Kaikki tietävät, että pahin kriitikko itseään kohtaan löytyy peiliin katsoessa. Valitettavasti liian usein löydämme itsestämme vain ne huonot puolet ja virheet. Olen itsekin kärsinyt elämäni aikana ties mistä komplekseista. Olen inhonnut leveitä hartioitani, vatsaani, sivuprofiiliani, reisiäni ja liian leveää selkää. Olen halunnut olla laihempi, lyhyempi, lihaksikkaampi ja ties mitä kaikkea muutakin. Kauneusihanteet muuttuvat ja jos silloin 16-vuotiaana harteikkuus ja leveä selkä (joka ei oikeesti edes ole mitenkään kovin leveä) oli rumaa, on se nykyään melkeinpä haluttu ominaisuus. Jengi treenaa salilla saadakseen raamikkaamman kehon ja lihakset. Telinevoimistelua harrastavat tai harrastaneet tietävät, että siinä lajissa ylävartalo, etenkin se hartiaosasto kehittyy melko hyvin. 🙂
Ideana ei siis ole, että mulla olisi välttämättä ollut koskaan läski vatsa, tai liian paksut reidet, vaan se, että olen itse kehittänyt ongelman omassa päässäni ja katsonut joka päivä peilistä ”kuinka rumat reidet mulla on” ja ”kuinka mun on pakko tehdä niille jotain”. Kun aivoja ruokkii negatiivisuudella tarpeeksi pitkään, alkaa itsekin uskoa näihin juttuihin. Hullua vai mitä? Itse olen harrastanut pienestä saakka ns. esteettisiä urheilulajeja, joissa kehon koolla on merkitystä. Pieni, rasvaton kroppa toimii jumpatessa paremmin kuin isompi. Aerobicciä harrastaessa, meille sanottiin että ihanteellinen rasvaprosentti tulisi olla 16-18 % välillä. Itselläni oli tuolloin 20%, joten voitte ehkä arvata, mihin nämä ohjeistukset johtivat. Rasvat tippui ja tippui ja sitten tippui niin paljon, että ei enää edes jaksanut harrastaa koko lajia puoleen vuoteen. En syytä lajia, sillä olen aina ollut altis näissä asioissa ja olenkin vain tarvinnut jonkun pienen kimmokkeen, jolloin homma on lähtenyt lapasesta. Fitness ei tosiaan ole ainoa laji, jossa laihdutus voi lähteä käsistä.
Pirtee ja täynnä elämäniloa oleva kaveri 😀 168 cm/48 kg
Ongelma näissä komplekseissa on se, että vaikka kuinka pumppaisi lihaksia tai laihduttaisi, ajatusmaailma tuskin muuttuu, sillä negatiivisuus on syöpynyt aivoihin kuin syöpä. Tietysti on tapauksia, jossa halutaan muuttaa jotain itsessään, tehdään muutos ja ollaan tyytyväisiä. Usein kuitenkin, kun ollaan saavutettu jotain, ei enää ollakkaan tyytyväisiä siihen, vaan halutaan lisää. Hyvä puoli tässä ongelmassa on se, että siitä pääsee (ainakin oman kokemukseni mukaan) hyvin helpolla eroon. Yhtenä päivänä vain päätin, että lopetan kaiken kyyläilyn ja hyväksyn ne reidet sellaisina kuin ne on. Hyväksyn itseni sellaisena kun olen. Ja mitä tapahtui? Olin antanut itselleni luvan olla sättimättä itseäni, eikä ollut kokoajan tarve muuttaa jotain ja etsiä uusia virheitä. Pikkuhiljaa olen päässyt kaikista negatiivisuuksista eroon ja pystyn olla täysin onnellinen, sellaisena kuin oon. Vielä kuvaan viitaten, joku joka on 168/48 voi olla täysin terve ja hyvinvoiva. Kyse on enemmänkin siitä, miten siihen kuntoon on päästy.
Tietysti aina välillä on vaiheita, kun kaikki on huonosti ja on turvonnut olo sun muuta. Ne on kuitenkin vaan väliaikaisia juttuja, joita varmasti kaikilla on silloin töllöin. Joku voi ehkä ajatella, että miksi sitten edelleen pidän kiristelykausia tai haastekuukausia. Asia poikkeaa kuitenkin todella paljon siitä aiemmasta. Ennen piiskasin itseäni ihan hirveesti, ajattelin että kaiken pitää olla kärsimystä, jotta voi saada tuloksia. Nykyään kuitenkin oon löytänyt tyylin, jolla voin hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Nautin treenistä, syön hyvää ruokaa riittävästi ja elämä on muutenkin tasapainossa. Voin ottaa kiristelykauden, ilman että se jää päälle tai että homma lähtee lapasesta. Vaikka oon nykyään melkeinpä saman kokoinen, kuin tuossa keskimmäisessä kuvassa, painan melkeen 10 kg enemmän, enkä ole joutunut näkemään nälkää niin, ettei pysty edes nukkua! Siinä on iso ero.
nykyään vähän painavemmassa kuosissa 😉
Mitä yritän tässä sanoa on se, että elämä on niin paljon helpompaa, kun osaa olla armollinen itseään kohtaa. Kun hyväksyy itsensä virheineen päivineen, yleensä vasta silloin alkaa tapahtua positiivisia muutoksia. Oon nähnyt niin paljon naisia, jotka ovat hyvässä kunnossa ja mielettömän kauniita. Sitten he käyttävät kaiken aikansa murehtien, kuinka tämä ja tämä ruumiinosa on niin ruma. Aikahan kultaa tunnetusti muistot, oletteko huomanneet, että jokin vanha valokuva itsestään voi näyttää paljon paremmalta kuin ottamishetkellä? Kuvaushetkellä löytää taas ne virheet ja miettii heti näyttääkö läskiltä tai ei. Jälkeenpäin katsoessa osaa ehkä katsoa eri näkökulmasta, samasta kulmasta mistä muut ihmiset katsovat sinua jatkuvasti. Miettikääs sitä. 🙂
