Aloin miettiä eilistä kirjoitustani ja yleistä (yli)analysointia ravinnosta ja sen vaikutuksista. Mun kohdalla pätee sanonta ”tieto lisää tuskaa” ja välillä se on jopa rasittavaa, kun aina tietää mitä mikäkin ruoka sisältää ja mitä mahdollisia negatiivisia vaikutuksia sillä on.
Luin eilen hauskan kirjotuksen, joka koski 70-luvun ruokanostalgiaa. Kirjotuksessa kerrottiin, kuinka perheessä oli tapana syödä tuolloin. Itse en ole elänyt vielä 70-luvulla, mutta aloin silti miettiä oman perheen ruokailutottumuksia ja omaa suhtautumista syömiseen. Olen syntynyt vuonna – 86 ja ensimmäiset ruokailumuistot ovatkin vasta 90-luvun puolelta. Kauas ollaan tuolta tultu, kun alkaa miettimään millaisia ruoka-aineita pidettiin terveellisinä. 😀 Meillä syötiin säännölisesti, vähintään kerran päivässä oli yhteinen ruokailuhetki, viikonloppuna useampikin. Arkena syötiin perusruokia, mutta viikonloppuna aina hienommin. Kävimme myös melko usein ravintolassa syömässä. Arkisin mun piti olla aina kl 17:00 syömässä kotona, se on jäänyt mieleen. En muista koskaan ajatelleeni syömistä sen vakavammin. Tässä puhun siis lapsuus- ja nuoruusajasta. Söin aina kun oli nälkä, niin kauan kunnes ei enää ollut nälkä ja ei sen kummempaa. Olin aina todella pieni ja hoikka, siihen saakka kunnes aloin teininä stressaamaan kaloreista.
Ei silloin ollut tietoakaan kuvassa näkyvistä gluteenittomista sämpylöistä 🙂
Ensimmäiset muistot keliakiasta on ala-asteelta, kun toimin kummioppilaana nuoremmalle oppilaalle. Tällä oppilaalla oli keliakia ja muistan ajatelleeni kuinka kamalaa hänellä on kun niin moni ruoka-aine on rajoitettu. Nykyään jokainen tietää mitä on gluteeni ja miten paljon vaihtoehtoja on, vaikka on keliakia tai muuten elää gluteenittomasti. Toki sairaus on aina sairaus, eikä se varmasti ole kivaa tai helppoa kenellekään!
Meillä ei koskaan ollut limsoja tai mehuja jääkaapissa ja uskon, että sen vuoksi en ole niistä kovinkaan paljoa välittänyt myöhemminkään. Muistan, kun joskus mentiin Laihialle isovanhempieni luokse ja paappani kävi hakemassa meille lapsille kellarista kylmät limonaadit. Disneylimonadit olivat suurta ja melko harvinaista herkkua tuolloin! 😀 Sain myös silloin tällöin muutaman markan mummiltani, jotta pääsin ostamaan irttareita tien toisella puolella olevasta putiikista. Karkkipussit olivat muutenkin ”hieman” pienempiä kuin nykyään! 50-100 g pussit olivat ihan perus settiä ja jokaisesta namusta nautittiin ja niitä säästettiin. Paappani oli ”hurahtanut” terveellisiin elämäntapoihin ja kuuntelin aina mielellään hänen ohjeitaan. Tapasimme juoda yhdessä aamuisin liotettuja pellavansiemeniä :D. Tapasimme myös tehdä joogaliikkeitä erilaisista kirjoista joita hän omisti. Hänellä oli tapana teipata kaksi tennispalloa yhteen, joka toimii muuten foamrollerin tavoin hierontaan. Olin siis jo lapsena kiinnostunut ”terveydestä” ja liikunnasta!
