KEHONKUVA, MINÄKUVA JA KUINKA VIIMEIN LÖYSIN TASAPAINON

Kolme vuotta sitten suunnilleen tähän aikaan vuodesta koin aika suuria elämänmuutoksia. Erosin pitkästä suhteesta, joka oli kestänyt suurimman osan aikuisiästäni, lisäksi muita tosi isoja juttuja tapahtui tietenkin samaan aikaan, joten tuntui kuinka niin tasaisen mukava elämäni olisi heittänyt ihan ympäri. Muistan miettineenä noihin aikoihin, että miksi kaikki tuntuu kuitenkin niin tavalliselta, eikö mun pitäisi voida huonommin tai olla jossain kriisissä? Olisinpa vaan tiennyt.

Jatkoin elämääni suhteellisen normaalisti, nostin vaan hieman kierroksia ja aloin mm. treenaaamaan enemmän, koska olinhan nyt sinkku ja piti olla elämäni kunnossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, myös muut ulkonäölliset asiat alkoivat kiinnostaa enemmän, oli huulten täyttöä ja kaikenlaista. Jälkiviisana voin todeta, että yritin vain kelvata, ensisijaisesti itselleni. Ulkonäkö keskeiset jutut toivat tietynlaista huomiota, jolla kai yritin täyttää tyhjyyttä.

Joulukuussa 2016 kaikki alkoi yhtäkkiä hajota ympärillä, mutta minähän en hiljentänyt tahtia, vaan treenasin vielä enemmän, koska treeni ja sen jälkeinen olo oli oikeastaan ainoa hetki päivässä kun oli normaali, hyvä fiilis. Treenin ja ohjauksien aikana ei tarvinnut miettiä mitään. Vaikka treenasin paljon ja ruokailutavat eivät juurikaan muuttuneet, tuntui kuin kehoni olisi turvonnut ja paino nousi muutamilla kiloilla. Tästä syystä aloin syömään vielä tiukemmin, mikä johti vain nousevaan painoon sekä todella ahdistavaan fiilikseen.

Kaiken tämän lisäksi koin hirveästi paineita tuottaa hyvää ja inspiroivaa sisältöä hyvinvointi-kanaviini, samaan aikaan kun voin itse todella huonosti. Lopulta homma napsahti siihen, että yhtenä päivänä en vaan pystynyt enää ja oli pakko varata aika lääkärille. Urheilulääkärin hyvin nopea diagnoosi oli ylikunto a.k.a alipalautuminen sekä fyysisesti että henkisesti.

Jäin sairaslomalle hieman ennen joulua ja loppujen lopuksi olin poissa töistä noin kolme viikkoa. Fyysinen kunto mulla ei koskaan edes kadonnut ja töihin ja treeneihin palattuani kaikki oli melko normaalia. Keho ja mm. kasvot olivat edelleen turvonneet ja paino noussut normaalista ehkä 5-7 kg. En tiedä tarkkaan, sillä puntari ahdisti sen verran, etten halunnut nousta sinne. Kuvittelin kaikki mahdolliset skenaariot kilpirauhasen vajaatoiminnasta aineenvaihdunnan häiriöihin (metabolic damage). Olin ihan varma että mulla oli aina milloin mitäkin. Tuntui, että mitä tahansa tein, keho ei muuttunut.

Päätin hankkia valmentajan, jonka ohjelmilla meninkin koko kevään ja olin dieetillä seuraavat 4 kuukautta. Tämä projekti ja siihen keskittyminen teki jollain tavoin hyvää, sillä sain tavallaan kaiken kasaan ja pystyin elämään aika normaalia, mutta hyvin kiireistä arkea. Kammoksuin viikonloppuja ja hetkiä kun ei ole mitään tekemistä. Täytin tyhjät tilat työllä ja tekemisellä.

