KEHONKUVA, MINÄKUVA JA KUINKA VIIMEIN LÖYSIN TASAPAINON

Kolme vuotta sitten suunnilleen tähän aikaan vuodesta koin aika suuria elämänmuutoksia. Erosin pitkästä suhteesta, joka oli kestänyt suurimman osan aikuisiästäni, lisäksi muita tosi isoja juttuja tapahtui tietenkin samaan aikaan, joten tuntui kuinka niin tasaisen mukava elämäni olisi heittänyt ihan ympäri. Muistan miettineenä noihin aikoihin, että miksi kaikki tuntuu kuitenkin niin tavalliselta, eikö mun pitäisi voida huonommin tai olla jossain kriisissä? Olisinpa vaan tiennyt.

Jatkoin elämääni suhteellisen normaalisti, nostin vaan hieman kierroksia ja aloin mm. treenaaamaan enemmän, koska olinhan nyt sinkku ja piti olla elämäni kunnossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, myös muut ulkonäölliset asiat alkoivat kiinnostaa enemmän, oli huulten täyttöä ja kaikenlaista. Jälkiviisana voin todeta, että yritin vain kelvata, ensisijaisesti itselleni. Ulkonäkö keskeiset jutut toivat tietynlaista huomiota, jolla kai yritin täyttää tyhjyyttä.

Joulukuussa 2016 kaikki alkoi yhtäkkiä hajota ympärillä, mutta minähän en hiljentänyt tahtia, vaan treenasin vielä enemmän, koska treeni ja sen jälkeinen olo oli oikeastaan ainoa hetki päivässä kun oli normaali, hyvä fiilis. Treenin ja ohjauksien aikana ei tarvinnut miettiä mitään. Vaikka treenasin paljon ja ruokailutavat eivät juurikaan muuttuneet, tuntui kuin kehoni olisi turvonnut ja paino nousi muutamilla kiloilla. Tästä syystä aloin syömään vielä tiukemmin, mikä johti vain nousevaan painoon sekä todella ahdistavaan fiilikseen.

Kaiken tämän lisäksi koin hirveästi paineita tuottaa hyvää ja inspiroivaa sisältöä hyvinvointi-kanaviini, samaan aikaan kun voin itse todella huonosti. Lopulta homma napsahti siihen, että yhtenä päivänä en vaan pystynyt enää ja oli pakko varata aika lääkärille. Urheilulääkärin hyvin nopea diagnoosi oli ylikunto a.k.a alipalautuminen sekä fyysisesti että henkisesti.

Jäin sairaslomalle hieman ennen joulua ja loppujen lopuksi olin poissa töistä noin kolme viikkoa. Fyysinen kunto mulla ei koskaan edes kadonnut ja töihin ja treeneihin palattuani kaikki oli melko normaalia. Keho ja mm. kasvot olivat edelleen turvonneet ja paino noussut normaalista ehkä 5-7 kg. En tiedä tarkkaan, sillä puntari ahdisti sen verran, etten halunnut nousta sinne. Kuvittelin kaikki mahdolliset skenaariot kilpirauhasen vajaatoiminnasta aineenvaihdunnan häiriöihin (metabolic damage). Olin ihan varma että mulla oli aina milloin mitäkin. Tuntui, että mitä tahansa tein, keho ei muuttunut.

Päätin hankkia valmentajan, jonka ohjelmilla meninkin koko kevään ja olin dieetillä seuraavat 4 kuukautta. Tämä projekti ja siihen keskittyminen teki jollain tavoin hyvää, sillä sain tavallaan kaiken kasaan ja pystyin elämään aika normaalia, mutta hyvin kiireistä arkea. Kammoksuin viikonloppuja ja hetkiä kun ei ole mitään tekemistä. Täytin tyhjät tilat työllä ja tekemisellä.

