Kaikki tietävät, että pahin kriitikko itseään kohtaan löytyy peiliin katsoessa. Valitettavasti liian usein löydämme itsestämme vain ne huonot puolet ja virheet. Olen itsekin kärsinyt elämäni aikana ties mistä komplekseista. Olen inhonnut leveitä hartioitani, vatsaani, sivuprofiiliani, reisiäni ja liian leveää selkää. Olen halunnut olla laihempi, lyhyempi, lihaksikkaampi ja ties mitä kaikkea muutakin. Kauneusihanteet muuttuvat ja jos silloin 16-vuotiaana harteikkuus ja leveä selkä (joka ei oikeesti edes ole mitenkään kovin leveä) oli rumaa, on se nykyään melkeinpä haluttu ominaisuus. Jengi treenaa salilla saadakseen raamikkaamman kehon ja lihakset. Telinevoimistelua harrastavat tai harrastaneet tietävät, että siinä lajissa ylävartalo, etenkin se hartiaosasto kehittyy melko hyvin. 🙂
Ideana ei siis ole, että mulla olisi välttämättä ollut koskaan läski vatsa, tai liian paksut reidet, vaan se, että olen itse kehittänyt ongelman omassa päässäni ja katsonut joka päivä peilistä ”kuinka rumat reidet mulla on” ja ”kuinka mun on pakko tehdä niille jotain”. Kun aivoja ruokkii negatiivisuudella tarpeeksi pitkään, alkaa itsekin uskoa näihin juttuihin. Hullua vai mitä? Itse olen harrastanut pienestä saakka ns. esteettisiä urheilulajeja, joissa kehon koolla on merkitystä. Pieni, rasvaton kroppa toimii jumpatessa paremmin kuin isompi. Aerobicciä harrastaessa, meille sanottiin että ihanteellinen rasvaprosentti tulisi olla 16-18 % välillä. Itselläni oli tuolloin 20%, joten voitte ehkä arvata, mihin nämä ohjeistukset johtivat. Rasvat tippui ja tippui ja sitten tippui niin paljon, että ei enää edes jaksanut harrastaa koko lajia puoleen vuoteen. En syytä lajia, sillä olen aina ollut altis näissä asioissa ja olenkin vain tarvinnut jonkun pienen kimmokkeen, jolloin homma on lähtenyt lapasesta. Fitness ei tosiaan ole ainoa laji, jossa laihdutus voi lähteä käsistä.
Pirtee ja täynnä elämäniloa oleva kaveri 😀 168 cm/48 kg
Ongelma näissä komplekseissa on se, että vaikka kuinka pumppaisi lihaksia tai laihduttaisi, ajatusmaailma tuskin muuttuu, sillä negatiivisuus on syöpynyt aivoihin kuin syöpä. Tietysti on tapauksia, jossa halutaan muuttaa jotain itsessään, tehdään muutos ja ollaan tyytyväisiä. Usein kuitenkin, kun ollaan saavutettu jotain, ei enää ollakkaan tyytyväisiä siihen, vaan halutaan lisää. Hyvä puoli tässä ongelmassa on se, että siitä pääsee (ainakin oman kokemukseni mukaan) hyvin helpolla eroon. Yhtenä päivänä vain päätin, että lopetan kaiken kyyläilyn ja hyväksyn ne reidet sellaisina kuin ne on. Hyväksyn itseni sellaisena kun olen. Ja mitä tapahtui? Olin antanut itselleni luvan olla sättimättä itseäni, eikä ollut kokoajan tarve muuttaa jotain ja etsiä uusia virheitä. Pikkuhiljaa olen päässyt kaikista negatiivisuuksista eroon ja pystyn olla täysin onnellinen, sellaisena kuin oon. Vielä kuvaan viitaten, joku joka on 168/48 voi olla täysin terve ja hyvinvoiva. Kyse on enemmänkin siitä, miten siihen kuntoon on päästy.
