Vähän vakavampaa aihetta väliin tänään. Mietin tässä tovin, että uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta minkäs teet, kun joku aihe osuu mieleen, tulee fiilis, että haluaa purkaa sitä myös tänne. Nyt kun olen ollut tässä jo tovin tarkemmalla ruokavaliolla, olen myös miettinyt miten suhtaudun asioihin nykyään vs. aikaisemmin, kun ruokahommat eivät olleet ihan hallussa. Mielestäni nykyään ei ole mitenkään erikoista, että yhdellä sun toisella on ollut ongelmia syömisen, treenaamisen tai molempien suhteen. Melkein joka toisesta treeniblogista voi lukea, kuinka aiemmin on ollut ongelmia syömisen kanssa, mutta nykyään kaikki on hyvin. Onko näistä häiriöistä mahdollista päästä lopullisesti eroon, vai ovatko ajatukset kuitenkin jollain tavoin mukana elämässä aina?
Täytyy tietysti muistaa, että on olemassa ns. eri tasoisia syömis- ja liikkumishäiriöitä. Hieman harvinaisemmissa tapauksissa puhutaan jo hyvin vakavasta sairaudesta, mutta on olemassa myös paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan hae tai saa apua ogelmiinsa, vaan homma menee ikään kuin itsestään ohi. Olen kertonut itsekin olleeni tilanteessa, jossa sekä treenaaminen että syöminen lähti lievästi sanottuna hanskasta. Pakonomainen laihdutus ja suuret treenimäärät yhdessä veivät elämänilon ja kuoletti kaiken sosiaalisen elämän. Kun päätavoiteeksi tulee laihtuminen kaiken muun kustannuksella, aletaan olemaan jo väärällä puolella.
Olen ollut kiinnostunut ravintoon liittyvistä asioista jo ihan lapsena. Kalorien ja ravintosisältöjen opettelu oli mun harrastus hyvin nuorena. Aluksi se oli hyvin harmitonta, pelkkää mielenkiintoa, mutta jossain vaiheessa kun kiloja alkoi kertyä enemmän, alkoivat myös ensimmäiset laihdutuskuurit. Usein sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta myös tietämättömyys voi viedä omat touhut väärille poluille. Omalla kohdalla tiedosta on ollut hyötyä, sillä se on auttanut ymmärtämään mikä on oikeasti järkevää ja mikä ei.
Joko tai – ihmisenä syvennyn helposti omaan kuplaan, mikä ikinä projektini onkaan. Tämän vuoksi olen tietoisesti myös tarkkaillut, miten ajatusmaailma muuttuu (jos muuttuu) nyt kun olen tarkemmalla ruokavaliolla. Kyllähän se niin on, että mitä pidempään on tässä projektissa, sen helpommin sitä sukeltaa siihen dieettimoodiin! Koen kuitenkin olevani niin vahvasti terveellä pohjalla, etten pystyisi tehdä itselleni enää hallaa tarkoituksella. Kun tietää miten keho toimii ja miten tärkeää on saada riittävästi ravinteita, ei vaan pysty enää nälkiinnyttää kroppaa tarkoituksella. Itse ajattelen niin, että kun pistää aina terveyden ensimmäisenä, saa myös ne parhaat tulokset.
Joku kommentoi vanhaan postaukseeni, että myisi mummonsa saadakseen alla olevan kropan :D. Ja vaikka kroppa on ihan hyvässä kondiksessa, ei sitä rakennettu ainakaan terveys edellä. Vaikka en ole mitenkään sairaalloisen laihassa tai huonossa kunnossa, oli takana aika monta päivää liian vähillä energioilla ja liiallisella treenillä. Joku toinen voi taas olla samoissa mitoissa ilman sen suurempaa duunia. Me ollaan kaikki erilaisia ja täytyy osata kunnioittaa omaa kehoa ja sen rajoja.
