TREENI, RAVINTO JA KONTROLLIN TARVE

Tänään otetaan käsittelyyn aihe, jota oon miettinyt paljon viime aikoina ja josta on myös kyselty paljon. Aihe, joka on todella henkilökohtainen ja jonka avaaminen ei ole itselleni mikään helpoin juttu. Aiheena on siis kontrollin tarve ja nimenomaan treeniin ja ravitsemukseen liittyen. Kaikkia ajatuksia on tosi vaikea pukea sanoiksi ja saada mahtumaan vielä yhteen tekstiin, mutta tällä hetkellä tuntuu että pystyn jo tuomaan jotain ajatuksia julki ja toivon todellakin että tämä voisi herättää ajatuksia myös teissä ja niissä, jotka tunnistavat itsensä kuvauksesta.

Liikkuminen ja sitä tukeva ravinto on ollut mulle tärkeitä asioita niin kauan kuin muistan. Treenaaminen on elämäntapa, jota ilman en haluaisi olla ja luonnollisesti käsi kädessä kulkee myös terveellinen ravinto sekä kiinnostus sitä kohtaan. Oon suhtautunut näihin aina todella intohimoisesti ja blogia pitkään lukeneet tuntevatkin mut siinä mielessä hyvin, koska oon päivittänyt tännekin paljon eri projekteja ja juttuja mitä milloinkin on ollut käynnissä.

Aika ajoin oon saanut palautetta myös ns. sairaalloisesta ajatusmaailmasta näihin kahteen liittyyen. Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän etten koe itseäni esimerkiksi syömishäiriöiseksi, eikä treenaaminen ei ole mulle sellainen pakkomielle, että nuo kriteerit niin sanotusti täyttyisivät. Oon kuitenkin tiedostanut, että mulla on jonkinlainen, ehkä jopa ongelmaksi kutsuttava ajatustyyli näihin kahteen liittyen. En vain ole tiennyt mikä se on ja mistä se johtuu. Mä en ole esimerkiksi koskaan halunnut näännyttää itseäni, enkä kuitenkaan koe olevani pakkomielteinen kuten ortorektikko. En treenaa kulutuksen vuoksi, enkä treenaa ns. pakkomielteisesti, haluan vain pitää tietyn rutiinin yllä ja omista ”säännöistä kiinni”. Voin esimerkiksi treenata vain kolmesti viikossa, jos olen etukäteen päättänyt, että nyt pidän kevennetyn viikon, mutta yllättävät muutokset voivat aiheuttaa stressiä ja jopa ahdistusta.

Oon viime aikoina tiedostanut, että syy on kontrollin tarve. Haluan pitää langat käsissä ja haluan, että mulla on jonkinlainen suunnitelma mitä ”noudatan”, koska se on turvallista. Jos koen, että elämässä tapahtuu vaikeita asioita, turvaudun siihen mitä osaan kontrolloida parhaiten ja se on tämä ”fitnesskupla”. Haluan valmistaa ruokani itse, ei siksi etten voisi syödä jotain muuta, vaan koska silloin tiedän mitä siinä on, eli kontrolloin tätäkin asiaa. Haluan siis pysyä omalla mukavuusalueellani ja se alue on se missä on tietyt treenit viikossa ja tietty ruokailurytmitys. Suoritan mahdollisimman hyvin, jotta olo pysyy hyvänä.

Mun kaverit voivat varmaan allekirjoittaa, että jos ollaan esimerkiksi menossa lounaalle ulos, multa tulee aina ne samat ehdotukset, koska haluan mennä paikkaan missä oon syönyt ennenkin, sillä silloin tiedän mitä saan. :D Tämän tiedostaminen ja ymmärtäminen on ollut aika silmiä avaavaa, sillä oon jopa miettinyt mistä tuo käyttäytymismalli johtuu, kun tiedän järjellä että voin vaikka syödä banaanin, mutta haluan silti syödä omenan, koska söin eilenkin omenan ja olen päättänyt että omena on hyvä välipala.