Tietysti aina välillä on vaiheita, kun kaikki on huonosti ja on turvonnut olo sun muuta. Ne on kuitenkin vaan väliaikaisia juttuja, joita varmasti kaikilla on silloin töllöin. Joku voi ehkä ajatella, että miksi sitten edelleen pidän kiristelykausia tai haastekuukausia. Asia poikkeaa kuitenkin todella paljon siitä aiemmasta. Ennen piiskasin itseäni ihan hirveesti, ajattelin että kaiken pitää olla kärsimystä, jotta voi saada tuloksia. Nykyään kuitenkin oon löytänyt tyylin, jolla voin hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Nautin treenistä, syön hyvää ruokaa riittävästi ja elämä on muutenkin tasapainossa. Voin ottaa kiristelykauden, ilman että se jää päälle tai että homma lähtee lapasesta. Vaikka oon nykyään melkeinpä saman kokoinen, kuin tuossa keskimmäisessä kuvassa, painan melkeen 10 kg enemmän, enkä ole joutunut näkemään nälkää niin, ettei pysty edes nukkua! Siinä on iso ero.
nykyään vähän painavemmassa kuosissa 😉
Mitä yritän tässä sanoa on se, että elämä on niin paljon helpompaa, kun osaa olla armollinen itseään kohtaa. Kun hyväksyy itsensä virheineen päivineen, yleensä vasta silloin alkaa tapahtua positiivisia muutoksia. Oon nähnyt niin paljon naisia, jotka ovat hyvässä kunnossa ja mielettömän kauniita. Sitten he käyttävät kaiken aikansa murehtien, kuinka tämä ja tämä ruumiinosa on niin ruma. Aikahan kultaa tunnetusti muistot, oletteko huomanneet, että jokin vanha valokuva itsestään voi näyttää paljon paremmalta kuin ottamishetkellä? Kuvaushetkellä löytää taas ne virheet ja miettii heti näyttääkö läskiltä tai ei. Jälkeenpäin katsoessa osaa ehkä katsoa eri näkökulmasta, samasta kulmasta mistä muut ihmiset katsovat sinua jatkuvasti. Miettikääs sitä. 🙂
Niinpä, tämä on niin totta! Pitäis alkaa itekin etsimään enemmän niitä hyviä ominaisuuksia itestään kun keksiä joka päivä uusia parannuskohteita 😀
Löytyy kyllä itseasiassa paljonkin kuvia, joiden ottotilanteessa tuntui ettei kuva ole hyvä…tästä esimerkkinä koulukuva. Mutta nyt kun sitä katsoo näin parin vuoden jälkeen, niin ei se olekaan enää niin kamala. Ja hiuksetkin ovat ihan hyvin eikä naama ole vääränä, vaikka aluksi siltä tuntuikin.
Ehkä sitä on vaan niin tottunut vertailemaan itseään kavereihin ja muihin ihmisiin, ettei edes tajua kuinka hyvin asiat oikeasti ovat. Aina vaan pitää laittaa itsensä sellaiseen tilanteeseen että jotain on parannettava. Ja toki aina on hyvä olla kehityksen kohteita, mutta silleen että motiivit,aika ja paikka ovat oikeat!
Täytyy sanoa että hyvän tekstin olet kirjoittanut, laittoi kyllä miettimään omaakin ajatusmaailmaa ja sitä että kyllä niitä kavereita kannattaa välillä uskoakin jos he sanovat että näytän hyvältä. 🙂
Kiitos Aino, tää oli erittäin kiinnostava ja avartava kirjoitus. Pystyn samaistumaan tosi hyvin ja harmittaa, etten ole päässyt kaikesta negatiivisuudesta itseäni kohtaan vieläkään eroon. Mutta hiljaa hyvä tulee. 😀 Kriittisimmän silmän omistaa ehdottomasti oma peilikuva.