Mulla on viime aikoina, tai oikeestaan jo aika pitkään ollut sellainen olo, että en halua kirjoittaa tämän tyylisiä ajatuksia, koska saan aina kommenttia siitä miten olen liian sitä tai tätä. Lyhyesti sanottuna, jos olet valmiiksi jo ihan hyvässä kunnossa, niin silloin sulla ei ole ”oikeutta” tavoitella parempaa kuntoa. 😉 Jos olen täysin rehellinen, niin olen pinnallinen siinä mielessä, että mulle on hyvin tärkeää olla sporttisessa ja hyvässä kunnossa. Tykkään haastaa itseäni ja nähdä myös sitä ulkoista etenemistä ja kehittymistä. Nautin siitä, että vatsapalat alkaa pilkottaa tai että haba kasvaa! Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi mun ainoa tavoite. Nautin myös siitä, että voin syödä hyvää ruokaa, unohtaa välillä kaiken treeniin liittyvän. Eniten nautin siitä, millaisen olo treeni saa aikaan.
Mikä on vastaus otsikon kysymykseen? Uskon, että voi, mikäli on valmis muuttamaan ajatusmaailmaansa. Vakavammissa sairauksissa tarvitaan varmasti paljon hoitoa ja työtä asian eteen. Olisi kiva kuulla mielipiteitä sellaisilta, joilla on asiasta kokemusta, tiedän että teitä on siellä ruudun takana. 🙂
Ite en oo kokonaan päässy eroon ja helposti herkkupäivän jälkeen seuraavat 2-3pv on sellasia ettei ruoka uppoo ollenkaan ja treenaaminen on pakollista sata lasissa. Sitte on taas haaste päästä takasin syömisen pariin. Eli siis ite en kokonaan oo eroon päässy ongelmasta
Erittäin hyvä kysymys, haluaisin uskoa ja toivoa että voi mutta…. Olen itse lapsuudessa/nuoruudessa sairastanut kahdesti syömishäiriön joka vei molemmilla kerroilla sairaalaan asti. Näistä molemmista kyllä parannuin täysin ammatti ihmisten avustuksella mutta tilanne kääntyikin moneksi vuodeksi päälaelleen ja olin aina se hieman ylipainoinen tyyppi joka haaveili normaalipainosta kuitenkaan tietämättä miten sen konkreettisesti saavuttaisi. Vihdoin aikuisiällä pikkuhiljaa alkoi selkiytymään se miten syödä ja treenata jotta pysyisi kunnossa ja olisi muutenkin kaikin tavoin hyvinvoiva, mutta tottakai kelkka lähti jossain vaiheessa käsistä ja vasta vähän aikaan sitten olen pystynyt myöntämään itselleni että tässä sitä taas ollaan jonkun näköisen syömishäiriön kourissa. Tilanne ei ole läheskään samanlainen kuin nuoruudessa mutta juurikin sellainen josta itsekin vähän mainitsit kirjoituksessasi että ajatukset pyörivät ainoastaan ruuan ja treenin ympärillä. Itselläni varsinkin ruuan ajattelu täyttää lähes joka ikisen päivän ja hetken ja mietin paniikissa mitä voin syödä ja kuinka paljon etten liho ja pari viikkoa pystyn kituuttelemaan super pienillä ja terveellisillä annoksilla mutta sitten taas kamelin selkä katkeaa ja pari päivää ahmin kaikenlaista kun nälkä on niin valtava. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan että tästä oravan pyörästä on päästävä eroon! Se kun vain on helpommin sanottu kuin tehty. Oonkin viime aikoina miettinyt että onko nuoruuden syömishäiriöillä ollut vaikutus että olen taas tässä tilanteessa? Joudunko koko loppuelämäni kamppailemaan syömisieni ja tälläisen ajatusmaailmani kanssa… Miten joku niinkin luonnollinen asia kuin syöminen on niin vaikeaa omassa elämässäni. Toivon siis todella että tästä kaikesta olisi mahdollisuus parantua mutta helppoa se ei tunnu olevan 🙁
Hei!