Projekti sujui hyvin, mitä nyt tuntui että kehoni pisti vastaan sen verran, että esim. painon putoaminen oli älyttömän hidasta. Onneksi mulla oli hyvin fiksu ohjelma eli sen puoleen tuo projekti oli todella järkevä veto. Kun projekti tuli päätökseen kesäkuun alussa, poistuessani valmentajani luota tunsin samantien kurkussa oudon tunteen. Sanoin kaverille joka oli jyväskylän reissulla mukana, että tuntuu siltä kun kurkku tulisi kipeäksi. Jonkinlainen stressin laukeaminen aiheutti sen, että tulin kipeäksi samantien, kun homma oli paketissa.

Olin kipeä, mutta menin silti töihin, tottakai, koska enhän minä voi olla poissa pienen flunssan takia. Kurkkukipu oli alkanut tiistaina ja lauantain spinning-tunnilla olo oli jo niin surkea, että ääni lähti kesken tunnin ja fiiliskin oli sen mukainen. Jatkoin kuitenkin vielä kahden tunnin Bodyattack-maratonin ohjaukseen, jonka jälkeen sitten tuli niin kamalat olot, että itkin seuraavan yön koska olin niin kipeä.

Maanantaina painuin Mehiläiseen hoitajan paikkeille, joka oireiden kertomisen jälkeen varasi mulle lääkäriajan parin päivän päähän. Ihmettelin kun painoni alkoi tippua todella nopeaan vauhtiin ja hikoilin ihan älyttömästi jatkuvasti, vaikka en tehnyt mitään. Kun menin lääkärin vastaanotolle ja istuin siinä tuolissa housut märkänä hikoilusta, laittoi lekuri mut sydänfilmiin ja siitä sitten matka jatkuikin sairaalaan päivystykseen kiireellisenä tapauksena. Lopullinen diagnoosi oli jälleen ylikunto. Voitte kuvitella millainen ”voittajafiilis” oli tuolloin, että tässäkö sitä taas ollaan. Minä, joka kestin aina ihan mitä vaan ja kuinka paljon vain, olin jo toista kertaa vuoden sisällä samassa tilassa.

Ei auttanut kuin jäädä lomalle. 6 viikon kesäloman aikana en urheillut lainkaan ja tulikin tehtyä kaikenlaista poikkeavaa. Töihin paluun jälkeen olikin taas syksy ja railakkaan kesän jälkeen piti palata ”todellisuuteen”. Rutiinien alkaessa tuntui jälleen siltä, että vaikka urheilin paljon, keho ei edelleenkään näyttänyt siltä kuin olisin odottanut. Oon aina ollut aika kriittinen itseäni kohtaan ja nämä vuodet olivat siinä mielessä tosi haastavia, että en pystynyt itse vaikuttamaan lopputulokseen, sillä tuntui että mitä enemmän yritin, menin vain kauemmas lopputuloksesta.

Syksy ja kevät menivät tasapainoillessa ja kokeilin kaikenlaisia dieettejä ja systeemejä. Olinhan aina tehnyt niin, joten en nähnyt oikeen muuta ratkaisua. Muu elämä alkoi tasaantua ja löysin uutta tasapainoa työn ja muun elämän välille. Keväällä 2018 päätin taas ottaa kiristelyjakson, koska kesä oli tulossa. Tästä samasta kiristely-jaksosta syntyi myös miinus viisi kiloa ruokavalio, jonka avulla pääsin pitkästä aikaa sellaiseen kuntoon kun halusin. Tuntuu oudolta sanoa, että loppujen lopuksi tämän kierteen ratkaisi yksi dieetti. :D

Kyseessä oli tavallaan se, että heräsin siihen ettei mun tarvitse syödä niin superterveellisesti ja syödä niin paljon, vaikka liikunkin paljon. Loppupeleissä kyseessä on vain energiatasapaino ja ne ravinteet saa myös ilman, että lautasella on aina jäätävä määrä kaikkea. Joskus jäätävt treenimäärät nimittäin kasvattavat myös ruokahalusta aika jäätävän ja helposti tulee syötyä enemmän kuin tarvisi.