Toi kuulostaa niin tutulta, kun toteat, että kuvaushetkellä näkee itsensä rumempana kuin myöhemmin samaa kuvaa katsoessa. Mulle käy monta kertaa niin!
P.s Harmi kun tää Indiedays junnaa usein. :/
Olin itsekin ennen todella ankara ja kriittinen itseäni kohtaan. Ulkonäössä kaikki oli pielessä ja sen murehtimiseen meni ihan liikaa aikaa. Nykyään olen niiiiin paljon onnellisempi kun kerran vaan päätin olla murehtimatta ulkonäköäni. Vieläkään ei kroppanani ole ”ihanteellinen” mutta on ihana huomata että se ei enää haittaa. On niin paljon tärkeämpiä asioita elämässä. Ja mikä parasta, olen niin onnekas että se kroppa joka mulla on toimii ja mahdollistaa sen että voin urheilla ja elää elämääni! Onhan ne asiat aika hyvin loppupeleissä:)
http://www.karhusportscience.com
Samojen ajatusten kanssa painittu ja melko tiukkana tarvii pysyä että ajatukset/itsekriittisyys pysyy positiivisissa rajoissa! Mielettömän inspiroiva postaus jälleen, kiitos Aino!
Kirjoituksessasi käsittelet tärkeää asiaa. Itsensä hyväksyminen kaikkine vikoineen ja virheineen on vaikeaa. Helposti ajaudutaan itseinhoon ja aletaan sättimään tai rankaisemaan itseä. Meidän ihmisten ei tule olla täydellisiä vaan omia persoonia. Vaikka vikoja, virheitä tms. on jokaisella on jokaisen elämä arvokas ja ainutkertainen.
Hyvin ajateltu, olisipa itsellekin niin helppoa hyväksyä kaikki sellaiset seikat joihin ei voi vaikuttaa, vaan jotka on ollut jo senlaiset syntyessä. Toivottavasti iän lisääntyessä tajuaa miten pinnallista on ajatella ulkonäkö seikkoja, jos muuten on terve ja hyvä olo 🙂
voih.. jälleen kerraan niin viisaita aatteita 🙂
Ihana kirjotus Aino. 🙂 Tää kirjotus oli just mulle naputettu. Päähän ku pinttyy ne negatiiviset ajatukset itestä ni niistä on vaikee päästä eroon.
http://www.voice.fi/suhteet/liikuttava-kirjoitus-leviaa-netissa-koskettaa-lahes-jokaista-parisuhteessa-elavaa-naista/4/69241
Tätä tekstiä lukiessa tuli tippa linssiin ja itelle semmonen hassu tunne että haluan rakastaa itteeni just tällasena. 🙂
Hyvä ja mielenkiintoinenkirjoitus Aino 🙂
Tuli ajatus, että tuo on niin tuttua juttua ja tuntuu, että MELkein jokainen käy läpi saman asian tietyssä iässä. Mutta useimmat alkavat olla tyytyväisiä itseensä, siihen mitä on, iän karttuessa. Itse ainakin näin kolmekymppisenä osaan olla tyytyväinen ja kiitollinen siihen mitä olen ja mitä minulla on 🙂
Todella naulan kantaan!
Voi että, tosi hyvä kirjoitus! Mutta helpommin sanottu ku tehty 🙂
Olen myös havahtunut vanhoja kuvia katsellessa siihen, kun mietin että miksi mä en ollut tollon tyytyväinen kroppaani? Sehän oli lähes täydellinen 😀
Oon ollut tosi hoikka nuorena, mutta pidin aina itseä isona ja varsinkin isompana kuin muut. Muistan, kun mietin aina että miksi hitossa kaikki hokee että oon laiha, kun mielestäni kaverit oli paljon paljon hoikempia. Luulin, että ne vaan vittuilee 😀 Kerrankin mun täti kehui mun kauniita reisiä ja käski olla ylpeä niistä. Hämmästelin ihan hulluna sitä kommenttia ja ajattelin, että se vaan sanoo niin mut ei kuitenkaan tarkota sitä.
