Vähintään kerran kuukaudessa tulee tällainen syvällisempi vaihe, jolloin sitä vaan pohtii kaikenmoista itsekseen. Riittämättömyys ei ole varmasti kovin harvinainen tunne tässä maailmassa. Oon ennenkin kirjoittanut siitä kun aina pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Oon ihminen, jonka on tosiaan vaikea vain olla. Vaikka vietän aikaa paljon kotona, jossa teen myös töitä, en pysty jotenkin rauhoittumaan, vaikka mulla ei olisi mitään. Aina on jossain takaraivossa sellainen fiilis, että jotain pitää tehdä, kun on kerran aikaa.
En ole koskaan ottanut hirveästi paineita ulkopuolelta. Oon oman tieni kulkija ja oon aina tehnyt asiat, kuten itse parhaaksi näen. Silti koen riittämättömyyttä liian usein. Pohdiskellessani asiaa, tajusin että olen itse se joka vaatii, ei kukaan muu. On helppo sysätä kaikki syy muualle, ulkopuolelle. Syyttää mediaa ja syyttää somea, blogeja, instagramia tai muita ihmisiä. Riittämättömyydellä tarkoitan enemmän sitä että en ole tyytyväinen siihen miten suoriudun asioista. En voi käsittää miten minusta, joka oli maailman huolettomin ihminen, tuli tällainen joka stressaa jo monta päivää ennen, ettei voi tehdä jotain, ettei sitten maanantaina ole väsy.
Tuntuu, että sitä myös jotenkin pidättelee itseään. Enkä todellakaan kuvittele olevani mikään julkkis, mutta aina välillä on myös todella ihanaa jutella jonkun kanssa, joka ei ole lukenut tätä blogia. Yleensä tuttujen ja myös ei tuttujen kanssa jutut menee niin, että eipä siinä tarvi kertoa kuulumisia, kun kaikki tiedetään jo. Jos avaudun täällä jostain, tulee heti fiilis että nyt kaikki luulee että oon jossain pahassa deppiksessä. Kirjoittamallahan kaikki kuulostaa paljon dramaattisemmalta suuntaan jos toiseenkin.
On paljon helpompi kirjoitella reseptejä ja jakaa vinkkejä, kuin kirjoittaa omia ajatuksia. Tykkään kuitenkin kirjoittaa myös niitä ajatuksia, vaikka niissä ei aina olisi varsinaisesti mitään suurta pointtia. Huomaan myös kirjoittavani melkein aina kolmannessa persoonassa, sillä minä tai sinä tuntuu liian syyttelevältä ja liian henkilökohtaiselta.
Kaipaan sitä aikaa, kun kirjoitin vaikka kahvikupista jos huvitti ja heitin päälle pari likaista peiliä vasten otettua haban pullistelukuvaa. Nykyään sitä miettii, että onko tämä aihe kirjoittamisen arvoinen ja ei mulla ole edes mitään kuvia.
PS. Tuo questin pumpkin pie – maku oli yllättävän jees! Helsingissä ollessani hamstrasin niitä mukaan ja on ollut kivaa vaihtelua ainaisille tutuille mauille.
Miten voi ollakaan että juuri tänään koin tällaisen riittämättömän olon! Töihin lähtiessäni aamulla jostain kumman syystä ahdisti ja ihan puristi rintaa… koska koulusta täytyisi valmistua nyt keväällä! Olen töissä täysipäiväisesti ja opiskelen samalla.. hommia riittäis vielä ihan muillekin. Mut sitten vähän syvällisemmin ajattelin asiaa ja tajusin että taas kerran jälleen minä olen itse aiheuttanut itselleni sen fiiliksen. Ymmärsin että jotenkin aina odotan muilta ihmisiltä jotain hyväksyntää, täytyy aina jotenkin näyttää että olen niin reipas ja toimelias aina… miksi ihmeessä? Miksi en tee asioita ihan vaan itseäni varten? 🙂 Siinäpä vasta juttu ! 🙂
Pystyn niin samaistumaan sun kommenttiin tosta että aina pitäisi olla reipas ja ”hyvä ihminen”. Ehkä sitä pitäis joskus vaan unohtaa kaikki se mitä muut ajattelee ja tehdä mikä parhaalta tuntuu. Mullekin aina paasataan siitä millanen esimerkki pitäisi olla ja ehkä siitäkin tulee jonkinlainen paine omaan käyttäytymiseen. Ei oo helppoo kun on vaikeeta 😀
Sellaiset arkiset puuhailupostaukset, joissa ei ole mitään punaista lankaa tai mitään ’jujua’, on rentoja ja mukavaa luettavaa. Aika monenkin mielestä, jos on uskominen muiden blogien kommenttikenttiä, joissa on näitä ns. Arkisia, turhia, pointittomia postauksia niin monesti kaivattu. Älä siis turhaan mieti, onko jokainen aihe niiiiiin mullistava tai onko sitä aihetta ollenkaan. Anna palaa vaan!
Sun blogi on kuitenkin ihan huipputasoa, kun kirjoitat kuitenkin suurimmaksi osaksi täyttä asiaa ja jaat tietojasi meillekin. Pusuja sulle.
No näin sitä aina sanotaan, mutta sitten kun katsoo statistiikkaa niin ei ne kerää läheskään saman verran lukuja kun muut. Pitäis kuitenkin varmasti relata myös tuon statistiikan kyyläämisen kanssa ja tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä. 🙂
Kiitos ihana <3 🙂
Kannattaa ihan vaanlähteä metsään termarin kanssa yksin. Rentouttavaa. Olisi kiva lukea joskus rennompia postauksia. Eihän elämä ole niin vakavaa?
No ei tosiaan ole vakavaa! Pitää ottaa vinkistä vaariin ja pyhittää vloppu rauhallisille asioille 🙂
Helppo samaistua sun riittämättömyysajatuksien kanssa. Tämän ikäisenä sitä huomaa, miten kaikki lähtee itsestä ja ulkopuoliset vaikuttajat voi sulkea pois. Väitän kuitenkin, että medialla ja muilla lähteillä on vaikutusvaltaa etenkin nuoriin, jotka muodostavat identiteettiään. Kunhan se ei painosta huonoon suuntaan.
Pitää tässä myös myöntää, että musta rakeisetkin habanpullistelukuvat olisi ok 🙂 Aina ei tarvitse olla tähdellistä sanottavaa, suunniteltuja kuvia tai kuvia ollenkaan – mun mielestä on kiva lukea, mitä sun pään sisälle kuuluu.
Onhan niillä tosiaan vaikutusta, ainakin alitajuntaan ja huomaa tosiaan miten suuri vaikutus somella on nuoriin. Onneksi on saanut itse kasvaa ilman some-paineita. 😀
Kiitos kommentista <3
Täällä kanssa yksi, joka vaatii itse itseltään ihan kauheasti: on töitä, graduntekoa, urheilua ja järjestöhommia. Mun onni on superrento poikaystävä, joka on rauhottanut mua jonkun verran. Mutta ei kotona pysty ikinä täysin rentoutumaan, koska aina keksii jotain tekemistä. Täytyy lähteä muualle, esimerkiksi mökille kavereiden kanssa, reissuun tai jonkun luo kylään. Isäni on ihan samanlainen, ja oon selkeesti tässä tullut häneen 😀
No mulla onneks sama, että mies on aika rento ja sen seurassa pystynkin ottaa rennosti kaikista parhaiten 🙂 <3 Tsemppiä relailuun myös sulle!