Projekti sujui hyvin, mitä nyt tuntui että kehoni pisti vastaan sen verran, että esim. painon putoaminen oli älyttömän hidasta. Onneksi mulla oli hyvin fiksu ohjelma eli sen puoleen tuo projekti oli todella järkevä veto. Kun projekti tuli päätökseen kesäkuun alussa, poistuessani valmentajani luota tunsin samantien kurkussa oudon tunteen. Sanoin kaverille joka oli jyväskylän reissulla mukana, että tuntuu siltä kun kurkku tulisi kipeäksi. Jonkinlainen stressin laukeaminen aiheutti sen, että tulin kipeäksi samantien, kun homma oli paketissa.

Olin kipeä, mutta menin silti töihin, tottakai, koska enhän minä voi olla poissa pienen flunssan takia. Kurkkukipu oli alkanut tiistaina ja lauantain spinning-tunnilla olo oli jo niin surkea, että ääni lähti kesken tunnin ja fiiliskin oli sen mukainen. Jatkoin kuitenkin vielä kahden tunnin Bodyattack-maratonin ohjaukseen, jonka jälkeen sitten tuli niin kamalat olot, että itkin seuraavan yön koska olin niin kipeä.

Maanantaina painuin Mehiläiseen hoitajan paikkeille, joka oireiden kertomisen jälkeen varasi mulle lääkäriajan parin päivän päähän. Ihmettelin kun painoni alkoi tippua todella nopeaan vauhtiin ja hikoilin ihan älyttömästi jatkuvasti, vaikka en tehnyt mitään. Kun menin lääkärin vastaanotolle ja istuin siinä tuolissa housut märkänä hikoilusta, laittoi lekuri mut sydänfilmiin ja siitä sitten matka jatkuikin sairaalaan päivystykseen kiireellisenä tapauksena. Lopullinen diagnoosi oli jälleen ylikunto. Voitte kuvitella millainen ”voittajafiilis” oli tuolloin, että tässäkö sitä taas ollaan. Minä, joka kestin aina ihan mitä vaan ja kuinka paljon vain, olin jo toista kertaa vuoden sisällä samassa tilassa.

Ei auttanut kuin jäädä lomalle. 6 viikon kesäloman aikana en urheillut lainkaan ja tulikin tehtyä kaikenlaista poikkeavaa. Töihin paluun jälkeen olikin taas syksy ja railakkaan kesän jälkeen piti palata ”todellisuuteen”. Rutiinien alkaessa tuntui jälleen siltä, että vaikka urheilin paljon, keho ei edelleenkään näyttänyt siltä kuin olisin odottanut. Oon aina ollut aika kriittinen itseäni kohtaan ja nämä vuodet olivat siinä mielessä tosi haastavia, että en pystynyt itse vaikuttamaan lopputulokseen, sillä tuntui että mitä enemmän yritin, menin vain kauemmas lopputuloksesta.

Syksy ja kevät menivät tasapainoillessa ja kokeilin kaikenlaisia dieettejä ja systeemejä. Olinhan aina tehnyt niin, joten en nähnyt oikeen muuta ratkaisua. Muu elämä alkoi tasaantua ja löysin uutta tasapainoa työn ja muun elämän välille. Keväällä 2018 päätin taas ottaa kiristelyjakson, koska kesä oli tulossa. Tästä samasta kiristely-jaksosta syntyi myös miinus viisi kiloa ruokavalio, jonka avulla pääsin pitkästä aikaa sellaiseen kuntoon kun halusin. Tuntuu oudolta sanoa, että loppujen lopuksi tämän kierteen ratkaisi yksi dieetti. :D

Kyseessä oli tavallaan se, että heräsin siihen ettei mun tarvitse syödä niin superterveellisesti ja syödä niin paljon, vaikka liikunkin paljon. Loppupeleissä kyseessä on vain energiatasapaino ja ne ravinteet saa myös ilman, että lautasella on aina jäätävä määrä kaikkea. Joskus jäätävt treenimäärät nimittäin kasvattavat myös ruokahalusta aika jäätävän ja helposti tulee syötyä enemmän kuin tarvisi.