Nyt jälkeenpäin vasta oon tajunnu, että oon oikeesti ollu tosi hoikka (en koskaan kuitenkaan alipainoinen). Nyt kun oon saanut vähän lihasta ja fläsää ympärille ja en ookkaan enää se kaikista hoikin, niin kyllä se vaan ottaa koville 😀 erittäin vaikea hyväksyä nykyistä ulkomuotoa, vaikka ihan normaalipainoinen vieläkin olen. Huohh. Katsotaan niin kuitenki 10 vuoden päästä oon taas silleen, että mitä hittoa mää oikeen mietin sillon??
Mulla on todettu määrittämätön syömishäiriö.
Pääosin oireita ovat:
-Ruuan jatkuva ajattelu
-Ei vastaa anoreksian, bulimian tai muun tunnetun syömishäiriön tarkkaa kuvaa
-Syöminen ja ruokaan liittyvät tuntemukset ovat häiriintyneet, ei voi syödä kaikkia ruoka-aineita tms.
-Henkilö saattaa esim. vuoroin paastota, ahmia tai syödä aivan normaalisti
-Fyysiset perusteet eivät sovi mihinkään tunnettuun syömishäiriöön, et ole ali- etkä ylipainoinen.
Itse kyllä lisäisin kaiken mitä lääkäri ja psykologi ovat minulle sairaudesta kertoneet, eli jatkuva vaakaan tuijottaminen ja jatkuva painon tarkkailu sekä ruoan ajattelu ovat selkeitä merkkejä sairastumisesta.
Jos ajatukset ovat syömisen jälkeen jo seuraavassa ruokailussa, tai mietit kuinka paljon pitää liikkua jotta syöty energia kuluu, kannattaa jo katsoa peiliin. Ja niin, se peiliin tuijottaminen on myös yksi oire. Samoin jatkuva mittaaminen mittanauhalla. Jos syöminen tai pelkkä ruoan ajattelu ahdistaa, liikut vain kuluttaaksesi kaloreita, kannattaa myös silloin miettiä onko se vielä normaalia laihduttamista.
Ja muistutan vielä, että sairastuneet ovat normaalipainoisia, jolloin sairastuminen ei näy päällepäin. Ainoastaan todella läheinen esim. aviomies voi sairauden huomata.
Halusin tästä mainita siksi, että tästä ei koskaan kirjoiteta missään, ja tämä sairaus on todella ahdistava, syö omaa päätä ja puolison hermoja. Itse olin sairastuessani 162cm ja 56kg, eli ihan normaalipainoinen. Ja tämä jos mikä estää sua näkemästä sitä hyvää js kaunista itsessäsi. Mennyt melkein kolme vuotta parantuessa, ja nyt alkaa olla se hetki etten enää ahdistu jos vaakaan on tullut 500g lisää.