 

Hiilarisyklittely toimi mun keholle loistavasti ja se sai aikaan jonkun potkun kaikessa. 6 viikon dieetin jälkeen olin tyytyväinen ja jatkoin samaa tyyliä, mutta rennommin. Menin syklitellen oikeastaan melkein vuoden tuon jälkeen ja tuo ruokavalio toimi tietynlaisena pohjana arjessa. Viikonloppuisin aloin löysäämään enemmän ja huomasin, ettei mitään katastrofaalista tapahdu, vaikka en punnitse ja laske kaikkea.

Tämän vuoden alussa päätin lopettaa myös syklittelyn ja aloin syömään enemmän fiilispohjalta. Edelleen terveellisesti, mutta ilman sääntöjä. Koko kevään treenailin vielä paljon myös omia treenejä salia ja juoksua. Kulutus oli sen verran kova, että huomasin kuinka keho pysyi tietyssä painossa ja kunnossa, vaikka en kontrolloinut ruokaa. Herkuttelin viikonloppuisin ja söin terveellisesti viikolla. Kesällä loppui jumpat ja ajattelin kulutuksen pienenevän hurjasti. Huomasin kuitenkin, että kulutuksen kannalta arki aktiivisuus on paljon tärkeämpää kuin treenit. Söin edelleen samalla tavalla, eikä mitään negatiivista tapahtunut.

Tänä syksynä päätin jättää kaikki omat treenit pois ja keskittyä vain ohjauksiin. Ruokavalioni on monipuolinen ja joustava, pystyn rentoutumaan tekemättä mitään ja nautin hirveästi viikonlopuista. Syön enemmän herkkuja kuin koskaan ennen, mutta paino ei ole noussut, päin vastoin se on ollut välillä matalampi kuin kertaakaan näiden ”kriisi vuosien” aikana. Mulla on tosi hyvä olo, enkä enää anna niin paljon painoarvoa sille missä kunnossa olen ulkoisesti. Treeni, ravinto, kalorit, dieetit kiinnostavat mua hurjasti, mutta näkökulma on muuttunut. Rakastan kovia treenejä ja syön edelleen kilon vihanneksia päivässä, mutta olen ja teen myös paljon muutakin.

Kaikille, joille tasapainon etsiminen on tai on ollut haastavaa – se voi viedä aikaa, mutta se on täysin mahdollista. Tää on mulle todella suuri asia, koska olen joutunut taistelemaan asian kanssa paljon. Keho ja hyvinvointi on mun prioriteettilistan kärkipäässä, mutta enää en halua laittaa koko elämää pyörimään sen ympärille miltä näytän. Tuntuu jopa tosi kaukaiselta ja epämotivoivalta ajatella, että elämä olisi niin ”suppeaa” ettei mikään mene sen ohi, että saan tehdä mun treenit ja syödä mun ruuat. Joskus se että uskaltaa päästää kontrollista, antaakin juuri sen mitä on niin hirveän kovasti tavoitellut.

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


MINÄ & KEHONKUVA

Luin Monnan ja Kipan kirjoituksen koskien kehonkuvaa ja onhan siitä tullut joskus aiemmin itsekin kirjoiteltua. Kehonkuva, ulkonäköpaineet ja ulkonäön ympärillä pyörivät asiat ovat mulle hyvin tuttuja, sillä kuntosalilla työskennellessä nämä ovat tavallaan aina läsnä jollain tavoin. Ihmiset haluavat laihduttaa, muokata kehoa ja ylipäätään ympäristö on sellainen jossa ulkonäkö on paljon tapetilla. Oon työskennellyt kuntosalilla vuodesta 2006, joten olen nähnyt monen työntekijän tulevan, menevän, inspiroituvan ja myös ahdistuvan näistä asioista. Omakin pää pitää olla kunnossa, ettei katoa liikaa tähän kuplaan. Kun on jatkuvasti ympäristössä missä vain treenataan, helposti myös vääristyy kuva siitä mikä on normaalia ja mikä extreemiä.

