Mulla taitaa olla pieni kierrätyskausi meneillään. Tästäkin aiheesta olen kirjoitellut aiemmin, mutta siitä on jo aikaa. Nykyään yhä usemmalla treenaajalla on oma Personal Trainer ja itse Personal Trainereita valmistuu liukuhihnalta tiuhaan tahtiin. Mistä voi tietää kuka on hyvä ja kuka ei? Ryhmäliikuntaohjaajiakin löytyy laidasta laitaan, toiset panostavat hommaan hullun lailla ja toisille se on vain ”harrastus”, johon ei laiteta aikaa juurikaan sitä ohjausta enempää. Urheilulajeissa valmentajalla on todella suuri rooli ja joissakin lajeissa juurikin koutsi heitetään pihalle jos joukkue ei menesty.
Laajan harrastuspohjan vuoksi minulla on ollut paljon valmentajia, ja mielestäni kaikki valmentajani ovat aina olleet hyviä. Ei ole valitettavaa. Sen sijaan yksi heistä on jäänyt pysyvästi mieleen.
Kun olin ala-asteella harrastin telinevoimistelua ryhmässä, jota ohjasi iäkäs (ehkä 70v) mies. Hän oli aivan loistava valmentaja ja oli aina todella läsnä harjoituksissa. Muistan, että odotin näitä harjoituksia kuin kuuta nousevaa viikosta toiseen. Treenit oli viikkoni kohokohta.
Meillä oli jokaisissa harjoituksissa käsilläseisonta kilpailu, jossa voittaja sai aina kolme pistettä, toiseksi tullut kaksi pistettä ja kolmas yhden pisteen. Arvaatte varmaan mistä mun käsilläseisonta mania on alkanut? Harjoittelin joka päivä 2-3 tuntia käsilläseisontaa, ja olinkin monena vuotena ryhmämme paras tässä asiassa. (Kauden lopulla palkittiin se, jolla oli eniten pisteitä). Tämän valmentajan ansiosta innostuin urheilusta ja olen lopulta päätynyt liikunta-alalle ihan täysipäiväisesti.
Hyvä ohjaaja (millä kategorialla tahansa) voi siis jopa muuttaa ohjattavan ajatusmaailman urheilusta, niin hyvässä kuin pahassa. Jos lapsena kokee huonoja asioita urheilun parissa, (kuten monilla koululiikunta, ei itselläni) voi jäädä pysyvä pinttymä ja ällötys urheilua kohtaan.
Sama pätee toki myös aikuisten liikunnassa. Jos uusi asiakas tulee ryhmäliikuntatunnille ja kokemus on jostain syystä huono, ei häntä luultavasti nähdä enää tunneilla toista kertaa. Tämän vuoksi meidän, jotka ohjaamme toisia ihmisiä personal trainereina, ohjaajina tai valmentajina tulisi aina ottaa työmme vakavasti ja satsata siihen huolella joka kerta.
Mielestäni ryhmän ja yksilön ohjauksessa on eroa ja myös oma ohjaajapersoonani ryhmäliikuntaohjaajana ja PT:nä on jollain lailla erilainen. Olenkin kertonut monesti millainen ryhmäliikuntaohjaaja pyrin olemaan.
Personal trainerina haluan olla tietysti vaativa ja, että asiakkaillani on tietty auktoriteetti minua kohtaan, uskovat mitä sanon 😀 Omien asiakkaiden kanssa pyrin aina olemaan läsnä treeneissä sekä muutenkin. Haluan kuunnella heidän toiveitaan ja mahdollisia ongelmia myös ns. psyykkisellä tasolla. Monesti näissä asioissa on todella tärkeää, että pää on kunnossa, ennen kuin aletaan laittamaan kroppaa kuntoon. Kaikille ei vaan toimi se, että isketään paperit käteen ja sanotaan että tee näin. Syö puuroa, kanaa, vihanneksia ja rahkaa ja treenaa 5 kertaa viikossa.
Nettivalmennukset ja muut ovat varmasti ihan toimivia juttuja osalle ihmisistä, mutta toiset tarvitsevat myös sitä psyykkistä tukea ja tunteen, että joku konkreettinen henkilö on oikeasti heidän tukenaan.
Mun mielestä kukaan ohjaaja ei ole koskaan valmis. Aina voi parantaa ja kehittää itseään. Tällaisessa ammatissa onkin tärkeää, että haluaa kehittyä jatkuvasti. Imee tietoa ympäriltä ja osaa suodattaa niistä osan 😉
Olisi erittäin mukavaa kuulla teidän mielipiteitä tässä asiassa? Millainen on hyvä ohjaaja/pt/valmentaja? Onko teillä jokin tarina asian tiimoilta mikä on jäänyt mieleen hyvässä tai pahassa mielessä?