Tutunkuuloista tekstiä. ”Miten joku niinkin luonnollinen asia kuin syöminen on niin vaikeaa omassa elämässäni.” Tuo on todellisuutta nykyään uskomattoman monen elämässä. Itsellä terveintä aikaa oli raskausajat ja lasten vauva-aika. Ei ollut aikaa tuijottaa omaan napaan, tuolloin olin ihan normaalipainoinenkin. Nyt vajaa 5-kymppisenä olen vaan hyväksynyt sen, ettei syömishäiriö katoa minusta koskaan. Minua on auttanut netin kalorilaskuri, jonne syötetään omat tiedot, aktiivisuus ym. Sen mukaan söin kolme vuotta ja aika hyvin opin sen, mitä saan ja pitää syödä. Ei tarvi nähdä nälkää, jos olen viikonlopun reissussa, en laskeskele siellä syötyjä herkkuja, vaan palaan kotona taas normaaliarkeen. Paino on pysynyt tasaisena pari vuotta jo. Syömishäiriö on hallinnassa, mutta en voi sanoa, että olisin parantunut.
Hyvä, että kirjoittelet tällaisestakin aiheesta!
Ihmiset tietenkin kaikki ovat erilaisia ja niin ovat syömishäisiötkin, mutta uskon myös, että sellaisesta on mahdollista parantua niin hyvin, että voi elää normaalia elämää ja nauttia siitä.
Itselläni todettiin keskivaikea syömishäiriö n. 6 vuotta sitten, ja hitaasti ja epävarmasti se parantuminen alkoi tapahtua, kun sain apua. Nyt voin sanoa, ettei syömishäiriö ole enää vaivanani, mutta vasta viimeisen parin vuoden aikana olen alannut oivaltaa, kuinka paljon todella tarvitsen ruokaa omaan liikuntamäärääni nähden!
Uskon siis, että jollain tapaa sen nurinkurisen surkean ajatusmaailman pystyy hiljentämään, mutta kyllä se kuitenkin jollain tapaa loppuelämän kulkee mukana, mutta ei ota valtaa tai häiritse niin, että sille pitäisi tehdä enää mitään. Sen verran, mitä joskus saattaa morkkistaa herkuttelut tms, uskon olevan enää sillä tasolla, mitä kuka tahansa tervekin ihminen kokee silloin tällöin. Mutta esim. fitnesskisaaminen ja -diettaaminen ei itsellä tulis kuuloonkaan, siinä joutuisin liian lähelle sairauden omaista syömisten tarkkailua ja säännöstelyä.
Mulla ei ole diagnosoitu ikinä syömishäiriötä, mutta kymmenisen vuotta meni ahminta/bulimiakuvioissa ja välillä meininki oli ortoreksiaa. Elämä pyöri syömisen tai syömättömyyden ja treenien ympärillä. Kaikki ruokaan liittyvä ahdisti ja sosiaalinen elämä luonnollisesti kärsi tilanteesta. En osaa sanoa, että mitä tapahtui ja milloin, mutta nykyään syömiseen tai treenaamiseen ei liity mitään pakkomielteistä. Syön, kun on nälkä ja herkkuja, kun tekee mieli. Urheilen paljon, mutta en muun elämän kustannuksella. Eli ainakin omalla kohdalla voin sanoa, että syömishäiriöstä voi parantua.
Ite oon sairastanut bulimia 11 vuotta enkä ikinä tuu parantumaan.
Anoreksian läpi käyneenä uskaltaisin väittää ainakin omasta kokemuksesta että ei se sairaus lähde pois kulumallakaan. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ajattelen asiaa nykyään niin että ennen sairaus oli minussa koko ihmisessä, mutta pikkuhiljaa sain ujutettua sen omaan boksiinsa ja nyt boksi edelleen on minussa, mutta sen kansi on kiinni. Välillä se koittaa rakoilla ja muistuttaa olemassaolostaan, mutta silloin täytyy vaan uskaltaa painaa kansi takaisin kiinni.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin että lähtee ns parantumaan niin koin ite ainakin perheen, ystävien ja ulkopuolisen tuen♥ Omatahto on myös se mistä kaikki oikeasti lähtee!
Ite en lopettanut liikkumista missään vaiheessa sillä myös jälkeen päin uskaltaisin väittää että liikunta piti ainakin minut kasassa. Nykyään urheilu ja ruokailut ovat enemmän tasapainossaan, mutta matkaa oikeasti terveelliseen elämäntapaan on vielä hieman. Pikku hiljaa eteenpäin kuitenkin 🙂
Syömishäiriön sairastaneena Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että syömishäiriöstä voi ehkä fyysisesti parantua kokonaan, mutta psyykkisesti ei. Sitä sisäistä pientä ”ääntä” (syömishäiriön ääntä) voi heikentää järjen avulla, mutta uskon sen pienen mörön olevan aina tuolla jossain.