Kyseessä on siis tavallaan itselle luodut säännöt, joiden noudattamisesta tulee onnistunut olo. Uskon, että moni tekee tätä tietämättään ja kokee huonoa omaatuntoa, kun rikkoo jotain omaa rutiinia tai sääntöä, vaikka siinä ei olisi todellisuudessa mitään väärää. Moni dieetillä ollut ja ruokia punninnut voi ehkä yhtyä siihen, että kun dieetti on ohi, voi olla jopa vaikea lopettaa ruokien punnitseminen, koska silloin tulee turvaton olo, sillä ei tiedä paljonko pitää syödä mitäkin. Kyseessä on sama asia, mutta ehkä hieman eri mittakaavassa. Kontrolloinnin tarve voi liittyä myös muihin asioihin, kuten ihmissuhteisiin tai työhön. Usein kontrollin tarve johtuu turvattomuudesta, joka voi johtua esimerkiksi lapsuudessa koetuista asioista tai elämän aikana koetuista pettymyksistä. Hallinnan tunteen menettäminen voi aiheuttaa paljon stressiä, jonka vuoksi hyvän olon saamiseksi tätä asiaa toistaa uudelleen ja uudelleen.

Muutamia esimerkkejä mitä tulee mieleen juuri liikkumiseen ja ravintoon liittyvän kontrolloinnin tarpeen osilta:

  • Joka viikko tulee treenata niin, että määrät ja tehot pysyvät suunnilleen samana. ”Riman alitus” tuntuu epäonnistumiselta. Sairastumiset tai yllättävät muutokset voivat aiheuttaa ahdistusta, koska ei pysty suorittamaan tuttua rutiinia läpi.
  • Ruokien punnitseminen jää helposti päälle ja on mieluista noudattaa tuttua ruokarytmiä ja syödä tuttuja ruokia.
  • Herkkupäivien pito ei ole ongelma, mikäli asian on päättänyt etukäteen, mutta yllättävät tapahtumat joihin liittyy syömistä voivat aiheuttaa epämukavan olon.
  • Dieetillä on helppo olla, koska silloin on oikeutettu noudattamaan vain sitä ruokavaliota, eikä tarvitse selitellä omia valintojaan muille.
  • Treenirytmityksen muuttaminen voi olla vaikeaa, sillä tuttu ja turvallinen tuo turvallisuutta. Muutoksia on helpompi tehdä jos asia on suunniteltu etukäteen, eli jos vaikka noudattaa tietynlaista treenisykliä, johon kuuluu muutokset.
  • Itselle on luotu säännöt ruokailun osalta ja siihen voi kuulua sallittuja ja ei sallittuja ruoka-aineita, ilman mitään sen järkevämpää logiikkaa. Esimerkiksi suklaan syöminen on kiellettyä, kun taas raakasuklaata ”saa” syödä niin paljon kuin haluaa, koska se kuuluu ”terveellisiin ruoka-aineisiin.”
  • Matkustaminen voi tuntua jopa epämukavalta, koska tällöin joutuu poistumaan tutusta ympäristöstä ja tuttujen rutiinien noudattaminen vaikeutuu.

Miten olen itse lähtenyt purkamaan tätä ongelmaa? Suurin juttu oli tietysti asian tiedostaminen ja se, että päätin alkaa tehdä muutoksia. En väitä, että tää olisi ollut helppoa ja aika ajoin taistelen itseni kanssa siitä, kuinka helppoa olisi vain aloittaa jokin projekti tai palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen. Oon miettinyt paljon kontrollin tarpeen syytä ja sitä mitä oikeastaan pelkään? Mitä pahaa voi tapahtua, mikäli päästän irti säännöistä ja mistä se johtuu? Oon tehnyt tietoisia päätöksiä ja muutoksia ja vaikka ajatus asioiden muuttamisesta on tuntunut vaikealta, oon jälkeenpäin huomannut että ei se nyt loppupeleissä ollutkaan sen kummempaa, eikä mitään pahaa tapahtunut.