kuva: pinterest
Aiemmin linkkaamassa artikkelissa kirjoittaja mietti päivittäisiä aterioitaan lapsuusajoilta ja aloin tehdä samaa. Aamupalaksi söin muistaakseni puuroa tai muutaman leivän, juustolla, kinkulla/lauantaimakkaralla ja kurkulla. Juomasta ei muistoja, mutta kaakao oli herkkua ja ihan perus maitoakin meillä juotiin aina aterioilla. Koulussa tuli syötyä tarjottu ruoka (söin aina) ja kotiin tullessa söin paahtoleipiä ja jugurttia välipalaksi. Kun äiti tuli töistä kotiin, söimme lämpimän aterian joka oli ihan perus ruokaa lihaa, kanaa, perunoita, riisiä, jauhelihaa. Lihan ympärillä oli aina kastike. Salaattiakin oli tarjolla. Iltapalaksi söin jälleen leipää. Leipää on siis tullut puputettua ihan kivasti nuorempana…ja myös vanhempana. Nykyään perusruokavaliooni ei kuulu leipä.
nykyinen ruokavalio
Olen toki onnelinen, että olen löytänyt hyvän ja toimivan ruokavalion. Iloinen siitä, että tiedän paljon ravinnosta ja sen vaikutuksista. Toisaalta olisi myös mahtavaa osata suhtautua ruokaan kuten lapsena ja nuorena. Ruoka oli vain ruokaa, ei sen enempää. Sitä ei tarvinut analysoida ja pohtia lähes stressaantumiseen saakka. Mulla ei ole muistikuvia, että olisin miettinyt jotain herkkuja sen kummemin. Meillä oli lauantaisin karkkipäivä ja saatoin silloin syödä yhden lauantaipussin. Söin jos teki mieli, en syönyt jos ei tehnyt. Nykyään herkkupäivänä vedellään mättöä napaan, vain koska herkkupäivä. Onneksi olen kuitenkin tullut siitäkin jo hieman eteenpäin. Toivottavasti en kuulosta nyt joltain ruokafriikilitä, joka ei mieti muuta kuin ruokaa. Halusin vaan tuoda esiin tällaisen puolen tästä kaikesta ravintohulluudesta.
ennen ja nyt
Yksi juttu täytyy vielä sanoa, vaikka minulla ei ole lapsia, enkä tiedä lapsien kasvatuksesta sen enempää, olisi hienoa, että kaikki joilla niitä lapsosia on, miettisivät kuinka perheen tavat ja vanhempien suhtautuminen ruokaan vaikuttaa ja jopa siirtyy lapsiin. Laihduttamisesta ja ravinnosta stressaaminen siirtyy melko varmasti äidiltä tyttärelle, etenkin kun nykyään tässä maailmassa on muutenkin hankala välttyä oman kehonkuvan stressaamiselta. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa on olla nykyajan teini. Toivoisin myös, että kaikki nuoret lukijani uskaltaisivat elää lapsuuden lapsuutena ja unohtaa turhat stressaamiset omasta ulkonäöstä. Mainitsin tekstin alussa, että olin aina sopusuhtainen ja hoikka, kunnes aloin stressaamaan kaikesta mitä syön. Kroppa meni sekaisin liian tiukasta dietaamisesta ja liiallisesta treenaamisesta. Se ei siis ole sen arvoista. 🙂
Millaisia mielipiteitä herättää? Muistatteko te miten söitte lapsena ja mitä ajattelitte syömisestä?
Kiva kirjoitus! 🙂 Samoilla linjoilla! Tieto lisää tuskaa. 😉 Välillä tuntuu, että kaikki mitä syö on jollain tavalla vahingoittavaa (viljat,maitotuotteet, joidenkin mielestä kaikki eläinkunnan tuotteet lihat,kanat yms. Kalastakin sanottiin jossakin, että siinä on liikaa jotain huonoa, kun meret ovat saastuneet, että ei saisi syödä!!)