Sairastin itse muutamia vuosia sitten anoreksiaa ja olin todella, todella huonossa kunnossa. Tänä päivänä voisin kuitenkin sanoa, että olen terveempi kuin koskaan. Tiedän mikä on järkevää ja mikä ei, mikä sopii niin ruokailussa kuin liikunnassa minulle ja mikä ei. Olen oppinut kuuntelemaan omaa kroppaani. Mutta. Yhä vielä tänäänkin järjen ääni ja syömishäiriön ääni taistelee keskenään. Syömishäiriön ääni on kuitenkin selvästi jo paljon heikompi, mutta se ei ole poistunut vieläkään, enkä usko pääseväni siitä koskaan eroon. Vaikkakin sairastamisesta on jo vuosia.
Uskoisin monelle syömishäiriöstä kärsineelle tämän olevan tuttu asia. Eli summa summarum en usko, että syömishäiriöstä voi koskaan parantua kokonaan. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni 🙂
Mun on ainakin ollut tosi vaikea päästä syömishäiriö tyylisestä ajattelutavasta irti. Sairastin jonkin tasoista anoreksiaa 4 vuotta sitten, jonka jälkeen sairastuin ahmimishäiriöön.. Kroppa oli ihan loppu ja kun oli pitkään kieltänyt itseltään kaikki herkut niin sitten kun niitä ”sai” niin niitä oli syötävä kaksinkäsin ja vaikka paha olo iski niin lisää oli syötävä.. Elin tosi terveellisesti pääsääntöisesti, mutta liian niukan ruokavalion seurauksena aasin selkä katkesi ja melkein kerran viikossa pääsi ahmimishäiriö valloilleen..
Viime keväänä kuitenkin kyllästyin tähän ja päätin että tämän on pakko loppua. Päätin että saan syödä mitä huvittaa, kunhan en ratkea ahmimaan. Tämän seurauksena sain kierteen katkeamaan, mutta samalla elopaino nousi, sillä herkuttelin silloin kun teki mieli enkä kieltänyt itseltäni mitään. Aineenvaihdunta oli myös todella jumissa, sillä lihoin yli 1500kcal syömisillä vaikka liikuin runsaasti. Tällä hetkellä en ole varsinaisella dieetillä, mutta tarkoitus on hieman karsia rasvamassaa syömällä puhtaasti mutta runsaasti. Tässä kohtaa huomaa että välillä ihan pakollakin tulee se syömishäiriö käyttäytyminen päälle ja homma meinaa karata käsistä mm. pohtiessani että onko nyt liikaa jos syön vielä yhden omenan iltapalan lisäksi. Onneksi tiedostan asian ja osaan ehkäistä tämmöiset tilanteet jollain tasolla, mutta valehtelisin jos sanoisin ettein välillä stressaisi ruokailuistani. Harmi että ruoka on saanut niin suuren otteen elämästäni ja jollain tasolla myös aiheuttaa stressiä! Mutta koko ajan pusketaan eteenpäin ja huomaan että mitä enemmän asiaa työstän, sitä rennommaksi suhtautumiseni ruokaan tulee ja kehitystä on kyllä tapahtunut tässä suhteessa valtavasti!
Tosi hyvä postaus ja tärkeä aihe!
Itse olen vielä tuossa paranemisvaiheessa, mutta ehdottomasti jo voiton puolella! Uskon ja tiedän että tästä voi parantua 🙂 Toki niin kuin sanoit tekstissäkin, syömishäiriöitä on erilaisia ja paranemisprosessit ovat erilaisia. Uskon että tietyt ruuat tulevat aina olemaan jollain tapaa mielessäni ”kiellettyjä” ja kaloriajattelu elää jatkossakin mielessäni, mutta olen jo nyt oppinut osittain olemaan antamatta niille sijaa.
Syömishäiriöstä parantuminen ei todellakaan ole helppoa, mutta mahdollista!