 

Hiilarisyklittely toimi mun keholle loistavasti ja se sai aikaan jonkun potkun kaikessa. 6 viikon dieetin jälkeen olin tyytyväinen ja jatkoin samaa tyyliä, mutta rennommin. Menin syklitellen oikeastaan melkein vuoden tuon jälkeen ja tuo ruokavalio toimi tietynlaisena pohjana arjessa. Viikonloppuisin aloin löysäämään enemmän ja huomasin, ettei mitään katastrofaalista tapahdu, vaikka en punnitse ja laske kaikkea.

Tämän vuoden alussa päätin lopettaa myös syklittelyn ja aloin syömään enemmän fiilispohjalta. Edelleen terveellisesti, mutta ilman sääntöjä. Koko kevään treenailin vielä paljon myös omia treenejä salia ja juoksua. Kulutus oli sen verran kova, että huomasin kuinka keho pysyi tietyssä painossa ja kunnossa, vaikka en kontrolloinut ruokaa. Herkuttelin viikonloppuisin ja söin terveellisesti viikolla. Kesällä loppui jumpat ja ajattelin kulutuksen pienenevän hurjasti. Huomasin kuitenkin, että kulutuksen kannalta arki aktiivisuus on paljon tärkeämpää kuin treenit. Söin edelleen samalla tavalla, eikä mitään negatiivista tapahtunut.

Tänä syksynä päätin jättää kaikki omat treenit pois ja keskittyä vain ohjauksiin. Ruokavalioni on monipuolinen ja joustava, pystyn rentoutumaan tekemättä mitään ja nautin hirveästi viikonlopuista. Syön enemmän herkkuja kuin koskaan ennen, mutta paino ei ole noussut, päin vastoin se on ollut välillä matalampi kuin kertaakaan näiden ”kriisi vuosien” aikana. Mulla on tosi hyvä olo, enkä enää anna niin paljon painoarvoa sille missä kunnossa olen ulkoisesti. Treeni, ravinto, kalorit, dieetit kiinnostavat mua hurjasti, mutta näkökulma on muuttunut. Rakastan kovia treenejä ja syön edelleen kilon vihanneksia päivässä, mutta olen ja teen myös paljon muutakin.

Kaikille, joille tasapainon etsiminen on tai on ollut haastavaa – se voi viedä aikaa, mutta se on täysin mahdollista. Tää on mulle todella suuri asia, koska olen joutunut taistelemaan asian kanssa paljon. Keho ja hyvinvointi on mun prioriteettilistan kärkipäässä, mutta enää en halua laittaa koko elämää pyörimään sen ympärille miltä näytän. Tuntuu jopa tosi kaukaiselta ja epämotivoivalta ajatella, että elämä olisi niin ”suppeaa” ettei mikään mene sen ohi, että saan tehdä mun treenit ja syödä mun ruuat. Joskus se että uskaltaa päästää kontrollista, antaakin juuri sen mitä on niin hirveän kovasti tavoitellut.

instagram: ainorouhiainen 

Facebook


14 Responses to “KEHONKUVA, MINÄKUVA JA KUINKA VIIMEIN LÖYSIN TASAPAINON”

  1. Avatar ida ihana sanoo:

    Tosi rohkea ja viisas teksti, kiitos tästä!<3<3 Toivon sulle voimia, uskoa ja armollisuutta itseäsi kohtaan. Olet kokenut kovia, mutta voit olla ylpeä itsestäi, kuinka olet selvinnyt <3
    Ida Kotona kaupungissa -blogista
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  2. Avatar Sue sanoo:

    Olen onnellinen puolestasi! <3 Tämä kyseinen tasapaino on joillekin itsestään selvyys, mutta jos se on ollut useita vuosia kaukana siitä, osaa todella arvostaa sitä!! Voin samaistua täysin..