Tärkein asia on tietysti se, että haluaa saada muutosta aikaiseksi. Miten monta kertaa mä oon itsekin sanonut lauseen ”joo, pitäis kyllä kokeilla tehdä muutoksia” , mutta tiennyt silti mielessäni, että en tuu niitä tekemään. Mulla tuli vain lopulta vastaan se fiilis, että en jaksa enää toistaa samaa kuviota vuodesta toiseen, sillä se ei kuitenkaan tee mua onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Aina voi olla hieman paremmassa kunnossa tai laihtua ne kaksi kiloa, mutta mikään ei muutu korvien välissä, ellei opi muuttamaan suhtautumista itseensä ja hakemaan tyytyväisyyttä muualta kuin vaikka sieltä peilistä. Voit uskotella itsellesi, että sitten oon tyytyväinen kun…(ja tähän mitä tahansa itse keksit)  mutta 99% varmuudella tavoitteeseen päästyäsi haluat lisää tai keksit uuden asian mihin et ole tyytyväinen.

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


14 Responses to “TREENI, RAVINTO JA KONTROLLIN TARVE”

  1. Avatar Janni sanoo:

    Hei! Tämä nyt ei liity postaukseen mutta oon miettinyt miten hoidat kotona sun ripsienpidennyksiä kun ne näyttää niin hyvältä.

  2. Avatar Iitu sanoo:

    Aloitit tekstin kommentilla”Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän etten koe itseäni esimerkiksi syömishäiriöiseksi, eikä treenaaminen ei ole mulle sellainen pakkomielle, että nuo kriteerit niin sanotusti täyttyisivät.” Valitettavasti harva syömishäiriöinen tuntee itseään sairaaksi tai kokee käyttäytymistään mitenkää erikoiseksi. Ja totuus on,että vain pieni osa syömishäiriöisistä haluaa näännyttää itsensä,ja sekin osa koskee anorektikoita. Oot kyllä oikeessa,että kyseinen kontrollointi harvoin pohjimmiltaan koskee halua laihtua vaan kyseessä on aivan toisenlaiset syyt. Mutta se jonka itsekin totesit,niin kyseessä on kontrollin tarve ja se on nimenomaan yhteistä kaikille syömishäiriöille. Se,että ahdistut kontrollin menettämisestä liikunnan ja ravinnon suhteen on valitettavasti merkki syömishäiriöisestä käyttäytymisestä. Monet kuvittelevat,että syömishäiriöiset ihmiset eivät syö lähes mitään ja liikkuvat pakkomielteisesti. Todellisuudessa monet nimenomaan päättävät,että sunnuntaina saa ostaa karkkipussin ja sitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Ja ne karkit on oikein ansaittuja koska viikolla on pidetty kontrolli. Eli kyllä sairastuneet syövät myös ns.kiellettyjä ruokia,mutta nimenomaan silloin kun siitä on itsensä kanssa etukäteen ”sovittu”,aivan kuten totesit itse toimivasi.

    Itselläni on syömishäiriö taustaa ja olen ollut ajoittain lähes tulkoon syömättä nuorena,mutta en koskaan ole pystynyt näännyttämään itseäni,vaan kehoni on jossain vaiheessa laittanut stopin ja pakottanut syömään. Nuoruuteni koostuu kuukausien jaksoista jolloin söin vain kolme jogurttia ja mandariinia ja jaksoista, kun en ole voinut ahmimatta itseäni ähkyyn,koska keho on yrittänyt paikata laihdutuksen aiheuttamat puutokset. Painoni on noiden jaksojen aikana muuttunut kuitenkin vain 10 kilon sisällä.
    Jossain vaiheessa aloin pikkuhiljaa kestää kohtuullisessa syömisessä ilman tuollaisia jaksoja. Ja jossain vaiheessa luulin olevani terve,koska söin tarpeeksi ja hyvin terveellisesti,myös niitä herkkuja,mutta niitäkin kohtuudella. Hoikka toki olin ja olen edelleen,koska syön niin terveellisesti. Pääni oli kuitenkin täynnä sääntöjä ja vaikka painoni oli normaali,niin rasvaprosenttini oli hyvin alhainen. Missään vaiheessa elämääni en ole kuitenkaan harrastanut liikuntaa lähes lainkaan,enkä varsinkaan pakkomielteisesti.