Mutta onneksi silti on ruokavalio kyllä nyt kunnossa enimpien stressailujen jälkeen. 😀
Lapsena muistan, kuinka söin lohikeittoa monta lautasellista, kun se oli vaan niin hyvää! 🙂 Ja ruisleipää myös! En todellakaan ajatellut syömistä erikoisesti. Söin kun oli nälkä. 🙂 Surettaa jos nykyään jo 8-12 vuotiaat miettivät syömisiä! 🙁
Ja karkkipussit olivat TODELLA paljon pienempiä ennen (pitäs olla nykyäänkin)!!! Muistan, kuinka kioskilta ostettiin just muutamalla pennillä ja markalla karkkia! 😀 Se riitti!! Eikä ollut paino-ongelmia yhtään! Ja tosiaan ruokatottumukset on jäänyt kyllä kotoa. 🙂 Kotiruokaa syön edellee ja arvostan sitä. Karkkia en pysty syömään isoja pusseja enkä juomaan limsaa 1,5 litraa päivässä , niinkuin jotkut nuoremmat kyllä valitettavasti pystyvät. 🙁
Tieto tosiaan lisää tuskaa!! Olen päättänyt että jos syön monipuolisesti ja kaikkea KOHTUUDELLA (mikä on monesti haastava) ei voi mennä kovin pahasti pieleen… ja kuollaanhan sitä kuitenkin 😉 Oikeesti olen kyllä niin kova ressaamaan ruokailuista ja syömisistä ja todella kadehdin ystävääni joka ei syömisiään ressaa. Hän on hoikka ja liikkuu myös, mutta häntä ei vähääkään kiinnosta kalorit tai muutenkaan mitkään ravintosisällöt, hänelle riittää että ruoka on hyvää ja sitä saa riittävästi! Voi kun osaisin itse ajatella samoin… ja tuo on varmasti totta että tämän ruoasta stressaaminen siirtyy myös omille lapsilleni ;/ niin on ainakin minulle käynyt, oma äitin oli ja on ikuine laihduttaja ja kalorien laskija ja minusta on tullut samanlainen, tosin vähän vielä vakavamman sorttinen… jospa tästä joskus vielä pääsisi..:)
Meilläkin syötiin ”tavallista kotiruokaa”. Ma-pe oli yleensä tarjolla päivittäin ainakin se yksi lämmin ateria, joka oli AINA perunaa, punaista lihaa ja salaattia (kurkku,tomaatti,salaatinlehti). Lisäksi leipää. Aamuisin kaurapuuroa voisilmällä tai kaakaota, ja minä en kaakaojauheessa säästellyt :D. Viikonloppuisin oli sitten kivoja ekstroja; lauantaisin käytiin aina saunassa, ja sen jälkeen sai pienen siivun jäätelöä sekä limsaa lasin tai pari. Sunnuntaisin syötiin kanaa. Äiti myös leipoi kaikki leivät aina itse ja maito saatiin omalta tilalta. Eli melko terveellistä oli ruoka.
Harmi vaan, että oma äitini on aina ollut ulkonäkökeskeinen, ja arvosteli jo minun ”pullukkaa” ulkomuotoa jo ollessani 10-vuotias. Useaan otteeseen. Laihduin paljon teini-iässä, en oikeastaan äitini patistuksesta, vaan siksi, että kiinnostuin aerobicistä ja juoksusta ja aloin liikkumaan. Äitini on nykyään melkein 80-vuotias, mutta yhä erittäin ulkonäkökeskeinen. En tiedä mistä tämä hänellä juontuu, mutta ainakin se on minuun vaikuttanut niin, että erehdyn joskus ajattelemana, että minä olen yhtä kuin ulkonäköni. Eli niin, että jos kroppa ei ole trimmattu, olen ruma ja huono ihminen.
Onneksi olen oppinut pois tästä kaavasta pikkuhiljaa, ja huomaan, että mitä vähemmän kulutan aikaa perseeni tutkailuun peilistä, sitä luonnollisemmin paino pysyy terveissä lukemissa.