    • Kiitos! <3 No juuri se, sitä arvostaa tasapanoia ja myös muita pieniä asioita ihan vaan siksi että on oikeesti käynyt aika raskaita vaiheita päästääkseen siihen. Oon monesti sanonut että en tarvitse mitään ihmeellistä, mulle riittää tavallinen arki ja rauhalliset viikonloput. :)

  3. Avatar Icecream sanoo:

    Olipa mulle ajankohtainen postaus. Taistelen alipalautumisen /ylikunnon kanssa. Väsymys tai uupumus on ollut niin mahdoton tänä syksynä että itkettää. Rakastan liikkumista, enkä ole täysin voinut luopua siitä. Olen jättänyt combatit, attackit ja stepit pois ja vain kävellyt. Jooga tms ei minua innosta. Nyt en jaksa juosta. Jumpata kyllä jaksan, koska siellä on niin mahtava fiilis aina. Mutta olen sen jälkeen monta päivää ihan järkyttävän väsynyt ja nukun huonosti etten uskalla nyt mennä. Töissäkin kun pitää käydä. Mitkä olivat sun avaintekijät ylikunnosta selviytymiseen? Noudatitko jotain ruokavaliota? Millaista liikuntaa harrastat? Miten sait voimat takaisin ja kuinka konkreettisesti huomasit sen? Olisi kiva kuulla tarkemmin ja saada vertaistukea, vaikka sulla tilanne toki onneksi nyt ohi.

    • Suosittelen ehdottomasti kääntymään urheilulääkärin puoleen jotta saat kunnon ohjeet. Ylikuntojakin on erilaisia ja esimerkiksi omalla kohdalla en koskaan oikeastaan tuntenut fyysistä väsymystä tai sellaista etten jaksaisi treenata. Oireet olivat enemmänkin psyykkisiä ja toki silloin kun tuo pahin vaihe iski niin kehokin reagoi hikoilemalla, korkealla verenpaineella jne.

      Totaalilepo rankasta liikunnasta on oikeastaan ainoa keino palautua, toki ruokavaliokin tukee palautumista mutta sanoisin että tuo lepääminen on kaikista tärkeintä! Tsemppiä <3

  4. Avatar Jenni sanoo:

    Tuli ihan tippa silmäkulmaan kun tätä luin..

  5. Avatar Pia sanoo:

    ”Tuntuu jopa tosi kaukaiselta ja epämotivoivalta ajatella, että elämä olisi niin ”suppeaa” ettei mikään mene sen ohi, että saan tehdä mun treenit ja syödä mun ruuat” Tämä lause osui ja upposi. Kiitos hyvästä ja rehellisestä tekstistä, joka laittoi ajattelemaan.

  6. Avatar Saara sanoo:

    Saako udella, että millaisia määriä hiilareita söit kun syklittelit niitä? Ootko tehnyt siitä joskus postausta, olis mielenkiintoista lukea aiheesta lisää :)

    • Nyt en osaa enää heittää mitään lukuja koska tästä on jo niin kauan!Mulla oli pitkään käytössä tyyli, että menin 4 päivää matalilla hh ja 3 päivää korkeilla, tuolloin aloin pikkuhiljaa syömään nuo 3 päivää vapaammin enkä kontrolloinut hh määrää, pyrin vain valitsemaan korkeahiilarisia sapuskoja!

  7. Avatar Hilla sanoo:

    Woou!:O Olipas rohkee teksti ja hyvä aihe ottaa esille! Koetko, että sun ulkonäkö vaikuttaa sun itsetuntoon vai onko se vain ”pään sisäistä” ajattelua, joka täytyy saada ensin kuntoon?

    • Kiitos! Olen kokenut kyllä, mutta en enää samalla tavalla. Muutama vuosi sitten kävin terapiassa juttelemassa tästäkin asiasta (terapia kuului ylikunnon jälkihoitoon) ja terapeutti sanoi mulla olevan todella vahva luottamus itseeni sen suhteen mitä olen ja teen, mutta ulkoisesti olen epävarmempi. Nykyään koen olevani enemmän sinut itseni kanssa ja että se pään sisäinen ajattelu on paljon tärkeämpää. Paljon on saanut tehdä töitä mutta sen arvoista se on! :)

Kommentoi