo ja punaiset posket.

Usein liika kontrolli ja täydellisyyteen pyrkiminen vie meitä lopulta vain kauemmaksi siitä mitä haetaan. Oon viime aikoina huomannut sen tosiasian, että sitä todellakin saa sen mistä luopuu. Kun uskaltaa luopua kaikista hulluista vaatimuksista, olo kevenee huomattavasti ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa siinä pisteessä mitä on havitellut monen monta vuotta.

Sain tällaisen kommentin yhtenä päivänä ja se pisti miettimään myös sitä, miten mun tekemiset ja jotkut sanomiset ovat saattaneet aiheuttaa vain turhia paineita mun seuraajille.

”Ai että mää tykästyn suhun kokoajan enempi 😊👍❤️ sää oot sitteki ihan tavallinen ihminen ja mää voin saaha vielä itteni kuntoon vaikken vedä kokoaika täydellisesti 🤭😊👍💪.”

Tiedän itsekin että vuosia sitten elämäntyylini oli aika extreemi ja siitä on varmasti monille jäänyt mielikuva ”koneesta” joka tekee kaiken aina optimoidusti. :D Totuus on se, että pystyin siihen sen vuoksi, että rajasin mun elämästä aikalailla kaiken muun sivuun. Panostin kaiken ajan ja energian treenaamiseen, syömiseen ja työhön, joka myös liittyi kahteen edellä mainittuun.

Nykyhetkessä nuo asiat eivät enää ole niin tärkeitä, että energiaa tai kapasiteettiä riittäisi aivan noin suureen panostukseen. Haluan sanoa tämän siksi, että jos joku on joskus ihaillut vaikka mun kurinalaisuutta, se johtui osaksi myös siitä että nuo asiat olivat jollain tavoin myös pakkomielle. Kyseessä ei ollut mikään loistokas itsekuri, vaan se että mitään muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Mulla on myös kilpaurheilutausta ihan lapsuudesta saakka ja siitä on omaksunut sen, että asiat pitää tehdä kunnolla, eikä löysäilyyn ole varaa. Ero on vain se, että en ole mikään kilpaurheilija enää, vaan teen tätä kaikkea ihan vaan itseni takia.

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


PARHAITEN KEHITTÄÄ SE LAJI MISTÄ TYKKÄÄT ENITEN!

Mulla on käynnissä joku ihmeellinen kyseenalaistan kaiken – kausi. Kyseenalaistan siis lähes kaikkea tekemääni ja mietin todella tarkkaan, missä on järkeä ja missä ei. Käyn parhaillaan myös Voimavalmentaja – koulutusta, jossa on tullut sekä uutta oppia että myös muistutusta vanhasta, aiemmin opitusta. Tieto lisää tunnetusti tuskaa, myös tässä asiassa. Sitä alkaa oikeasti punnita, että mitä sitä omalta treeniltä ylipäätään hakee ja haluaa. Meidän tekemisiä kun määrää motivaatio.

Myös treeniin liittyen motivaatio ohjaa paljon tekemistä. Toisille motivaatiota tuo liikunnan tuoma fiilis, toiselle vaikka ne ulkoiset muutokset, kun taas kolmannella on urheilullisia tavoitteita, joita haluaa saavuttaa. Oon miettinyt omia motivaattoreitani ja alkanut tehdä sen pohjalta muutoksia myös tekemisiini. On nimittäin jopa hölmöä laittaa aikaa asioihin, jotka eivät loppujenlopuksi edes kovin merkityksellisiä itselle. Olen tehnyt niitä vain koska jonkun säännön mukaan pitäisi tehdä. Enpä tee enää!

Jos multa kysytään, liian usein mietitään ulkonäköön liittyviä motiiveja, eli kehon muokkaukseen liittyvää treenaamista. Kehon muokkaaminen voimaharjoittelulla on pop, eikä siinä mitään. Siltikin omaan tekemiseen kannattaa liittää vähän jotain muutakin, eikä mennä vain sen perässä mikä saa kropan näyttämään hyvältä. Luin nimittäin jotain keskustelua kestävyysliikunnasta/ryhmäliikunnasta, jossa aiheena oli se, ettei kestovoimaharjoittelulla voi kasvattaa lihaksia ja näin ollen Bodypump on täysin hyödytön laji harrastaa. Tämähän on täysin totta siinä mielessä, että esimerkiksi se Bodypump – tunti on ihan samaa aerobista harjoittelua, kuin muukin ryhmäliikunta, eikä näin ollen kasvata lihaksen kokoa, mutta asioita tulisi kuitenkin katsoa myös vähän muustakin kulmasta kuin siitä kulmasta mitä laji tekee ulkomuodolle.

