Hei! Ajattelin käsitellä aihetta kilpaileminen, enkä suinkaan tarkoita pelkästään kilpa-urheilua, vaan itsensä ja toisten kanssa tapahtuvaa kilpailua eri asioihin liittyen. Faktahan on se, että tätä tapahtuu jokapäiväisessä elämässä suurissa määrin. Toiset nauttivat kaikenlaisesta kilpailemisesta aina urheilusta työpaikan parhaaseen työntekijään asti. Toiset taas ahdistuvat kaikenlaisista kilpailutilanteista ja pysyttelevät näistä pois, tai jopa häviävät heti tahallaan, jottei tilannetta tarvitse kokea. Kilpaileminen alkaa yleensä jo lapsena. Ensin kilpaillaan leluista, sitten kavereista. En tiedä tilannetta nykypäivänä, mutta muistan omilta tarha- ja ala-asteajoilta tämän olevan aika raakaakiin hommaa. Kaverit piti varata moneksi päiväksi etukäteen ja varmistaa oma status jengissä. 😀 Huh! Liikuntatunnilla porukka jaettiin kahteen joukkueeseen ja parhaat valittiin päältä, huonoimmat jäivät viimeiseksi, ja tämän kuuleminen varmistetiin vielä äänekkäästi – ”mä en ainakaan halua olla ton kanssa samassa joukkueessa”.

Me kilpailtiin ihan kaikesta ja näistä sai sitten stressata päivästä toiseen. Kuka on ensimmäinen ruokajonossa, kuka saa eniten plussia opettajalta, (opettajallamme oli plus ja miinus lista, johon hän antoi aina käytöksen mukaan jompaa kumpaa) kuka on paras BSB (backstreet boys) fani, kuka on liikuntatunnilla paras, kenellä on paras todistus, kuka pääsee koulujenvälisiin urheilukisoihin, kenellä on kalleimmat vaatteet.. jne. Itse olen aina ollut kova kilpailemaan, tein tuolloin ja teen edelleen kaikkeni, että olisin paras. Nykyään tosin hieman eri tavalla 😀 En voi luonteelleni mitään, kilpailunhaluiset geenit tai jotain. Tämä on yksi syy, miksi olin todella hyvä koulussa, siihen saakka kunnes se ei enää kiinostanut. Keskiarvoni oli parhaimmillaan jotain 9,7. 😀

”i wanna be in the spotlight”

Jos nyt mietitään elämää yleisesti, kilpailua tapahtuu työelämässä ja usein myös kavereiden kesken. Monilla työpaikoilla haalitaan työtehtäviä, tehdään ylitöitä, koska halutaan näyttää olevansa hyviä työntekijöitä. Lapsuuden tavarakilpailu on saanut vain uudet mittasuhteet, kilpaillaan siitä kenellä on hienoin kämppä tai makein auto. Treenaajien kesken kilpaillaan, kuka on parhaassa kunnossa tai kenellä on matalin rasvaprosentti. Jumppahjaajien kesken voi olla kilpailua siitä kenellä on eniten asiakkaita, tai kuka jaksaa vetää eniten tunteja. Musta tuntuu, että nykyään kilpaillaan myös siitä, kuka on stressaantunein ja kiireisin. Ymmärätte varmaan mitä tarkoitan, mutta onko tällainen jatkuva kilpaileminen hyvästä?

Minä sanoisin, että kilpaileminen on erittäin hyvä motivaattori ja sillä on yhteytensä asioiden saavuttamisen kanssa. Näitä asioita täytyy kuitenkin myös haluta, eikä niitä tulisi tavoitella vain, koska tuo toinenkin tekee niin ja haluan olla parempi kuin se. Kilpailuhenkisenä ihmisenä olen saavuttanut todella paljon juuri tällä vietilläni. Olen pistänyt itseni raataamaan, sillä en halunnut jäädä huonommaksi, halusin olla paras. Nimittäin paras versio omasta itsestäni. Sitä työstän edelleen, arvaatte ehkä mistä aiheesta puhun. 🙂

Monta unelmaa tavoitettavana

Vaikka kilpaileminen on hyvä asia, se ei saisi mielestäni paisua liian suuriin mittasuhteisiin. Jos voittamisen takia aiheuttaa pahaa mieltä, tai torpeedoi toisten tekemisiä oman edun vuoksi, ollaan menty väärille urille. Reiluus tulisi säilyä aina, oli kyseessä kilpa-urheilu tai sitten vaikka se työpaikan paras – titteli. Mun mielestä kovasta duunista pitää saada palkinto, sillä sen palkinnon takia niitä hommia painetaan. Valitettavasti laiskuus ei vie pitkälle, mutta onneksi kaikilla on mahdollisuus tavoitella ihan mitä vaan, niin halutessaan. On siis turhaa itkeä, että tuo ja tuo saa aina kaiken, tai että mulla on niin huono tuuri. Onni on ihan niissä omissa pikku kätösissä ja unelmat toteutettavissa jos niin tahtoo! Kenenkään unelmia tai tavoitteita ei tulisi laittaa arvojärjestykseen. Kukin tavoitelkoon asioita, joista nauttii.

Yksi tavoitteeni on ollut näkyvät vatsalihakset 🙂

Hyvä kilpailija on myös hyvä häviäjä. Pitää pystyä sietää kritiikkiä ja sitä ettei aina mene nappiin. Epäonnistumiset täytyisi pystyä kääntää voimavaraksi, ottaa opiksi asioista, jotka eivät menneet hyvin. Opiskella/treenata/harjoitella juuri niitä asioita missä ei ole vielä loistava. Tiedättekö, kun kaikista siisteintähän on harjoitella sitä mitä osaa jo, mutta ne puutteet vaativat suuremman huomion. Ihminen joka pystyy tähän, on yleensä se joka menestyy, oli kyseessä lähes mikä tahansa asia. Aina kilpailukumppania ei tarvitse hakea muualta, vaan omasta itsestään voi myös saada motivaatiota ja kilpailla itseään vastaan, tullakseen paremmaksi kuin ennen. 🙂