Koen, että oma kehonkuvani on muuttunut iän myötä paremmaksi. Olen oppinut katsomaan itseäni positiivisemmin, enkä etsi pelkästään virheitä peiliin katsoessani. Koen, että olen aina ollut jotenkin todella tietoinen kehostani ja kiinnittänyt siihen huomiota. Vaikka voisi luulla että tämä johtuu siitä että olen työskennellyt kuntosalilla ja kilpaillut sitä ennen ns. esteettisessä lajissa, muistan kuitenkin että jo lapsena telinevoikkaharjoituksissa koin olevani liian isokokoinen. Tämä on sinänsä hassua, koska olin lapsena pieni ja siro.

Mun ongelma  onkin aina ollut tuo isokokoisuus, tai siis se että olen kokenut olevani suurempi kuin olen. Olen jostain syystä havitellut pientä ja mahdollisimman siroa kehoa. Uskon, että oma kehokuvani on siinä mielessä ollut vääristynyt, sillä en kai koskaan ole ollut mikään kovin iso. Nykyään en enää ihannoi vain rasvatonta kehoa, sillä urheilullisuus ja sopiva lihaksikkuus on enemmän mun mieleen.

Olen keskustellu aiheesta ammattilaisen kanssa ja hänen mukaan mulla on hyvin vahva itsetunto ja luottamus siitä millainen olen luonteeltani, taidoiltani jne, mutta ulkokuori on aiheuttanut sitä epävarmuutta. Oon tehnyt asian kanssa töitä ja yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisesti, sillä niitä virheitä löytyy aina, eikä täydellisyyteen edes kannata pyrkiä.

Kehopositiivisuus tarkoittaa mulle kuitenkin sitä, että vaikka olen tyytyväinen itseeni, voin silti kehittää itseäni myös ulkoisesti. Omalla kohdalla terveelliset elämäntavat vaikuttavat paljon siihen millainen olo on. Hyvästä ruuasta tulee parempi fiilis ja treeni antaa energiaa sekä nostaa mielialaa todella paljon! Lähtökohtana tuo itsensä hyväksyminen on jo mielestäni paljon parempi, kuin se että itseinhon vallassa lähtee väksisin ”tekemään itsestään parempaa versiota”.

Yllä oleva kuva sai mut kirjoittamaan tästä aiheesta, sillä kuva oli valokuvaajani Annan mielestä ihan mielettömän hieno otos, mutta ainoa mitä mä näin oli selkäläskit. :D Se mitä itse näämme poikkeaakin usein siitä, miten muut meidät näkevät. Oma pää on yleensä se kaikista kriittisin tuomari ja helposti negatiivisiin asioihin keskittyessä, alkaa nähdä vain niitä. Totuus on, että kaikilla meillä on epäkohtia ja niiden piilottelu aiheuttaa myös itselleen paineita, kun pitää aina yrittää olla jollain tavoin virheetön. Ja toisaalta, onko edes olemassa virheellistä ulkonäköä? Persoonalliset jutut ovat niitä asioita jotka tekevät sinusta sinut! Kun katsonkin kuvaa kokonaisuutena, (enkä kiinnitä huomiota siihen että treenirintsikat saattavat painaa ihoa esiin asennon takia) niin näenkin sen erilaisin silmin.

