Aloin miettiä eilistä kirjoitustani ja yleistä (yli)analysointia ravinnosta ja sen vaikutuksista. Mun kohdalla pätee sanonta ”tieto lisää tuskaa” ja välillä se on jopa rasittavaa, kun aina tietää mitä mikäkin ruoka sisältää ja mitä mahdollisia negatiivisia vaikutuksia sillä on.

Luin eilen hauskan kirjotuksen, joka koski 70-luvun ruokanostalgiaa. Kirjotuksessa kerrottiin, kuinka perheessä oli tapana syödä tuolloin. Itse en ole elänyt vielä 70-luvulla, mutta aloin silti miettiä oman perheen ruokailutottumuksia ja omaa suhtautumista syömiseen. Olen syntynyt vuonna – 86 ja ensimmäiset ruokailumuistot ovatkin vasta 90-luvun puolelta. Kauas ollaan tuolta tultu, kun alkaa miettimään millaisia ruoka-aineita pidettiin terveellisinä. 😀 Meillä syötiin säännölisesti, vähintään kerran päivässä oli yhteinen ruokailuhetki, viikonloppuna useampikin. Arkena syötiin perusruokia, mutta viikonloppuna aina hienommin. Kävimme myös melko usein ravintolassa syömässä. Arkisin mun piti olla aina kl 17:00 syömässä kotona, se on jäänyt mieleen. En muista koskaan ajatelleeni syömistä sen vakavammin. Tässä puhun siis lapsuus- ja nuoruusajasta. Söin aina kun oli nälkä, niin kauan kunnes ei enää ollut nälkä ja ei sen kummempaa. Olin aina todella pieni ja hoikka, siihen saakka kunnes aloin teininä stressaamaan kaloreista.

Ei silloin ollut tietoakaan kuvassa näkyvistä gluteenittomista sämpylöistä 🙂

Ensimmäiset muistot keliakiasta on ala-asteelta, kun toimin kummioppilaana nuoremmalle oppilaalle. Tällä oppilaalla oli keliakia ja muistan ajatelleeni kuinka kamalaa hänellä on kun niin moni ruoka-aine on rajoitettu. Nykyään jokainen tietää mitä on gluteeni ja miten paljon vaihtoehtoja on, vaikka on keliakia tai muuten elää gluteenittomasti. Toki sairaus on aina sairaus, eikä se varmasti ole kivaa tai helppoa kenellekään!

Meillä ei koskaan ollut limsoja tai mehuja jääkaapissa ja uskon, että sen vuoksi en ole niistä kovinkaan paljoa välittänyt myöhemminkään. Muistan, kun joskus mentiin Laihialle isovanhempieni luokse ja paappani kävi hakemassa meille lapsille kellarista kylmät limonaadit. Disneylimonadit olivat suurta ja melko harvinaista herkkua tuolloin! 😀 Sain myös silloin tällöin muutaman markan mummiltani, jotta pääsin ostamaan irttareita tien toisella puolella olevasta putiikista. Karkkipussit olivat muutenkin ”hieman” pienempiä kuin nykyään! 50-100 g pussit olivat ihan perus settiä ja jokaisesta namusta nautittiin ja niitä säästettiin. Paappani oli ”hurahtanut” terveellisiin elämäntapoihin ja kuuntelin aina mielellään hänen ohjeitaan. Tapasimme juoda yhdessä aamuisin liotettuja pellavansiemeniä :D. Tapasimme myös tehdä joogaliikkeitä erilaisista kirjoista joita hän omisti. Hänellä oli tapana teipata kaksi tennispalloa yhteen, joka toimii muuten foamrollerin tavoin hierontaan. Olin siis jo lapsena kiinnostunut ”terveydestä” ja liikunnasta!

kuva: pinterest

Aiemmin linkkaamassa artikkelissa kirjoittaja mietti päivittäisiä aterioitaan lapsuusajoilta ja aloin tehdä samaa. Aamupalaksi söin muistaakseni puuroa tai muutaman leivän, juustolla, kinkulla/lauantaimakkaralla ja kurkulla. Juomasta ei muistoja, mutta kaakao oli herkkua ja ihan perus maitoakin meillä juotiin aina aterioilla. Koulussa tuli syötyä tarjottu ruoka (söin aina) ja kotiin tullessa söin paahtoleipiä ja jugurttia välipalaksi. Kun äiti tuli töistä kotiin, söimme lämpimän aterian joka oli ihan perus ruokaa lihaa, kanaa, perunoita, riisiä, jauhelihaa. Lihan ympärillä oli aina kastike. Salaattiakin oli tarjolla. Iltapalaksi söin jälleen leipää. Leipää on siis tullut puputettua ihan kivasti nuorempana…ja myös vanhempana. Nykyään perusruokavaliooni ei kuulu leipä.

nykyinen ruokavalio

Olen toki onnelinen, että olen löytänyt hyvän ja toimivan ruokavalion. Iloinen siitä, että tiedän paljon ravinnosta ja sen vaikutuksista. Toisaalta olisi myös mahtavaa osata suhtautua ruokaan kuten lapsena ja nuorena. Ruoka oli vain ruokaa, ei sen enempää. Sitä ei tarvinut analysoida ja pohtia lähes stressaantumiseen saakka. Mulla ei ole muistikuvia, että olisin miettinyt jotain herkkuja sen kummemin. Meillä oli lauantaisin karkkipäivä ja saatoin silloin syödä yhden lauantaipussin. Söin jos teki mieli, en syönyt jos ei tehnyt. Nykyään herkkupäivänä vedellään mättöä napaan, vain koska herkkupäivä. Onneksi olen kuitenkin tullut siitäkin jo hieman eteenpäin. Toivottavasti en kuulosta nyt joltain ruokafriikilitä, joka ei mieti muuta kuin ruokaa. Halusin vaan tuoda esiin tällaisen puolen tästä kaikesta ravintohulluudesta.

ennen ja nyt

Yksi juttu täytyy vielä sanoa, vaikka minulla ei ole lapsia, enkä tiedä lapsien kasvatuksesta sen enempää, olisi hienoa, että kaikki joilla niitä lapsosia on, miettisivät kuinka perheen tavat ja vanhempien suhtautuminen ruokaan vaikuttaa ja jopa siirtyy lapsiin. Laihduttamisesta ja ravinnosta stressaaminen siirtyy melko varmasti äidiltä tyttärelle, etenkin kun nykyään tässä maailmassa on muutenkin hankala välttyä oman kehonkuvan stressaamiselta. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa on olla nykyajan teini. Toivoisin myös, että kaikki nuoret lukijani uskaltaisivat elää lapsuuden lapsuutena ja unohtaa turhat stressaamiset omasta ulkonäöstä. Mainitsin tekstin alussa, että olin aina sopusuhtainen ja hoikka, kunnes aloin stressaamaan kaikesta mitä syön. Kroppa meni sekaisin liian tiukasta dietaamisesta ja liiallisesta treenaamisesta. Se ei siis ole sen arvoista. 🙂

Millaisia mielipiteitä herättää? Muistatteko te miten söitte lapsena ja mitä ajattelitte syömisestä?