Vaikka kestävyysharjoittelu tai esimerkiksi ryhmäliikunta ei ole täydellisin laji lihasmassan hankintaan, on sillä paljon muita positiivisia vaikutuksia. Yhtenä oleellisena asiana esimerkiksi hyvä suorituskyky elämässä näin yleisesti. On aika mukavaa, kun jaksaa kantaa ruokakassit itse kotiin, kävellä rappuset ylös puuskuttamatta tai jaksaa kipittää niiden omien muksujen perässä aamusta iltaan väsymättä. On aika siistiä, että tavallinen arki sujuu niin, ettei jatkuvasti väsytä ja kolota jostain. Jaksaa ihan ne normaalit asiat vaivatta läpi, eikä arjen askareet aiheuta päänvaivaa, koska keho sanoo vastaan.

Nimittäin ne huippukunnossa olevat tyypit ovat edelleen vain pieni prosentti kaikista ihmisistä. On todella paljon ihmisiä, joille nuo edellisessä kappaleessa mainitut asiat aiheuttavat vaivaa ja ongelmia. Mun mielestä silloin ei ole oleellista onko se treeni mitä he tekevät juuri täydellisesti oikeita lihaksia aktivoivaa hypertrofista harjoittelua. Silloin on tärkeää että ylipäätään liikutaan. Jos vielä löytyy liikuntamuoto josta nauttii, vielä parempi.

Kaikenlainen mustavalkoinen ajattelutyyli on mielestäni ärsyttävää, sillä asioissa on hyvin harvoin vain huonoja tai hyviä puolia. Kaikissa liikuntamuodoissa on jotain hyvää! Itse olen rakentanut oman kuntoni kehonpainotreenillä ja silti voin sanoa olevani myös suhteellisen vahva (huom. vahva ja lihaksikas eivät aina ole sama asia :D).

Monipuolinen liikkuminen parantaa myös liikkuvuutta, iso liikeradat avaavat kehon liikeratoja ja liikkuvuus kehittyy myös ilman varsinaista venyttelemistä. Ryhmäliikunnassa koordinaatio, tasapaino ja ketteryys kehittyvät huimasti ja näistä on todella paljon hyötyä ihan siinä normaalissa arjessa.

Ryhmässä liikkumisessa on jotain, mikä saa ihmiset ylittämään itsensä ja yrittämään enemmän. Musiikin voima, ohjaajan ja toisten tsemppi auttaa tekemään parhaansa myös silloin kun väsyttää ja huvittaisi luovuttaa. Puhumattakaan siitä mielettömästä fiiliksestä kun oot hikoillut vaatteet läpimäräksi ja menet raikkaaseen suihkuun kaikkesi antaneena! Ihan jo nämä asiat ovat mun mielestä merkki siitä että esimerkiksi ryhmäliikunta on mielettömän hieno laji harrastettavaksi!

Tee sitä mitä rakastat ja voit olla varma että tulokset ovat positiivisia! Olis kiva kuulla mikä on sulle se laji, mistä saat kaikista eniten kiksejä ja jota jaksat harrastaa säännöllisesti?

instagram: ainorouhiainen 

Facebook

 


SYÖMINEN EI AINA OLE NIIN HELPPOA (..kuin sen pitäisi olla)

Ruoka on ollut mulle aina todella iso osa elämää ja sellainen mielenkiintoinen asia. Tuntuu jopa hölmöltä sanoa tuo ääneen. Viime aikoina onkin tullut mietittyä aiempaa ja nykyistä suhtautumistani ruokaan. Kiinnostuin ravintoaineista, kaloreista ja terveellisestä ravinnosta hyvin nuorena, siis tyyliin ihan ala-asteikäisenä. Tuohon aikaan olin siis lähinnä kiinnostunut terveellisistä ruoka-aineista ja mulla oli halu syödä terveellisesti. Kai tuo tulee jostain luontaisesti, sillä jotenkin en näe, että ympäristössä olisi ollut tällaisia vaikuttajia. Ihan itse aloin lukea netin keskustelupalstoja, joita oli btw. ehkä yksi tai kaksi tuohon aikaan ja informaation taso muutenkin vähän niin ja näin! :D

Siitä asti ruoka ja ravinto on ollut tärkeä asia mun elämää, välillä ehkä liikaakin. Mä haluan ajatella niin, että vaikka on menneisyydessä tehnyt asioita joita ei enää niitä tekisi, en ajattele että olen tehnyt mokia ja virheitä, sillä sellaista se elämä, oppiminen ja kasvaminen on. Kokeillaan ja opitaan sitä kautta. Jostain syystä olen aina ajatellut tai jos en ihan tietoisesti ajatellut, niin ainakin toiminut sen mukaan, että mitä syömiseen ja ravintoon tulee, muhun ei päde samat ohjeet ja säännöt kuin muihin. Olen aina osannut olla järkevä ja osaava neuvomaan muita, mutta sitten ne omat toimintatavat ovat olleet paljon ankarampia ja rajoitettuja.

