Useasti ajatellaan, että jos haluaa tulla paremmaksi, täytyy vahvistaa niitä omia heikkouksia, jotta voi kehittyä. Mutta mitä jos se heikkous olisikin sun vahvuus, jota olet vaan piilotellut siinä luulossa, että se ei tuo mitään hyvää?

Mitä urheiluun ja ohjaamiseen tulee, mun omat vahvuudet ovat selkeästi atleettisuus ja dominoiva tyyli ohjata. Omaan aika hyvän itseluottamuksen, tiedän mitä teen, enkä pelkää sanoa sitä ääneen. Ohjatessa voin sanoa joskus erittäin jyrkästikin asioita ja ehkä joidenkin silmissä olen jollain lailla myös pelottava. 😀 Tunnille ei voi tulla lusmuilemaan, vaan siellä treenataan kunnolla. Tässähän on hyvät ja huonot puolet, kuten joka asiassa. Mun treeneissä saa varmasti tehoja irti, mutta jos haluaa lähteä treenaamaan meiningillä sunnuntai-pyöräily, kannattaa ehkä valita joku toinen spinning-tunti. Mitä treenaamiseen tulee, omaan aika vahvat mielipiteet ja täytyy myöntää, että omista periaatteista voi olla hyvin vaikea luopua.

Kävin syksylla Lesmillsin Bodystepin ATM-koulutuksen, jonka ideana on viedä ohjaajien tieto&taito seuraavalle tasolle. Tulla siis paremmaksi siinä mitä tekee. Koulutuksen kuvauksessa luki, että täytyy olla valmis tekemään asioita eri tavalla, mihin on tottunut. Ajattelin, että eiköhän tuo onnistu ja lähdin avoimin mielin koulutukseen. Teimme useita ohjauksia ja saimme aina palautetta kouluttajilta. Sain positiivista palautetta juurikin niistä asioista, joissa tiedän olevani hyvä, mutta multa vaadittiin muutosta piirteeseen, mikä on oikeastaan koko mun ohjaajaprofiilin ydin. Mun piti yrittää olla inhimillisempi, vaatia vähemmän ja unohtaa täydellinen suorittaminen. Osaan yleensä koreografian just eikä melkein ja sainkin ohjeen, että ”mokaa vaikka jotain, ei se oo niin vakavaa.” Toinen ohjaajakaveri kertoi, että muistaa ikuisesti, kun yhdellä tunnilla joskus aikaa sitten, tein koreografiavirheen. Se oli kuulemma jäänyt mieleen, kun en muuten hirveesti mokaile. 😀 Kyllä niitä mokiakin toki sattuu, vaikka yrittäisikin olla tarkka.

Ohjasin useita biisejä, mutta en vaan onnistunut saamaan muutosta aikaseksi. Aina ne samat käskytykset ja tykitykset vaan puski läpi, ja sain uudelleen ja uudelleen neuvon ”olla inhimillisempi”. Yritin miettiä, että mitä hittoa mun pitää oikeen tehdä, meenkö silittelemään niitä jumppareita kesken sarjan vai kuinka teen itsestäni pehmeämmän. Mun yksi periaate kun on, että silloin kun treenataan, niin piru vie treenataan! 😉

Viimeiseen ohjauksen alkaessa yritin unohtaa kaiken suunnittelun ja keskityin vaan avaamaan silmät ja katsomaan, siis konkreetisesti näkemään, mitä siellä mun edessä on. Mitä ne tekee ja miltä niiden ilmeet näyttää. En tiedä mitä tapahtui, mutta olin jollain tavalla ihan erilainen. Olin minä, mutta kuitenkin eri tavalla. Tunsin itsekin eron.

Sain loistavaa palautetta ohjaamisesta ja kouluttajat olivat innoissaan siitä, että olin vihdoinkin ymmärtänyt koko homman jujun. Multa kysyttiin, mitä tein eri tavalla ja vastasin, että mä katsoin ja näin. Usein me ohjaajat kyllä katsomme asiakkaita, mutta kuinka moni oikeasti keskittyy siihen mitä näkee ja mitä siellä edessä ja takana tapahtuu. Helposti sitä opettelee kaiken maailman tekniikkaohjeet ja latelee niitä vain nauhalta, silloin kun kuuluu. Ohjatessa joutuu keskittymään hyviin moneen asiaan kerralla, jolloin asiakkaisiin keskittyminen voi herpaantua. Tärkeintä ei siis ole, että muistaa sanoa oikeassa kohdassa siihen kuuluvan ohjeen, vaan se, että reagoi siihen mitä edessä tapahtuu. (Toki tekniikkaohjeet ovat myös todella tärkeitä)

En sano, että tämä olisi uutta, olen toki aina ajatellut näin, mutta viime aikoina olen keskittynyt tähän entistä enemmän. Olen edelleen vaiheessa, eli muutos ei tosiaan tapahdu hetkessä. Välillä unohdan kokonaan nämä asiat missä yritän kehittyä ja välillä taas tunnen meneväni eteenpäin. Tämä oli vain yksi osa koulutusta ja sieltä jäi kyllä tosi paljon asioita mietittäväksi. Olin siis aina ajatellut, että mun vahvuus on se dominoiva tapa ohjata, mutta kun tuon siihen toista tai useampaa piirrettä mukaan, olen entistä parempi. Enkä nyt sano että olisin pelkästään joku hirveä natsi, mutta ehkä saitte pointin.

Olen ajatellut asian niin, että jokaista ihmistä ei voi miellyttää, mutta tuomalla ohjaukseen erilaisia sävytteitä, voi olla monipuolisempi. Joku syttyy musiikista, toinen haluaa tietää tarkkaan montako toistoa on jäljellä kun taas yksi nauttii vaan tekemisestä, eikä koreografiavirheilla ole sen kummempaa merkitystä. Itse ajattelen asian niin, että asiakkaat äänestävät jaloillaan ja jos tunnilla käy paljon ihmisiä, on asioita tehty oikein. Jos jollain tunnillani käy vähemmän porukkaa, yritän katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisin tehdä paremmin. Mun mielestä ei ole huonoja kellonaikoja tai päiviä, ihmiset tulevat jumpalle, jos he haluavat tulla. Mikä on sitten vähän ja paljon on kai jokaiselle ohjaalle eri, mutta vuoden lopussa pyrin aina siihen, että tuntieni prosentuaalinen kävijämäärä on yli 60%, eli jos jokainen ohjattu tunti olisi täysi olisi luku 100%.

Vaikka usein sanotaan, että kuntosalit hiljenee joulun saapuessa, on mun mielestä tänä vuonna ollut aika kova ryysis vielä joulukuussa. Useat tunnit ovat olleet täysiä ja jengiä on riittänyt hyvin. Onko muilla saleilla sama meininki?