Paljon puhutaan somen aiheuttamista ulkonäköpaineista, mutta tämäkin on hyvin pitkälle oma valinta. Seuraa asioita, joista tulee hyvä fiilis. Jos some aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä, pidä siitä taukoa ja katsele ympärille ihan sitä oikeeta elämää ja keskity siihen! :)

Kuvat: Anna Riska / Annmarias

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook


KEHO JOSSA VIIHDYN

Paljon puhutaan liikunnasta, tasapainosta ja terveellisistä elämäntavoista. Kaikkia näitä noudattamalla loputuloksena tulisi olla hyvä olotila. Mielestäni käsite hyvä olo koostuu sekä psyykkisestä hyvinvoinnista, mutta myös ulkoisesta habituksesta. Molemmat liittyvät jollain tavoin toisiinsa, sillä jos olo on sisäisesti hyvä, on myös helpompi olla tyytyväinen peilikuvaansa. Kun peilikuva miellyttää, on myös helpompi olla yleisesti tasapainossa ja tyytyväinen. Fakta on se, että kyllä ulkonäkö kuitenkin liikuttaa suurinta osaa edes jollain tavoin. Huonona hiuspäivänä voi fiilis olla muutenkin maassa, kun taas treenin tuomat ulkoiset tulokset voivat antaa energiaa ja motivaatiota terveellisiin tapohin myös jatkossa.

12030652_10155979393110577_1586367862_n_Fotor_Collage

Millainen sitten on keho, jossa itse viihdyn parhaiten? Arkeni ja työni kun on hyvin aktiivista, koen että kevyt olo ja myös sirompi vartalo toimii paremmin. Jumpatessa ja polkiessa kestävyyskunto on avainasemassa ja kovin suuren lihasmassan omaamin vie tehoja jaksamisesta ja esimerkiksi hyppyjen räjähtävyydestä. Toki riippuu siitä, miten voima on jalostettu käyttöön. Liikkuminen on mielestäni mukavinta silloin, kun koen olevani suhteellisen timmissä kunnossa, ylimääräisestä rasvakerroksesta kun ei ole mitään hyötyä, lähinnä haittaa. Tämä ei toki tarkoita, että pitäisi olla jossain kisakunnossa vuoden ympäriinsä, mutta kevyempää kehoa on helpompi hyppyyttää. Nautin siitä, kun olo on ”voittamaton” ja pystyy vetää maksimitehoilla useita tunteja päivässä! :) Kestävän suorituskyvyn lisäksi haluan olla voimakas ja pitää huolta myös siitä, että leuanvedot, punnerukset ja vaikka 120 kilon maastaveto onnistuu koska tahansa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvästä ruuasta tulee hyvä olo

Ulkoisesti olo on paras silloin, kun mistään ei turvota eikä tursua ja vaatteet istuvat päälle kiristämättä. Vaa’alla ei tule käytyä kuin hyvin harvoin, mutta peili ja esimerkiksi mittanauha kertoo kyllä jos täytyy alkaa tsekkamaan mitä kaikkea sieltä suusta menee alas. ;)

Kaikilla on varmasti kausia kun jostain syystä vähän pöhöttää ja ainakin itsellä tämä vaikuttaa automaattisesti myös siihen yleiseen olotilaan. Meillä on jokaisella ne omat kauneus -ja kehoihanteet, joten mielestäni on niin turhaa kommentoida toisille heidän ulkonäöstään. Yksi tykkää pyöreästä, toinen lihaksista ja kolmas sirosta kehosta ja niin kauan kun liikutaan terveellä alueella, kaikista tärkeintä on olla sujut itsensä kanssa. Itse oon tottunut siihen, että oon aina jonkun mielestä liian pieni, liian lihaksikas tai liian iso. Jos alkaisin aina muuttaa tekemisiäni sen mukaan mitä muut vaativat, sekoaisi siinä vain oma pää.

kesäkiree :D

Myös se miten ja millaisessa valossa spennailee lihaksia, vaikuttaa aika paljon siihen miten lihaksisto tulee esiin. Jos vertaa ylinta ja tätä kuvaa, voisi kuvitella että eroa on paljonkin, vaikka olen aikalailla samassa kondiksessa molemmissa.

Millaisessa kehossa sinä viihdyt?