Itselle kehittyi anorektisen oireilun kautta ahmimishäiriö, ja oon tajunnu että oon luonteeltani vaativa (varsinkin itselle) ja hyväksyntää hakeva. Näiden lisäks harrastan esteettistä urheilulajia, minkä aloitettua tää alkoi. Urheilua oon pystynyt edelleen jatkamaan, kun syömisongelmat pienentyi satunnaiseksi ”stressisyömiseksi”. Uskon että pääsen kunnolla tästä rasvattoman kehon tavoittelusta vasta sitten, kun lopetan kilpaurheilun.
Niitä peikkoja on edelleen tuolla päässä, ja kuten moni kirjoitti niin ne taistelee järkeä vastaan. Pahojen ruokien listalla on edelleen ihan liikaa juttuja, mutta toisaalta ajattelen että ne ruuat ei kyllä sisälläkään mitään mitä keho tarvitsee. Monipuolinen ruokavalio tuntuis olevan kuitenkin ikuinen haaste.. Mua on auttanu paljon Pöperöproffan blogikirjoitukset, joissa keskitytään paljon syömisongelmien psyykkiseen puoleen. Suosittelen lukemaan:)
Täytyy myös Ainoa kiittää siitä, että oon saanut rajoittamisen sijaan käännettyä ajatukset ”hyvien ruokien lisäämiseen” ja ravinteiden riittävään saantiin! 🙂
Otsikko on erittäin hyvä kysymys,johon en tällä hetkellä itse tiedä vastausta. Kamppailen syömishäiriötä vastaan. Ajatuksissa haluan parantua, mutta pääkoppani tuntuu olevan ajatusta parantuminen todella lujasti vastaan. Toivottavasti voitan tämän taistelun käymällä hoidoissa säännöllisesti!
Mulla takana useita, useita vuosia ahmimishäiriöoireilua. Ei mitään diagnosoitua, mutta tilanne on ollut kyllä tosi huono välillä. Puolitoista vuotta sitten kyllästyin läskeihini ja tein ryhtiliikkeen, laihduin noin 16kg ja olen nyt hyvin normaalipainossa. Nuo 16kg lähti ennen talvea, ja sen jälkeen olen jojoillut +-2kg, ikuinen tavoite on päästä pari kiloa alemmas tietysti, en jotenkin osaa lopettaa laihduttamista. Tai siis sitä jojoilua, että välillä laihdun nuo pari kiloa, sitten ”repsahdan”, sitten taas ryhdistäydyn.. Punnitsen ruokani ja merkkaan tarkkaan, ja jos lipsun niin ahdistus hiipii mieleen. Välillä en halua nähdä kavereita tms. koska tiedän, että ”joutuisin” herkuttelemaan.. mutta välillä nuo vanhat oireet puskevat uuden ”itsekurin” (en tiedä onko sekään kovin hyvä) päälle silloin kun olen yksin.
Kova kontrolli pitää tietysti ahmimisen poissa, mutta olen nähnyt läheltä muutaman hyvin ikävän anoreksiatapauksen, enkä todellakaan halua siinä mielessä kontrolloida syömisiäni ikuisesti. Pelottaa, etten koskaan opi syömään tavallisesti ja sopivasti, ja jos lopetan kalorien laskemisen niin kohta olen taas ylipainoinen. Ei tämä ihan tervekään suhtautuminen ruokaan kyllä ole millään.
Pakko on järjen äänen voittaa, kun en halua missään nimessä kahdelle tyttärelleni siirtää näitä ajatuksia. Vaan haluanko opettaa liikunnan riemun ja terveelliset elämäntavat, joihin kuuluu myös herkut. Kaikki tarkat dieetit ovat minulle vaaranpaikkoja. Itselläni se on varmasti läsnä ajatuksissa ehkä aina mutta kuinka paljon, sen päätän itse.
Työskentelen nuorten psykiatrisella ja hoidan työkseni syömishäiriöisiä. Uskon, että syömishäiriön kanssa on mahdollista oppia elämään. Kuitenkin on suuri riski entisenä syömishäiriöisenä harrastaa vaikkapa bikinifitnessiä. Oikeastaan ajattelen sen olevan syömishäiriöisille lupa sairastaa. Saa punnita ja elää omassa kuplassa, kun vain kertoo harrastavan tätä mahtavaa uutta muotilajia. Lajin parissa tietenkin myös niitä joilla ei sairautta ole.