Loistava kirjoitus, Aino! 🙂 Itseänikin huolestuttaa se tosiasia, että nykyään jo todella nuoret stressaavat syömisestä 🙁 Kiitos kun muistutit nuoria lukijoitasi, että stressaaminen ei kannata. Toista se oli tosiaan silloin, kun itse oli lapsi ja teini- ikäinen, meilläkään ei ollut ikinä limsoja eikä valmisruokiakaan, vaan aina puhdasta kotiruokaa. Karkkia sai yleensä vaan lauantaisin, sen yhden lauantaipussin 😀 Olin myös aina hoikka, vaikka mätinkin suuria annoksia ja ruoka maistui, siitä yhtään stressaamatta! Nykyäänkään en syö usein karkkia tai juo limsaa, koska siihen ei ole elimistö tottunut lapsena liiaksi. Lapsuuden ruokatavoilla on siis suuri merkitys. Hyvää kesäloman jatkoa Aino!
Hyvä kirjoitus! Edellisestä postauksestasi tuli vähä ristiriitasia mietteitä ku luulin, että sä et syömisiä ressaa. Mulla ei tuu yhtään huono olo vaikka söisin pullan tai makkaran silloin tällöin, mutta nykyään karkki tekee heti vedottomaksi olon.
Kauheeta kun niin nuoret joutuu stressaamaan ulkonäöstään. Mä aloin ressaamaan vasta n. 16 -vuotiaana kun huomasin että enää ei voinu syödä joka päivä herkkuja lihomatta. Onneks löyty pian balanssi liikunnan ja ruoan välille.
Mäkin mietin välillä niitä lapsuusaikoja kun ei ajatellut yhtään mitä söi. Eikä ajatellut pitkiä pyörämatkoja ”treeneinä”. Voi niitä aikoja kun söi vaikka puolet mustikkapiirakasta eikä ollut huolen häivää! Olin myös pienenä tosi hoikka, vaikka ei uskois ku just silloin ei ajatellut yhtään kaloreita.
Tulee varmasti lisää mielenkiintosia kommentteja tähän liittyen. 🙂
Sama täällä, tieto lisää kyllä tuskaa 😀 itse en kyllä koskaan ole tykännyt limppareista, valmisruuista tai sokerimätöistä, ehkä johtuen siitä ettei niitä ole ”opittu” kotonakaan lapsena syömään kovin paljon. raikas kotitekoinen ruoka ja sen arvostaminen ja tekeminen on onneksi opittu kotoa 🙂 Kun kuitenkin opiskelun, työn ja kiinnostuksen kautta on tullut luettua ja seurattua paljon ravintoarvoja ja -sisältöjä, mitä mikäkin voi ihmiselle aiheuttaa, niin ei aina ole helppoa.. 😀 ei niinkään siten, että itse söisi näitä ruokia, mutta kamalalta kun se kuulostaakin, niin usein haluaisin ”pelastaa” kaikki ne, jotka eivät muuta syökään.
Vanhemmilla on kyllä iso rooli siinä, millaisille tavoille lapset oppivat! Toivon todella, että maailma ei kuitenkaan mene siihenkään, että syömisestä tehdään liian iso haloo, ja lapset ja nuoret yhä nuorempana alkavat stressaamaan siitä, mitä saa suuhun laittaa ja mitä ei. Kohtuus kaikessa 😉
http://hyvanmielanajatuksia.blogspot.fi/
Hei! Oli hyvä kirjoitus! Minäkään en nuorempana ajatellut ruokaa sen enempää, se oli vain energiaa, jotta jaksoi taas mennä. Olen itse harrastanut juoksua nuoresta asti ja ollut laihanlainen aina. Se on osaltaan varmasti vaikuttanut siihen etten ole asiaa joutunut miettimään painon kannalta. Meillä syötiin kotona noin klo 17-18 aikaan yhteinen perheateria vanhempieni kotiuduttua töistään, ja niitä hetkiä kyllä näin aikuisena kaipaan. Itselläni ei ole lapsia, mutta jos joskus saan haluaisin tuon rutiinin mukaan perheeseeni. Se oli yhteistä aikaa, jolloin vaihdettiin kuulumiset ja mielipiteet. Nykyään ihmisillä tuntuu olevan niin kiire, ettei ehditä istahtaa yhdessä saman pöydän ääreen tai sitten katsotaan syödessä televisiota tai tietokonetta. Kyllä sekin saattaa vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen ruokaan.
