Viimeisten kuukausien aikana on tullut kirjoiteltua paljon tavoitteista, treenistä ja ravinnosta. Siitä miten siistiä treenaaminen on, miten puhdas ruokavalio saa olosta hyvän ja kuinka mahtavaa on saavuttaa tavoitteita ja kehittää itseään. Kaikki tuo on tosi suuri osa mua ja mun identiteettiä. Mä oon se Aino, joka on melkein aina salilla ja puhuu jatkuvasti uusista terveellisistä ruokakokeiluista. Tämän kevään ajan oon ihan tietoisesti syventynyt tähän kuplaan, koska olin tilanteessa, että mun oli vaan pakko saada joku päämäärä, että saisin taas kaikesta kiinni. Oon täyttänyt viikonloput töillä ja salilla hillumisella, koska mua ahdisti olla kotona yksin. Oon toki opetellut myös yksinoloa ja kehittynyt siinä jopa ihan hyväksi. Välillä oon nauttinut sikana siitä, että saan maata yksin x-asennossa mun isolla sängyllä kulahtaneissa kledjuissa. Noihin hetkiin on kuitenkin riittänyt se tunti pari ennen nukkumaan menoa, tai enintään sunnuntait kun on ollut pakko pitää lepopäivä. 😀

Viimeisten 5 kuukauden aikana, jokainen päivä maanantaista lauantaihin on mennyt salilla joko jumpaten tai puntaten. Aamusta iltaan. Kun on kokoajan tekemistä, ei ehdi ajatella liikaa. Liika ajattelu ja analysointi on se mun heikkous, sillä saatan ahdistua tosi paljon omista ajatuksista. Kun alan miettiä, että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä… 

Enkä nyt tarkoita, että olisin tehnyt tätä jotenkin pakkomielteisenä, eli kaikki kommentit jostain sairaudesta voi jättää mielellään kirjoittamatta. Oon nauttinut jokaisesta treenistä, jumpasta ja siitä että oon asettanut itselleni uusia haasteita ja selvinnyt niistä. Silti on tuntunut, että jotain puuttuu. Vuoden alussa menetin toivoni myös toista sukupuolta kohtaan, koska oon saanut pettyä sillä saralla aika pahasti ja satuttanut itseäni myös, osittain myös omasta syystä. Oon vähän sellainen, että meen aina täysillä kaikkeen ja tällaisissa jutuissa voi sitten käydä köpelösti kyseisellä asenteella. Kun on ollut pitkään parisuhteessa, ei voi edes ymmärtää minkälaista ”pelailua” tää nykyinen sinkkuelämä on. Mä en jaksa miettiä kuka saa milloinki txtata tai koska pitää leikkiä vaikeesti tavoiteltavaa. Kaikki tollanen on jotenkin tosi puuduttavaa ja turhaa.

Olin siis pyhästi päättänyt olla vain yksin hamaan tulevaisuuteen saakka ja sitten tapahtui jotain. Viimeinen kuukausi on ollut heittämällä parasta aikaa pitkiin, pitkiin aikoihin. Tuntuu tosi pelottavalta kirjoittaa tällaisia asioita blogiin, koska nää on niitä kaikista henkilökohtaisimpia asioita, joiden tulevaisuutta ei voi ennustaa. Mutta ehkä sitä voi välillä antaa vähän enemmän itsestään. Viimeisen kuukauden ajan oon taas muistanut, että silti kaikista tärkeintä on onnellisuus, tasapaino, elämä, arki, pienet asiat, viikonloput kun vaan ollaan, pitkät aamupalahetket, sunnuntait jotka maataan sängyssä hyvän sarjan parissa, kävelylenkit metsässä, iltapäiväkahvit partsilla ennen treeniä ja ne hetket kun ootte syönyt niin paljon että naurattaa niin, ettei pysty hengittää moneen minuuttiin.

Ja sitten elämä taas tulee väliin ja kaikki on auki. 1000 kilometriä ei tunnu kovin pitkältä näin kun sen kirjoittaa, mutta voin kertoa, että tällä viikolla, etenkin tänään se tuntuu ihan liian paljolta.