Useinhan syömishäiriössä on kyse siitä ettei oma elämä ole hallinnassa ja aletaan hallitsemaan ainoaa asiaa jota voidaan; oma keho. Kun selvitetään se psyykkinen puoli, on myös syömishäiriön kanssa mahdollista elää. Isolle osalle meitä naisia kuitenkin rasvaa kertyy kroppaan. Tänä päivänä pitäisi olla hyvin tiukassa kunnossa ja vertailua on paljon. Some ja ihannevartalo tällä hetkellä tuntuu ajavan yhä useamman nuoren ahdistukseen ja syömisten tarkkailuun. Huh, tulipas kovaa tekstiä. Nämä aiheet toisinaan hyviä. Tykkään Aino positiivisesta asenteestasi, jatka samaan malliin!
En osaa sanoa onko mahdollista, mutta henkilökohtaisella tasolla olen luultavasti niin terve kuin vain voin olla. Ruoka ei hallitse elämääni enää ja ruoka ei pyöri mielessä 24/7. Minulla on ruokarajoitteita, mutta mikään niistä ei ole kiveen kaiverrettu vaan kykenen tekemään poikkeuksia ja olemaan purematta huonoa omaatuntoa herkuttelusta.
Olin vuoden verran sairaalahoidossa ja sidottuna ruokinta letkuihin aika ajoin. Nyt se tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Tietyllä tapaa tämä terveys ja hyvinvointi buumi antoi luvan olla kiinnostunut ruoasta, terveydestä ja liikunnasta + kehonkuva muuttui, enkä enää haaveile näyttäväni luurangolta. On siis jotain hyvääkin tästä fitness buumista, vaikka varmasti myös käänteisiä vaikutteita.
En osaa määrittää mikä olisi terve ja miltä syömishäiriöstä parantuminen tuntuu, sillä sairastin yli 13 vuotta eri syömishäiriöitä sekaisin enkä muista aikaa jolloin olisin ollut terve.
Itse olen lähes 5-kymppinen, yläasteiässä anoreksiaan sairastunut. Vaikkakin varsinainen anoreksiavaihe jäi lyhyeksi, ei syöminen ole ollut normaalia lyhyitä ajanjaksoja lukuunottamatta.
Uskon, että ne jotka sanoo parantuneensa varsinkin anoreksiasta, ovat vaan kanavoineet kontrolloimisentarpeensa muualle ja se saattaa näkyä pilkuntarkkuutena työssä, kotona siivoamisessa tms. En usko, että syömishäiriö katoaa päänupista koskaan, siihen on aina altis, kun on tietynlainen psyyke.
Itse olen oppinut elämään ongelman kanssa muutama vuosi sitten aloitettuani rankemman salitreenin, seurasin syömisiä netin kalorilaskurin avulla, joka ”antoi luvan / käski” syömään tietyn määrän, jotta lihaskasvu olisi mahdollinen. Kolmen vuoden ajan punnitsin ja mittasin kaikki syömiseni, lomilla laihduin, koska en uskaltanut syödä, kun ei ollut puntaria ja kalorilaskuria. Nyt tunnen, että olen oppinut syömään sen määrän, mitä kulutan, mutta nuorallakävelyä tämä on. Olen niin joko-tai ihminen, kohtuus on mulle vieras sana herkkujen suhteen.
Heippa! Itse olen vihdoin rohkaistunut irrottamaan viimeisinkin otteeni syömishäiriöstä, olen saanut puhuttua menneet ” haamut” läheisilleni ja järkeiltyä itselleni, etten tarvitse enää ortoreksiaa enkä anna sen sanella mahdollisuuksiani tai valintojani vaan voin kuunnella itseäni:) <3 mutta yks mutta, hyvä ystäväni sairastaa edelleen suht vakavaa anoreksiaa, ja nyt tuntuu että on vaikea yrittää ymmärtää toista ja olla kaverina, koska tilanteessa saan muistikuvia omista kokemuksistani. Olenkin miettinyt kuinka voin/ onko minun enää mahdollisuutta ylläpitää ystävyyttä? onko kenelläkään kokemuksia?
Hei aino saako sinuun jossain yhteyttä mulla syömisen kanssa ongelma mut ei reenin koska en jaksa kuntoilla.