En voi kieltää etteikö otsikko pitäisi omalla kohdallani ainakin osittain paikkaansa. Monesti olen kertonut, että ruoka on myös mun intohimo – tykkään kokata, leipoa ja tietysti myös syödä. Suuret treenimäärät kasvattavat ruokahalua ja joskus tuntuu, että nälkä on ihan kyltymätön. Suurista ruokamääristä huolimatta sitä miettii usein, että mitä söisi seuraavaksi. Itse huomaan suurimman eron kausina, kun urheilun määrä vähenee huomattavasti. Esimerkiksi lomaillessa tulee treenattua vähemmän ja usein muutaman päivän aikana ruokahalu ja myös ruuan ajattelu vähenee dramaattisesti. Huomasin taas viime viikolla miten vapauttavaa on elää aina välillä ihan toisenlaista päivärytmiä. Normaalisti kun päivät on tarkasti mietitty syömisten ja urheilujen perusteella.
Onko ihan normaalia jos ruoka pyörii mielessä jatkuvasti? Mielestäni tässä asiassa ero on siinä, millä mielellä ajatukset kulkee. Ongelmia voi olla ilmoilla jos stressaa jatkuvasti kaloreita ja miettii mitä voi syödä. Uudet tilanteet ahdistaa, koska ei tiedä löytyykö sopivaa syötävää ja kaikki tuleva mietitään sen perusteella pystyykö noudattaa omaa ruokavaliota. Jos hallitsemattomat tilanteet ahdistaa tai jättää väliin sosiaalisia tapahtumia syömisen pelossa, viittaavat oireet jo ortoreksian puolelle. Nykyisessä terveysbuumissa sekottuu helposti normaali terve tapa ja sairastunut ajatustyyli.
Toisaalta kuitenkin esimerkiksi urheilijoilla tämä on aika normaalia että mietitään ruokailuja paljon, sillä ne kuuluvat tiivisti siihen treenisuoritukseen ja palautumiseen.
Jatkuva hiukoilu voi kertoa liian vähäisestä syömisestä, mikä johtaa helposti naposteluun
Uskon, että yllättävän monet painivat päivittäin tämän asian kanssa. Turhasta syömisestä on tullut monelle keino hallita erilaisia tunnetiloja tai hetkellistä avuttomuuden tunnetta. Tunnesyöminen on itsellekin tuttua menneisyydestä ja joskus huomaan vanhoja piirteitä edelleen. Esimerkiksi jos on hirveän tylsää, ravaan keittiössä availemassa kaappeja ja mietin mitä voisin syödä. Tämä nyt ei ole kovin vakavaa, mutta joillekin tunnesyöminen voi aiheuttaa pahimmillaan hallitsemattomia ahmimiskohtauksia.
Voisin kuvitella, että usean ylipainon taustalla ei ole huono itsekuri, vaan henkilöt reagoivat erilaisiin tunteisiin syömällä. Tunteet voivat olla niin surua, iloa, stressiä tai vihaa, jolloin kehoa palkitaan tai rankaistaan ruualla. Tunteista voimakkaimman reaktion aiheuttaa kuitenkin viha. Monesti tunnesyömisen vallassa vain syödään ilman nälkää tai ilman, että edes sen kummemmin maistaa mitä syö.
Mitä voi tehdä? Mielestäni ensimmäinen askel on miettiä mistä nämä tavat ovat peräisin? Onko lapsena oppinut siihen, että palkitaan ruualla tai onko tinttailevalle muksulle työnnetty aina pillimehu tai pulla suuhun, jolloin tapa on jäänyt takaraivoon myös aikuisena? Yleensä monilla käytöstavoilla on jokin historia ja sen tiedostaminen auttaa myös parantumaan. Jo se, että tietää miksi toimii kuten toimii, auttaa muuttamaan toimintamalleja. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
Onko lukijoissa joku joka tunnistaa itsensä tunnesyöjäksi tai ruoka-stressaajaksi?
