Viimeiset kuukaudet ovat olleet surullisia, erilaisia ja jollain tavoin herättäviä. Kuolema on valitettavasti ollut läsnä ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin mun elämässä. Menetyksiä on tapahtunut useampia läheisten parissa ja nyt myös julkisuudessa kaksi tunnettua henkilöä menehtyivät peräjälkeen. Kuolema on luonnollista ja olen esimerkiksi menettänyt jo kaikki isovanhempani. Menettäminen on aina kamalaa, mutta vanhan ihmisen kohdalla siinä on kuitenkin jotain luonnollista. Sitä on ehkä osannut odottaa, tilanteesta riippuen toki.

Ystäväni menehtyi tammikuussa ja vaikka ei oltu enää muutamaan vuoteen oltu tekemissä paljoakaan, tuntui tämä todella epäreilulta ja luonnottomalta. Yhtäkkiä ihminen, jonka kanssa olet aikanaan viettänyt aikaa ja nähnyt päivittäin, onkin lopullisesti poissa. Tapahtuman jälkeen on tullut mietittyä elämän rajallisuutta paljonkin ja jollain tavoin se ahdistaa. Kaikki loppuu joskus, ja vaikka itse on vielä suhteellisen nuori, on tämä pistänyt ajattelemaan paljon omaa elämää. Mikä on tärkeää ja mikä ei. Miksi niihin ei niin tärkeisiin asioihin kuitenkin tuhlaa tuhottoman paljon aikaa? Miksi sitä stressaa loppujen lopuksi melko vähäpätöisiä asioita? Mitä omalta elämältä oikeasti haluaa?

Moni teistäkin voi varmasti yhtyä siihen, että jatkuvasti sitä odottelee jotain. Päivät perustuvat siihen, että odottaa iltaa, viikonloppua, kesää ja niin edelleen. Sitten kun odotettu tilanne on kohdalla, onkin tosi vaikea nauttia siitä ja sitä odottelee jotain vielä parempaa. Tällainen elämäntyyli vie helposti terän kaikelta ja pistää ajan vain kulumaan, odottaessa jotain parempaa. Yhtäkkiä huomaa, että hups meni viisi vuotta ja mitäs tässä on tapahtunut, vai onko mitään..

Mitä jos se paras hetki onkin nyt? Olen tainnut ennenkin kirjoittaa tästä aiheesta, mutta jos sitä miettii aikaa taaksepäin ja miettii hetkiä ja asioita, joista tulee hyvä olo. Millaisia ne hetket ovat? Omalla kohdalla ne ovat aika tavallisia asioita, ajanjaksoja kun olen tavoitellut itselleni tärkeitä asioita, tai vaikka maannut kokonaisen sunnuntain sohvalla sarjamaratonin parissa tekemättä mitään. Ajanjaksoja, jolloin elämä oli hyvin tasaista ja tavallista. Tällaisia tavallisia asioita saattaakin olla vaikea arvostaa, kun kaikki tavoittelevat nykyään niin suuria ettei mikään riitä.

Olen varma, että kun tekee itselle merkityksellisiä asioita, asiat tapahtuvat aika lailla itsestään. Nykyään on vain niin hirveän vaikea erottaa, mikä tarve tulee ulkopuolelta ja mitä itse haluaa. On helppoa jäädä tilanteeseen, jossa ei ole tyytyväinen, sillä pelko siitä, että muutos olisi vielä huonompi, tappaa usein yrittämisen halun ja motivaation.

Oon itse yrittänyt miettiä paljon tätä ja kaivella esiin sitä mitä oikeasti haluan tehdä ja mihin panostaa. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä mulla on aina tähän asti ollut niin selkeät sävelet, mutta yhtäkkiä kaikki onkin jollain tavoin epävarmaa ja joutuu suunnittelemaan osittain uusiksi. Oon aina elänyt päivä kerrallaan, mutta nykyään murehdin ihan liikaakin tulevaisuutta. Vitsi kun saisi itsestänsä esiin sen huolettoman, spontaanin tyypin, joka uskalsi yrittää ja luotti aina, että kaikki järjestyy! Onkohan se ikä vai mikä, joka on alkanut pistää jarruja päälle. 😀

Se, mitä yritän tässä viestittää, on ehkä se, että muistettaisiin keskittyä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi ne stressin aiheet ja murheet ovat aika pieniä. Fakta on myös se, että asiat järjestyy ihan aina. Elämässä tulee hyviä ja huonoja aaltoja, välillä kaikki on epävarmaa ja välillä on ajanjaksoja, kun kaikki loksahtelee kohdilleen just eikä melkein. Meillä kaikilla on näitä ja sen takia ei saisi koskaan verrata omaa elämää toisen tilanteeseen. Me eletään eri vaiheita ja koetaan asioita eri tavoin! Kaikissa jaksoissa on silti aina jotain hyvää, vähintääkin niistä oppii jotain. On tää elämä välillä aika ihmeellinen juttu.

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook