Jos joku kysyy, että noudatanko fitness-elämäntapaa, kuulostaa se mun mielestä jotenkin oudolta. En mielestäni noudata mitään muuta kuin omaa elämäntapaa, jota oon elänyt aina. Urheilu on ollut mulla verissa ihan pienestä saakka ja jo parin vuoden ikäisenä olin väärinpäin, jalat kohti kattoa. Telinevoimistelusta tulikin mulle hyvin tärkeä asia jo pienestä saakka. Muistan, kuinka odotin treenejä kuin kuuta nousevaa ja kirjasin ylös temppuja, joita halusin oppia. Olin jo nuorena sellainen, että kun innostuin jostain, satsasin siihen aivan täysillä. Muistan, että joskus mua ärsytti kun muita lapsia kuskattiin ympäri kaupunkia sinne tänne, treeneihin ja kotiin, mutta itse menin aina pyörällä tai kävellen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se on mielestäni ollut hyvä juttu, olen oppinut omatoimiseksi ja siihen, että jos jotain haluaa, täytyy olla myös itse valmis painamaan hommia, eikä odottaa että muut tekee puolesta.
Telinevoimistelun jälkeen aloitin aerobicin ja innostuin siitä todella paljon! Valitettavasti emme saaneet nauttia valmennuksesta kuin parin vuoden ajan ja sen jälkeen olimme omillamme. Ilman valmentajaa ja tukiverkostoa pääsimme kuitenkin aika pitkälle ja ihan maajoukkueeseen, josta sitten saimme sitä apua ja tukeakin. Tämäkin vaihe oli todella opettavaista, sillä kukaan ei pakottanut treeneihin, eikä valvonut mitä siellä tehtiin. Silti me treenattiin aina kovaa ja jokainen joukkueen jäsen (trio) oli paikalla harjoittelemassa joka ikinen kerta.
Urheilu on ollut mulle aina jonkinlainen henkireikä. Edellä olevat jutut ehkä kertoo, että kyseessä on tärkeä asia, sillä paljon on pistetty peliin, omaa aikaa (ja rahaakin), koska on haluttu kehittyä. Kehitystäkin tärkeempää on se olo, mikä treenistä tulee. En osaa kyllä kuvailla mitään, mikä olis yhtä mahtavaa kuin hyvän treenin jälkeinen fiilis. Oon ennenkin kirjoittanut, miten monet murheet ja huolet on hikoiltu pois. Urheilu on pelastanut monilta huonoilta jutuilta ja opettanut kunnioittamaan muita sekä ottamaan huomioon toiset ihmiset. Urheilun parista oon saanut paljon elinikäisiä ystäviä ja uusia kavereita.
Kun löysin ryhmäliikunnan ja aloin ohjata sitä, pystyin jälleen samaistumaan siihen oloon mitä myös kilpa-urheilu on tuonut. Vaikka kyseessä on kaksi ihan eri asiaa, jumpatessa mulla on jotenkin vaan ihan mielettömän hyvä olo. Olen ollut ujo ja jollain tavoin oon edelleenkin ujohko, mutta kun heitän mikrofonin päälle ja musat soimaan, herään henkiin ihan eri ihmisenä. Sama ihminen, mutta ilman estoja. 😀 Puhuttiin eilen, mitä tekisin jos voittaisin lotosta sen 72 miljoonaa, mikä potissa oli perjantaina. Asiaa miettiessä totesin, että vaikka kyseinen summa pamahtaisi tilille, en silti lopettaisi mun työtä. Ohjaisin jumppia, vaikka ilman palkkaakin, jos raha ei olisi pakollinen juttu toimeentuloa varten.
Aina silloin tällöin, joku kommentoi että oon vetänyt överiksi treenaamisen ja mun mielestä on tosi rumaa kyseenalaistaa toisen elämäntyyliä tietämättä asioista. Urheilu on mulle työ, harrastus ja erittäin tärkeä osa elämää. Treenaan paljon, koska haluan ja koska mä voin. Pinnallisuus ja ulkonäkö on vain pieni siivu tätä mun intohimoa, jos treenaisin ulkonäön vuoksi, voisin kilpailla silloin fitness-lajeissa, joita en kuitenkaan koe lainkaan omana juttuna. Haluan olla vahva, kestävä ja huippukunnossa. Haluan haastaa itseäni kokeilemalla ihan hullujakin juttuja ja todeta että mä pystyin siihen. 🙂 (Enkä tarkoita ettei fitneksessä voisi näitä olla, mutta kilpaileminen ulkonäön kustannuksella vaatii tiettyjä asioita, joihin itse en olisi valmis)
Nyt on kuitenkin aika pakata matkalaukku ja lähteä viettelemään lomaa Turkin lämpöön! Monet asiakkaat tuskailivat miten pärjäävät viikon ilman meikäläisen piiskaa, ja itsekin kyllä mietin, miten pärjään ilman sitä jengiä ja hyvää treenifiilistä. Kyseessähän on kuitenkin niinkin pitkä aika kuin viikko…:D Hahah!
Viikko vietellään viiden tähden luksushotellissa, joten enköhän mä pärjää..
kuva täältä
kuvat: Riikka
