EI ENÄÄ SUORITTAMISTA

Tiiättekö ensimmäistä kertaa varmaan ikinä, tai ainakaan hyvin pitkään aikaan, tuntuu siltä että pystyn harrastamaan liikuntaa ilman suorittamista. Treeni ja liikunta on ollut mulle aina henkireikä ja tärkeä asia elämässä, mutta samalla se on ollut asia joka on määrittänyt mua välillä vähän liikaakin. Oon se Aino, joka treenaa hulluna ja jaksaa vaikka mitä. Mun on ollut vaikee myöntää mikäli koen vaikeuksia hyvinvoinnin parissa, koska mun kuuluu olla se jolla pysyy aina pakka kasassa näissä asioissa. No todellisuudessahan ei pysy ja nykyään on myös ihan ok myöntää se.

Tein loppukesästä päätöksen, että en enää jaksa treenata asioita, joita mun kuuluu omasta mielestä tehdä, vaan keskityn tekemään sitä mitä haluan. Ryhmäliikunnat tulee työn puolesta ja niiden suhteen mulla ei ole koskaan ollut motivaatio ongelmia tai tunnetta, että joudun väkisin tekemään. No, toki on päiviä kun väsyttää, kolottaa ja kyllästyttää, mutta näitä on aika vähän ja etenkin tuon päätöksen jälkeen, on jumppahommatkin tuntuneet entistä kivemmalta.

Olin tuossa muutaman kuukauden tekemättä mitään muuta treeniä. Kävin siis kävelyllä ja jumppasin. Nyt viime aikoina on välillä tullut fiiliksiä, että voisi kokeilla tehdä jotain muutakin. Mun ongelma on yleensä ollut se, että jos teen jotain, se täytyy tehdä kunnolla. Kunnolla tarkoittaa mulle siis sitä, että jos meen vaikka lenkille, se on vähintään 10 km juoksu ja jos teen sen yhtenä tiistaina, mun on pakko tehdä se joka tiistai. :D

Muutenkin kaikki on aina ollut tosi suunniteltua ja kontrolloitua. Kontrollointi on aina ollut se mun suurin ongelma, sillä alan helposti kontrolloida tekemääni ja sen takia päätin ottaa ihan nollatoleranssin kaiken treenaamisen suhteen hetkeksi.

Tänään päätin lähteä ulos tekemään jotain kivaa. Ajattelin kokeilla kehonpainotreeniä kuntopiirityyppisesti purtsilla ja täytyy sanoa, että tällainen ei olisi koskaan aiemmin tullut kyseeseen, koska eihän se ole riittävän tehokasta heilua jossain pururadalla tehden jotain. En olisi koskaan aiemmin ottanut Obelixia mukaan, koska silloin en olisi voinut juosta riittävän kovaa tai keskittyä riittävästi treeniin. Kaikki piti aina olla just eikä melkeen.

No nyt menin sinne epämukavuusalueelle ja ajattelin, että hölkätään tai kävellään tilanteen mukaan ja sen jälkeen suunnittelen pienen urheilusession purtsilla. Lopputuloksena aivan hyvä setti (treeni jaossa IG-tarinassa parhaillaan) jonka jälkeen oli tosi mukava olo ja punaiset posket.

Usein liika kontrolli ja täydellisyyteen pyrkiminen vie meitä lopulta vain kauemmaksi siitä mitä haetaan. Oon viime aikoina huomannut sen tosiasian, että sitä todellakin saa sen mistä luopuu. Kun uskaltaa luopua kaikista hulluista vaatimuksista, olo kevenee huomattavasti ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa siinä pisteessä mitä on havitellut monen monta vuotta.

Sain tällaisen kommentin yhtenä päivänä ja se pisti miettimään myös sitä, miten mun tekemiset ja jotkut sanomiset ovat saattaneet aiheuttaa vain turhia paineita mun seuraajille.

”Ai että mää tykästyn suhun kokoajan enempi 😊👍❤️ sää oot sitteki ihan tavallinen ihminen ja mää voin saaha vielä itteni kuntoon vaikken vedä kokoaika täydellisesti 🤭😊👍💪.”

Tiedän itsekin että vuosia sitten elämäntyylini oli aika extreemi ja siitä on varmasti monille jäänyt mielikuva ”koneesta” joka tekee kaiken aina optimoidusti. :D Totuus on se, että pystyin siihen sen vuoksi, että rajasin mun elämästä aikalailla kaiken muun sivuun. Panostin kaiken ajan ja energian treenaamiseen, syömiseen ja työhön, joka myös liittyi kahteen edellä mainittuun.

