Sain tuossa jonkun aikaa sitten mailia, jossa tehtiin juttua erääseen lehteen ja toivottiin mun kertovan omista paheistani. Siitä sainkin idean kirjoitella niistä myös laajemmin tänne. Olen jo kertonut mm. omasta laiskuudestani, mutta ajattelin kirjoitella nyt useamman paheen liittyen juuri treeniin ja ravintoon.
Kehotan aina muita kuuntelemaan kehoa ja muistamaan levon tärkeyden, mutta sitten saatan unohtaa tämän itse ja välillä herään siihen, että taas mennään äärirajoilla, jolloin pitää painaa jarrua! Menen jumppaamaan vaikka pää kainalossa, tai nilkka nyrjähtäneenä, ”no excuse”. 😀
Samaan asiaan liittyen, en osaa myöntää omaa väsymystä tai pyytää apua. Mulle on siunaantunut sellainen ”koneen” leima ja joskus on tosi haastavaa sanoa ääneen, että nyt mä en vaan jaksa!
Innostun asioista ehkä jopa liiakseen ja sitten meen 150% lasissa tämän jutun parissa ja unohdan, että kokonaisuus on lopulta kuitenkin se tärkein asia. Esimerkiksi hormonitasapaino-huumassa törsäsin varmasti useita tonneja vitamiineihin ja juttuihin intopäissäni. 😀 Edelleen uskon hormonitasapainoon ja siihen että vitamiineja tarvitaan, mutta olen ehkä hieman rauhoittunut asian suhteen. Sama juttu on tapahtunut monen muun asian kohdalla, all in! 😀
Olen kova napostelemaan. Kun olen syönyt, jatkan hommaa vielä napsimalla sieltä täältä vähän lisää ruokaa, vaikka ei olisi enää nälkä. Tosin nyt tämä tapa on joutunut pannaan, koska noudatan ruokavaliota.
Mitä omiin treeneihin tulee, olen kova arpomaan päässäni, että meniskö vai eikö menis. Saatan muuttaa mieltä useaan otteeseen ja lopputulos saattaa olla ihan mitä tahansa. Jos jätin edelliskerralla treenin väliin, teen sen luultavasti uudelleen myös seuraavalla. Sama toimii myös toisinpäin. Tämän vuoksi mulla varmaan onkin noin paljon jumppia, sillä silloin on vaan mentävä, eikä ole aikaa miettiä jaksaisko vai eikö. 😀
Tästä tavasta olen jo onneksi päässyt aika hyvin yli, mutta silloin jos herkuttelen, tulee helposti vedettyä överit. Suolaista ja makeaa ja taas suolaista ja vähän voileipää, jäätelöä ja popparia… 😀 Miksi on niin vaikeaa syödä kohtuudella?
Mitä tulee jumppien suunnitteluun, jätän kaiken aina aivan viime tippaan. Esimerkiksi viime lauantaina tein aamulla uuden lämmittelyn body-tunnille, aika loppui kesken ja viimeisiä kuvioita opettelin autossa matkalla töihin ja viimeinen biisi veti vikoja nuotteja vielä silloin kun kävelin jumppasaliin ohjaamaan kyseistä tuntia. 😀
Olen aika itsekäs, eli en helposti anna periksi omista tavoistani edes muiden pyynnöstä. Jos olen päättänyt mennä nukkumaan kl. 22 niin silloin koko talon pitää olla hiljaa, että saan mun terveysunet. Jos mulla on käynnissä jokin treeniprojekti, elän voimakkaasti kuplassa, jolloin sosiaalinen elämä kärsii helposti. Onneksi on ymmärtäväinen mies ja kaverit. 😀
Löytyykö muilta samoja paheita? 🙂
kuvat: Riikka
Ai kauhea!! Tosi moni kohta kuin suoraan omasta elämästä!