    Nyt tilanteeni on se,että vajaa kolme vuotta sitten lopetin pillerit ,koska toiveena olisi raskaus. En kuitenkaan ovuloi,eikä minulla ole lainkaan kuukautisia,eikä tälle ole löytynyt mitään muuta syytä kuin alhainen estrogeenitaso,joka johtuu alhaisesta rasvaprosentistani. Painoideksini ei siis ole ikinä ollut alipainoinen.

    Jottei teksti paisu aivan hullun pitkäksi niin tilanteeni on siis se,että maksan kallista hintaa hölmöilyistäni ja käyn läpi lapsettomuushoitoja. Minä,joka olen kuvitellut viime vuodet eläneeni hyvinkin terveellisesti, olenkin ajanut kroppani tilaan, jossa se ei jaksa toimia. Ja ironista tästä tekee se,ettei itselläni ollut pahimipina laihdutusaikoina ikinä ongelmia kuukautisten tulemisen kanssa. Kaikki alkoi vasta,kun(omasta mielestäni)aloin olla terve ja söin ja elin terveellisesti.
    Opetuksena siis,että vaikka itse kuvittelee päässänsä toimivan täysin normaalisti,voi se kuitenkin olla hyvin kaukana siitä.

    Toivonkin sulle jaksamista ja tsemppiä! Kunhan vaan haluaa muutosta ja tajuaa kuinka paljon vapautta pakonomaisesta kontrollista irti päästäminen antaa,niin elämä saa täysin uuden merkityksen☺

    • Avatar Min sanoo:

      Syömishäiriö on yhteiskunnan määrittämä nimike ahdistuneelle syömiskäyttäytymiselle. Tarvitseeko ajatuksille, tunteille ja käytökselle antaa leimaa? Esinmerkiksi masennusdiagnoosi annetaan suht helposti, vaikka alakulo ja erilaiset tunne-elämän vaiheet kuuluvat kaikkien elämään. Itse koen, että monet käyvät elämänsä aikana läpi niin masennusta kuin syömisahdistusta ja manian kaltaista innostusta. Harmi vain, että jos haluaa ulkopuolista apua, on tuo ”sairaan” leima annettava, vaikka kaikki kärsivät samanlaisista vaikeuksista, harva vain hakee ammattiapua, selviää yksin. Jokainen elää omat vaiheensa. :)

      • Avatar Iitu sanoo:

        Joo oon todellakin samaa mieltä,että jollain tasolla ”häiriintynyttä syömistä” on varmaan erityisesti naisten keskuudessa enemmän kuin ns.täysin normaalia syömiskäyttäytymistä.
        Tarkoitukseni ei ollutkaan leimata Ainoa mitenkään sairaaksi :)

        En itsekään ole saanut tai hakenut mistään apua,eikä kukaan oikeastaan edes tiedä ongelmastani. Pointtini olikin siinä,että itse tajuaa ettei oma käytös ole ehkä täysin normaalia. Itsekin kuvittelin eläväni vain hyvin terveellisesti,kunnes tämä hyvin terveellinen,proteeinipitoinen elämäni estääkin kehoani toimimasta normaalisti. Ennen sitä en kyseenalaistanut elämäntyyliäni. Ja kuten monet muutkin niin itsekin ajattelin etten ole mitenkään luokiteltavissa syömishäiriöiseksi. En mielestäni elänyt tarpeeksi täydellisesti ja kurinalaisesti,että voisin olla ortorektikko,anorektikko tai mikä vain. Eli ironista kyllä,siinäkin oli kyse perfektionismista jollain kierolla tavalla :D

        Mutta siis pointtina,että ei aina tarvitse mitään lääkärin diagnoosia,vaan tärkeintä on itse tajuta ettei kaikki ehkä olekaan täysin hallinnassa ja ”normaalia”. Ja näinhän ainokin on jo tehnyt :)
        Ja kun sen edes itse tajuaa niin muutos voi alkaa. Sillä ainon sanoin: ”Mikään ei muutu,jos mikään ei muutu: ;)

      • Avatar Alma sanoo:

        Kovin ikävällä tavalla kalahti korvaan tuo ”kaikki kärsivät samanlaisista vaikeuksista”. Olet toki oikeassa, Min, tuossa asiassa, että varmasti jokainen käy elämänsä aikana monenlaisia haasteita läpi, mutta nuo haasteet voivat olla kovin eri tasoisia. Kaikki riippuu yksilöstä. Varmastikin monet kärsivät ahdistuksesta (etenkin syömiseen tai jaksamiseen liittyvästä), mutta olennaista onkin se millaisena yksilön toimintakyky säilyy. Itse toivun parhaillani syömishäiriöstä ja kartan ”sairas”-leimaa viimeiseen asti. Vastaavat leimat tuntuvat mielestäni vastenmielisiltä, mutta en myöskään halua hävetä sitä, että olen joutunut ammattiavun piiriin. Toiset yksilöt selviävät vaikkapa masennuksen kourista omin avuin, mutta toisilla voimavarat eivät tuohon yksinkertaisesti riitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että joku olisi vähemmän sairas kuin joku toinen. Jokainen elää omat vaiheensa – aivan kuten sanoit.

        Ja aivan mahtava kirjoitus sinulta Aino! Ihanaa, että uskallat puhua entistä rehellisemmin omista ajatusmalleistasi ja ajatuksistasi. Hienoa, että tiedostat haluavasi muutosta ja olet valmis tekemään töitä sen eteen :-)

        • Avatar Min sanoo:

          Kyllä, juuri noin. :) Itsekin ammattiapua vaikeina aikoina hakeneena tiedän kyllä miltä tuntuu, kun voimavarat ei riitä yksin. Jokainenhan kokee omat vaieutensa juuri sellaisena kuin kokee, joten vaikea niitä on laittaa järjestykseen vaikeammasta kevyempään. Varmasti monella itse selvinneellä on ulkopuolisesti ”pahempi” tilanne kuin esimerkiksi mulla silloin, kun apua hain. Itse koin silloin kuitenkin, että haluan ulkopuolista apua, vaikka muut eivät välttämättä ahdistustani nähneet.

          • ainorouhiainen ainorouhiainen sanoo:

            Vastaan nyt tänne perään yhteisesti :D Kiitos kommenteista teille, aihe on tosiaan yleisempi kuin ehkä sitä ajattelee ja mun mielestä on yhdentekevää mikä diagnoosi on kyseessä. Tärkeempää on tiedostaa ne omat ”ongelmat” jos sellaisia on ja yrittää muuttaa niitä. Muutokseen tarvitaan kuitenkin aina halua sillä harvemmin nuo menee itsessään ohi, ellei juuri tietynlainen elämänmuutos (esim. raskaus) pakota muuttamaan tapoja. Mielestäni ongelman sijaan, olisi hyvä ymmärtää syy sen takana ja lähteä purkamaan sieltä päin.

  3. Avatar Anu sanoo:

    Nyt tuli muuten asiaa! Itsekin samojen juttujen kanssa painiskellut, vaikkakin hyvin eri tasolla kuin sä. Ymmärrän silti täysin, mitä tarkoitat. Tämä oli hyvä herätys itse kullekin.

  4. Avatar Sanna sanoo:

    Oon monesti miettiny sitä, että on mm. paljon bloggaajia, jotka ylistävät terveellistä ruokavaliota ja elämäntapaa.. mutta, sitten todella suuri osa arvostaa ruskettunutta kroppaa ja palvoo aurinkoa/solariumia kesät talvet. Onhan ruskettunut/päivetttyny iho tietenkin kaunis (ainakin jonkin aikaa) ja tuo ehkä lihaksista kroppaa eritavoin esiin, kuin kalpealla kalkkunalla.. tässä vaan ei terveellisyys enää kulje käsikädessä? Auringossa, solariumista puhumattakaan, löhöäminen ja itsensä grillaaminenhan ei ole pitkällä juoksulla kovinkaan terveellistä..

  5. Avatar Milli sanoo:

    Hyvä että tiedostat ongelman, se on jo avain muutokseen. Itsellä käyttäytyminen oli (hieman ehkä lievemmin) tuollaista, mutta sitten tulin raskaaksi ja sen kaiken oli loputtava. Voimakas pahoinvointi hoiti sen, että kana ja riisi ei mennyt alas, treenikielto alkuraskaudessa ja myöhemmin liitoskivut taas sen etten pystynyt treenaamaan yhtään samalla tavalla kuin ennen!