Pahoittelut pitkästä raapustuksesta 😉
Jep, itse törmäsin juuri tällä viikolla yhteen kuvaan joka on otettu vuonna 2011 Thaimaassa, enkä halunnut silloin kuvaa mihinkään julkaista koska mun reidet näytti siinä lihavilta. Näin tosiaan sitten kuvan nyt pitkästä aikaa ja mietin että mitäköhän ihmettä mun päässä on silloin oikein liikkunut! 😀
Kiitos hyvästä tekstistä! Hienoa että itse olet päässyt eroon kriittisyydestä itseäsi kohtaan, itse olen vielä n. puolimatkassa.Suunta on silti kohti helpompaa suhtautumista itseensä. Harmi että se ei kaikille ole niin helppoa vain päättää olla kritisoimatta enää itseään 😀
Olen niin samaa mieltä tuosta!! Mäkin nykyään painan melkein 10 kg enemmän kun silloin kun tapasin poikaystäväni ja sanonisin että en ole ikinä näyttänyt paremmalta enkä ikinä ole voinut näin hyvin 🙂 Vaikka vieläkään en ole mukamas ”normaalipainoinen” niin nyt on aika hyvä olla 🙂 Mä en enää jaksa tuhlata tuntikausia päivästä siihen että mitä minä nyt söisin.. syön terveellisesti, liikun ja nukun ja sen enempää ei voi tehdä, ja jos haluun niin pidän karkkipäivän 🙂 Omat muodotkin mä oon hyväksynyt, ennen ajattelin että minulla on paksut reidet, eilen salilla totesin että ei ole, ja jos ei nyt oo niin ei oo ikinä ollutkaan :)Kohtuus kaikessa niin se kultainen keskitie löytyy vaikka aikaa siihen kyllä menee 🙂
Olipas ihana kirjoitus ja niin helppo samaistua. Aina sitä vaan löytää itsestään jonkun vian, josta itseään sättiä. Ja tuo on aivan uskomatonta, kuinka suuri merkitys niillä omilla ajatuksilla on. Jos koko ajan hokee itselleen olevansa ällöttävä ja lihava niin miksi ihmeessä olo tuntuisikaan muulta. Silti välissä tuntuu niin hemmetin haastavalta puhua itselleen kauniisti… Ja monesti tuleekin ”puhuttua” itselleen niin rumasti, ettei varmasti IKINÄ puhuisi ystävilleen niin… Ja kuitenkin oikeasti jokainen on itse oman elämänsä tärkein henkilö!
Kiitos ihana <3
Puhut itsekin täysin asiaa!:)
ihan huippu postaus ja täyttä totta. Mää en koskaan oo tykänny nenästäni koska siinä on iso kyhmy nenänvarressa. Teininä häpesin sivuprofiiliani ihan hirveesti ja muistan joskus aatelleeni, että sitten aikusena varmasti meen leikkauttaan tuon nenän kun vaan on varaa. Sitten joskus yks mulle tärkeä mies halus kertoa mulle lempparinsa mun facebookin profiilikuvista ja se oli semmonen, jossa näyn sivuprofiilista (en tiiä miten olin uskaltanu semmosen ees laittaa) ja rupesin kattoon itteäni ihan eri silmin. Siinä kuvassa ei ollu pelkästään mun nenä vaan minä onnellisena ja ilosena nauramassa. Enää siihen nenäänkään ei kiinnittäny niin paljoa huomiota. Ja jos se kyhmynenä ei muita häiritse ni miksi vaivaisin sillä omaa päätäni (ja kukkaroani asian muuttamiseksi). Myöhemmin huomasin, että mun papalla on just samanlainen nenä ku mulla ja aloin olla nenästäni ylpeä, sukunenä! Melkeen toivon, että mun tyttärellekkin tulee samanlainen vaikka sen takia oon joutunu kärsimään epävarmuudesta.
Aivan mainio kirjoitusaihe 🙂 Itselläkin on ollu haastetta oman kehon hyväksymisen kanssa. Vaikein paikka on vatsa, ja siihen suhtautumista joudun opettelemaan yhä.
Ja tuo oli sikahyvä ajatus, että eihän se kuva omasta kehosta ehkä muutukaan vaikka oikeasti jotain muutosta olisi tehnytkin. (Olin jossain vaiheessa teini-ikää jopa alipainoinen, mutta silti omasta mielestäni minulla oli muka iso ja löysä maha).
Mutta osaatko Ainoa sanoa, että miten tuohon sopivan terveeseen itsehyväksyntään pääsee? Itse ehkä eniten pelkään (turhaanko?) että jos yritän hyväksyä itseni, niin en kai alkaisi lipsua oman kehoni hoitamisesta ym. Ei siinä varmaan niin kävisi, mutta inhottaa ajatus että jos siinä olis riski alkaa itse sohvaperunoida tai joutua johonki ”ojasta allikkoon”….
En tiiä oliko tää kysymyksen asettelu hirmu epäselvä, mutta toivottavasti ymmärsit 😀