Voisi siis sanoa, että niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen, ei ole todellakaan aina ollut helppoa. Joskus se on ahdistanut, tai ahdistusta aiheutti oikeestaan se että ruoka ja syöminen määritti niin paljon mitä pystyy tehdä. Näin jälkiviisaana sitä vain miettii, että miksi hemmetissä sitä on tehnyt itselleen asioista niin kamalan vaikeita. Mutta tietäjät tietää, kun joku asia on suuressa roolissa elämässä, se voi jopa alkaa hallita kaikkia muitakin toimintatapoja. Valitettavasti syöminen on aikoinaan vaikuttanut myös mun ihmissuhteisiin. Onneksi oon vuosien myötä oppinut laajentamaan ajatusmaailmaa, ettei se aina ole vain minä ja mun ruuat ja treenit.

Multa kysytään usein, että voinko kertoa, miten olen löytänyt taspainon hyvinvoinnin suhteen ja mulla ei ole siihen vastausta, sillä oikeestaan kaikki mitä on tullut koettua, on johtanut siihen pisteeseen missä oon nyt. En väitä, että olisin aina täysin tasapainossa kaiken suhteen, en todellakaan. :D

Ruoka, tai oikeestaan ruoka-aineet on mulle edelleen tietynlainen harrastus, mutta syöminen ei ole enää pitkiin aikoihin ollut vaikeeta. En mieti enää ruokaa juurikaan, eikä se aiheuta sen kummemmin mitään tunteita. Toki hyvä safka on aina myös elämys, mutta ruokailuun liittyvät asiat eivät pyöri mielessä, eikä kaiken tarvitse olla suunniteltua saati optimoitua. Tällä hetkellä oon muutenkin vähän fed up kaikkeen pilkunviilaamiseen, tavoitteluun ja asioiden täydelliseen optimointiin. Voisi sanoa, että oon pyrkiny vähentään vähän niinkuin kaikilla elämän osa alueilla.

Voisi luulla, että tilanteessa jossa vaikka ravinto on noin suuressa roolissa elämää, olisi se ruutu ns. kunnossa. Silti useimmiten ne tyypit ovat juuri kaikista eniten hukassa. Jos jonkun neuvon voin antaa, niin liian tiukka kontrolli vie vaan kauemmas siitä mitä tavoittelee. Hetkellisesti voi päästä sinne minne haluaa, mutta kohta ollaan taas lähtöviivalla. Ootte saattanut kuulla tän ennenkin, mutta saat sen mistä luovut.

Monesti vastaanotan sellaisia kysymyksiä, että edelleen kuvitellaan mun olevan tietoinen jokaisen suupalani makroista tai proteiinimäärästä. Todellisuudessa en laske, mittaa, punnitse tai optimoi mitään. En tiedä montako kaloria syön päivässä, en tiedä makrojakaumaa tai kokonaisrasvan määrää. En tiedä paljoko vettä juon, tai mitä mikroravintoaineita ruuasta saan. En aina syö kolmen tai edes viiden tunnin välein, joskus (aika usein) skippaan aamupalan, koska en ehdi tai ei maistu. Joskus sipsin syönti lähtee ihan käpälästä ja tulee huono olo. Silti syön päivittäin melkein kilon kasviksia ja pidän itseni aktiivisena liikkumalla. Jaksan treenata, koen palautuvani ja tykkään pääosin syödä safkaa, josta tulee hyvä olo.

Hauskinta on, että kun vertaa nykyistä siihen aikaan kun kaikki oli ihan täydellisesti hanskassa, niin en näe oikeastaan mitään eroa missään muussa kuin psyykkisessä hyvinvoinnissa ja nimenomaan positiivisessa mielessä.

Onko ruudun takana tyyppejä, joille ruoka tai vaikka treeni aiheuttaa enemmän päänvaivaa kuin ehkä pitäisi? Ajatuksia otetaan vastaan todella mielellään! :)

Ihanaa viikonloppua!

instagram: ainorouhiainen 

Facebook