    On ollut kyllä aikamoinen polku tämä mennyt 8kk, henkisesti ja fyysisesti – välillä mikään proteiini ei ole mennyt kurkusta alas, ainoastaan hedelmät ja appelsiinimehu jota en koskaan ennen ole juonut, välillä olen muutaman päivän ajan syönyt kaiken kaapeista, välillä elänyt leivällä.. Vaikka oon joskus vannonut että sit ku oon raskaana niin oon fitmama, niin sitten kun se raskaus osuu kohdalle, tajuaa että ei pysty kontrolloimaan omaa vartaloaan :D

    Mulla käytöksen muuttuminen ”vaati” raskauden, toivottavasti sä tajuat löysätä ilman sitäkin :) Alussa mulla oli kaikkien raskausvaivojen lisäksi huoli siitä etten enää toteuta mun kaavamaista elämää, nykyisin oon onnellinen kun olen saanut nukuttua yön, syötyä jotain ja ehkä käynyt vähän kävelemässä :D

  6. Avatar Susanna sanoo:

    Hei Aino!

    Sivallan nyt vähän eri suuntaan…
    Mutta ensinnäkin kiitos kun tulit Kuopioon antamaan savolaisille lisäenergiaa :-) oot kyllä teräskunnossa ja heti välittyi ba-tunnilla ehtaa tekemisen meininki,hienoa!

    Toiseksi,löytyskö sulta jotain mukiinmenevää proteiinipitoista rezeptiä sekä suolaista että makiaa,kun oon lihaton,kanaton,munaton,maidoton?

    Oon aika hoikka ollu aina ja tietty alipainoinen pituuteen nähden mut luustotestin mukaan ei osteoporoosiriskiä kun Ca-arvot lähes täydet.
    Vaikea on prot.jauheita käyttää,ruoasta saamalla onnistuis ehkäpä paremmin.koskaan en oo kyl mittään mittaillu & puntaroinu mut jos lihasta toivois enempi niin mitä&miten paljon pitäis prot./pv saada kun oon 53,5kg ja 171cm?

    Pyrin myös valmistamaan mahd.paljon itse,en tykkää lisäaineista.rasvasuudella ei niin väliä,jos nyt kutakuinkin hyvää olis.rypsit löytyy.erikoisvalmisteita en käytä ts.en omista luontaistuotekauppaa :-D

    Jos jonkin maistuvan kokkauksen keksisit niin tarjoisin kahdelle kouluikäisellekin.

    Kiitos jo etukäteen ja energisoivaa syksyn jatkoa Vaasaan!

  7. Avatar Mini sanoo:

    Kuulostaa todella tutulta ja osasit kyllä sanoittaa juuri oikein sen, mitä mielessäni olen ajatellut. Itselläni syömishäiriötaustaa parikymppisenä. ”Paranin” siitä fyysisesti, mutta vasta raskaus sai aikaan ihan kunnon muutoksen normaaliin: syöminen ja liikkuminen normaalistuivat aivan luonnostaan ilman suurempia miettimisiä. Kunnes myöhemmissä raskauksissa sairastuin raskausdiabetekseen, mikä vaati taas syömisten tarkkailua ja jonkinasteista hiilareiden ja kaloreiden laskentaa. Se oli syöstä minut uudelleen syömishäiriöön ja puolisen vuotta viimeisen raskauden jälkeen olikin melkoista taistelua menneisyyden haamujen kanssa…nyt voin sanoa oikeasti parantuneeni: voin syödä samaa ruokaa muun perheeni kanssa, syön ja liikun säännöllisesti, voin herkutella, MUTTA: mieluiten syön omia hyvän olon tuovia ruokia ja herkuttelen tietoisesti ja samoin kuin sinulla, yllättävät muutokset rutiineihin tuovat epämääräisen ahdistuksen tunteen. Toisaalta tiedostan asian ja vähän ”kiusaankin” itseäni ja ajattelen, että on vain itselleni hyväksi, jos joskus en pystykään noudattamaan omia, tuttuja rutiinejani. Ja eihän se elämä siitä oikeastaan kauheasti järky

Kommentoi