Toinen juttu joka minua hämmästyttää on se, että ruokailusta ja ruoasta on tehty jotenkin vaikeaa. Pitää syödä kaikkea ihmeellistä, jotta on terveellinen ja oikea ruokavalio. Haukutaan välistä perunaa ja välillä taas kalaa yms., hehkutetaan superfoodeja. Kun nyt ihmiset oppisivat syömään ihan ensiksi perusruokaa ja tekemään sitä itse, ilman eineksiä. Siihen sitä voisi sitten lisätä niitä ”höysteitä” jos vielä kokee tarvitsevansa 🙂
Hyvä kirjoitus! Itse olen maalta (ja maatilalta) kotoisin, missä kaikki ruoka tuli omasta maasta ja isä metsästi hirveä/lintuja ja jopa parina vuonna kasvatettiin oma porsas ja sitten syötiin Jouluna 😀 Nyt aikuisena olen tajunnut miten onnekas olen lapsena ollut kun ruoka on ollut saatavilla omasta pellosta ( vaikka ne perunannostot ja kasvimaan putsaukset otti kupoliin teininä). Nyt kun on oma lapsi, olen enemmän alkanut seuraamaan minkä laatuista ruokaa syödään. Ja säännölliset ruokailuajat ovat tärkeitä. Ja mainittakoon että edelleen hirvenlihaa syödään pitkälti ympäri vuoden 🙂
Ihana kirjoitus! Mä olin lapsena kamalan nirso enkä tykännyt melkein mistään mitä koulussa ja päivähoidossa tarjottiin. Mutta kotona söin mitä äiti oli laittanut. Arkisin se oli jotain helppoa ja nopeaa vain minua varten, kun taas viikonloppuina äiti teki jotain spesiaalimpaa ja istuttiin kaikki samaan aikaan ruokapöytään. Syöminen ei siihen aikaan ollut mulle mikään nautinto vaan pikemminkin pakollinen paha, joka piti hoitaa alta pois että pääsee tekemään kivempia juttuja 😀
Noh, nykyään sitä ruokaa arvostaa jo ihan eri tavalla. Käyn aika usein kotona viikonloppusin kun äiti tekee niin hyvää ruokaa <3
Olen vasta tutustunut blogiisi, mielenkiintoisia aiheita ja pohdintoja!
Ei ollut lapsena/nuorena huolen häivää syömimistä! Luin joskus vanhaa päiväkirjaa ja siellä oli kirjattu aamupalaksi sacherkakkua 😀 perus kotiruokaa meilläkin tarjottiin, tein aika paljon ruokaa itse koko perheelle. Harmittaa, että se nuoruusajan huolettomuus ruokaa kohtaa on hävinnyt tai kadoksissa.. Täytyisi myös päästä pois siitä urheilun ”suorittamisesta”. Oli vaihe kun elin pelkillä herkuilla, mutta nyt muutaman vuoden ajan sisällä olen oppinut arvostamaan ruokaa taas ihan eri tavalla! En muista, että lapsena olisi tullut vedettyä övereitä ”herkkupäivänä” tai muutenkaan, että olo tulisi karkkien jälkeen voimattomaksi ja väsyneeksi..
heiii mitä toi gluteeniton sämpylä on? 😀 tai siis minkä merkkistä, kun nyt alotin gluteenittoman kokeilun ( vaikka ei olekaan keliakiaa) kun tuntuu ettei gluteeni mulle sovi. Ja leipää tykkään syödä jonkun verran, nyt en ole syönyt kun en löydä hyvää. Kuitujen mukaan oon yleensä kattellu.
Olen kirjoitellut noista täällä: http://a-rou.fitfashion.fi/2014/04/08/resepti-onnistuneeseen-paivaan/
Ne ovat siis provenan sämpylöitä.