Nykyhetkessä nuo asiat eivät enää ole niin tärkeitä, että energiaa tai kapasiteettiä riittäisi aivan noin suureen panostukseen. Haluan sanoa tämän siksi, että jos joku on joskus ihaillut vaikka mun kurinalaisuutta, se johtui osaksi myös siitä että nuo asiat olivat jollain tavoin myös pakkomielle. Kyseessä ei ollut mikään loistokas itsekuri, vaan se että mitään muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Mulla on myös kilpaurheilutausta ihan lapsuudesta saakka ja siitä on omaksunut sen, että asiat pitää tehdä kunnolla, eikä löysäilyyn ole varaa. Ero on vain se, että en ole mikään kilpaurheilija enää, vaan teen tätä kaikkea ihan vaan itseni takia.

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


6 Responses to “EI ENÄÄ SUORITTAMISTA”

  1. Avatar fossiili sanoo:

    Asiantuntemuksesi hapuiluneen jäi mieleen.

    Ilmeisesti kuvillasi ei ollut merkitystä mitä muhun tulee :)

    Tuolla jotkut väittävät, että timmissä kondiksessa oleva nainen koetaan jonkinlaisena painostuksena. Varsinkin jos tämä kuviaan esittelee.

    Itse kysyin: no entäs miehet?

    Miehille ok.

  2. Avatar fossiili sanoo:

    Tuolla siis yleisesti kaivataan määritelmää termille kehopositiivisuus. Aika näppylöitä aiheuttava aihe.

    Itselläni on kovin selkeät askelmerkit sen suhteen. Mites sulla?

  3. Avatar fossiili sanoo:

    Olen siis itse tuolla pyrkinyt tuomaan esille eroa huippu-urheilijan ja sohvaperunan välillä. Ja sinä osut siihen väliin. Siksi.

    Sekin vaikuttaa että olet nainen. Se vaikuttaa siksi, koska sillä puolella kehopositiivisuustermi on käytetympi. Muutenkin kuin vitseissä.

    Se laajempi kuva, vaikka mua itseäni ei hirveästi kiinnosta nuo ’läskejään sanoillaan syövät’, mutta silti. No kiinnostaa.

    Itse pyrin ennemminkin keskittymään niihin kilpaurheilun mahdollisiin haittoihin, mitä ’oravaksi vetämisestä’ aiheutuu. Varsinkin naisille.

    Urheilu ei ole nuoren naisen pilaamista, vaan hyvinvointia. Muun muassa sinä sen tiedät. Ja todistat.

  4. Avatar Sonja sanoo:

    Hyvä että oot saanut rentoutta elämään! Minkä uskot olevan ”syynä” tähän muutokseen?
    Olen itsekin ollut suorittaja ja perfektionisti,joka on vähitellen osannut löysätä. 😁

    • Hmm no omalla kohdalla ehkä se, että yksinkertaisesti olen päättänyt luopua suorittamisesta ja sitten huomannut ettei maailma kaadukkaan vaikka ei tee kaikkea aina samalla tavalla. Positiiviset muutokset ovat antaneet ”rohkeutta” luopua myös muista jutuista ja kokeilemaan rennompaa otetta. :)

  5. Avatar Neli sanoo:

    Ihanaa ja helpottavaa, että sanot nyt ääneen tuon pakkomielle asia.
    Vuosia blogiasi lukeneena (koska asia on aina hyvää ja kiinnostavaa) olen itse, ehkä vähän vanhempana, huomannut aina, että tapasi suorittaa liikuntaa ja syömistä, on selvästi tietynlainen pakkomielle, eikä niinkään tapa mitä tarjota muillekin tehtäväksi. Pelkään aina, että nuoremmat tytöt eivät tätä ymmärrä ja luulevat, että se on ainoa tapa päästä hyvään kuntoon.
    Mutta siis mahtavaa, että sanot tuon selvästi ääneen ja tuot esille, että vähempikin riittää, eikä liika kontrolli kaikesta ole tarpeen tai edes kannattavaa.
    Ja tietenkin mahtavaa omalta kannaltasi, että olet löytänyt vähän inhimillisemmän tavan elää. Ja silti olet edelleen upea :)

Kommentoi