Hei! Kunnianhimo on aika arvostettu piirre nykyään. Tuntuu, että kaikilla ihmisillä oletetaan olevan suuret unelmat ja tavoitteet elämässä. Toiset satsaavat tulevaan työuraan ja toiset vaikka siihen urheilu-uraan. Monesti kysytään unelmien työpaikkaa tai oletetaan niitä unelmia olevan ylipäätään. Oon miettinyt tätä asiaa, sillä on myös niitä joilla ei ole sen kummempia tavoitteita elämässä. Toisilla ei ole mitään hajua mitä työtä sitä tulisi tekemään sitten ”isona”. Mulla itselläkään ei ole koskaan ollut mitään valmista visiota tulevasta työpaikastani. Tiesin, että haluan tehdä työtä liikunnan/terveyden parissa, mutta en tiennyt mitä se olisi. Lopulta ajauduin ikään kuin vahingossa nykyiseen työhöni.
Myös urheilussa oletetaan nykyään olevan aina jokin tavoite. Kummastellaan, Jos joku treenaa ihan vain huvin ja urheilun vuoksi, vaikka loppupeleissä sehän olisi se ideaalitilanne. Yleensä silloin urheilu ja motivaatio säilyy elämässä pidempään. Tykkään käyttää esimerkkinä mun läheisiä ja ystäviä ja tässäkin asiassa löytyy yksi hyvä esimerkki. Eräs ystäväni on sellainen, joka treenaa vain koska tykkää treenaamisesta! Hän tykkää käydä Bodyattackissa ja RPV:ssä, koska se on vain niin kivaa, eikä näiltä tunneilta voi olla pois, ellei ole pakko. Joskus hän saattaa vetää 3 h treeniä samana päivänä (kaikki samat treenit kuin minä) ja välillä hän voi olla 4 päivää treenaamatta ilman stressiä. Sama tyyppi syö silloin kun on nälkä ja sitä mitä sattuu tekemään mieli. Ei stressaa ikinä mistään! Siinä aika ihailtava asenne. Nyt mun frendit saa taas pohtia, ketä se tarkoitti tällä kertaa? 😀
Pitääkö siis aina olla suuret tavoitteet, suunnitelmat ja isot unelmat? Valmiit visiot siitä miten elämä tulee menemään? Ehkä jossain määrin on hyvä olla jotain kunnianhimoa, jottei koko elämä mene ihan lusmuiluksi, mutta toisaalta harvemmin ne suunnitelmat kuitenkaan menee, kuten oli ajatellut. Jos ei tiedä vielä miksikä tulee ”isona”, ei hätää! Asioilla on tapana järjestyä ja ne palaset kyllä loksahtelee paikoilleen. Tuntuuko tyhjältä, kun ei ole mitään urheilullisia tavoitteita, vaikka niitä pursuaa joka tuutista ja joka toinen on huippu-urheilija, fitnessmimmi tai maratonari? Ei hätää. Yksi hyvä tavoite on olla tavoittelematta mitään ja elää hetkessä.
Mulla taitaa olla geeneissä tuo urheiluhulluus, kun pienestä asti ollut aina väärinpäin. Ei ihme kun veri veti liikunnalliseen ammattiin. Onneksi jotain kehitystä tullut vuosien aikana. 😉
En toki tarkoita, että tulisi luopua unelmistaan ja heittää kaikki ranttaliksi, mutta kannattaa unohtaa liika stressaaminen siitä miten asioiden kuuluisi mennä ja joskus vain luottaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Mä oon itse sinänsä aika huoleton, sillä en jaksa stressata hirveesti. Lopulta ne asiat mistä stressataan ovat aika pieniä. Joskus mietin, että monilla ihmisillä on asiat liian hyvin ja sen vuoksi on aikaa murehtia turhia ja pieniä asioita.
Kiitos tämän blogin, mulla olisi mahdollisuus vähentää nykyistä työmäärää ja saada sitä kautta lisää vapaa-aikaa itselleni. Ongelmana on se, että en tiedä mistä haluaisin tai ylipäätään pystyisin luopumaan. Haluan ohjata paljon jumppia, haluan hoitaa ryhmäliikunta-asiat salillamme ja haluan tehdä PT:n töitä. Tätä asiaa täytyy hieman pureskella ja katsoa jos uskaltaisin tehdä muutoksia jossain vaiheessa, sillä eihän munkaan tarvitse aina pitää sitä rimaa ylhäällä ja pyrkiä siihen mitä oon aina ennenkin tehnyt.
Kivaa keskiviikkoa!