Nonniin, soulmates! 😉
Mä samaistun todellakin sun ”elän treenikuplassa” ja ”nyt mennään taas” -tapoihin! plus vielä tuo itsekkyys varsinkin nukkumisen ja hiljaisuuden kanssa ja myös siinä, että jos joku käskee mun ottamaan rauhallisemmin tai lepäämään, ahdistun ja meen ja teen tuplasti kovempaa 😀 pari kertaa peräkkäin oon ollu sun spinningissä aika kovassa flunssassa mikä ei tietenkään ollu riskien takia järkevää, mutta ei vaan voinu mitenkään jättää välistä 😀
Jeeep. Muistan kun joskus entinen poikaystävä valitti että treenaan liikaa niin pistinpä lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille, ihan vaan koska ärsytti. 😀 Otan kohteliaisuutena, että et oo halunnu jättää spinniä väliin, (vaikka kipeenä ei tosiaan oo kannattavaa treenata) 😀
Kipeänä ja väsyneenä treenaaminen. Se on ehdottomasti mun ykköspahe. Treeniviikko on tiivis ja rakas, enkä millään viittis olla pois. Tuntuu että jään jostain tosi oleellisesta paitsi, vaikka kyseessä oli les mills -tunti, joka on seuraavallakin viikolla ihan varmasti samanlainen! Onneksi sairastan hyvin harvoin. Mut kroppa kyllä väsyy ja kipeytyy. Joskus lonkkaa tai olkapäätä jomottaa ihan kympillä, mutta mentävä silti…tyhmää mitä tyhmää…
Syömisen suhteen on pahin pahe ”olen-yksin-piiloherkuttelu”. Syön normaalisti hyvin perusterveellisesti, mutta annas olla jos oon viikonloppuna yksin kotona. Kyllä pitää hakea seuraksi irttiksiä ja jätskiä ja sitte on vatsa kipeenä… Onneksi mun lempiyksinoloruoka on katkarapusalaatti chilipähkinöillä niin se vähän tasapainottaa mässyttelyä….
I feel you! Mulle on aina todella suuri kynnys jättää omat tunnit väliin, vaikka se on varmaan ihan normaalia että ohjaajakin on joskus poissa/sairaana. Mulla menee muuten toisinpäin tuo, että herkuttelen mielummin seurassa ja yksin taas pysyy ruokarytmit siistinä. 😀
Pystyin samaistumaan tosi moneen kohtaan! Kiva huomata että muilla on samoja, ei nyt vikoja, mutta tämmösiä piirteitä 😀
Tällaisiahan me ollaan luultavasti suurin osa, eli vikoja löytyy varmasti kaikilla 🙂
Mä samastun myös näihin, treeni, napostelu ja jos joku rikkoo unirauhan 🙂 Mitä treeneihin tulee onneksi olen päässyt jo siitä ajatuksesta eroon, että viikossa pitää tehdä sen ja sen verran treenejä ja lipsua ei saa mitä on suunnitellut. Aika hullua kun jälkikäteen miettii. Oon ymmärtänyt levon tärkeyden kantapään kautta. Mutta en vieläkään tykkää siitä, että treenejä jää väliin, mutta en ole niin ehdoton enää. Kiitos loistavasta blogista! 🙂
Juu, mulla ollu tuo sama ”rima”, eli pitänyt tehdä tietty määrä että voi olla tyytyväinen. Ei enää onneks tollasta 😀 Kiitos kommentista!!
Tunnistin itseni, kun puhuit siitä, että ei ole helppoa jättää treenejä väliin, mutta jos jättää yhdet saattaa helposti jäädä sitten seuraavatkin. Jos taukoa tulee vaikka sairastelun takia, tokihan se ketuttaa ettei pääse treenaamaan, mutta sitten tervehdyttyä sinne salille meneminen ei enää houkutakkaan, kun on kerennyt jo tottua mukavaan oloiluun. Ja mitä herkutteluun tulee, niin aivan sama juttu! Aina överit eri herkkuja halkeamispisteeseen saakka!
Oi kauhee, enpä ois noista montaakaan uskonut 😀