Heipparallaa! Tänään oon pitänyt relauspäivää; nukuin myöhään, söin aamiaisen/lounaan sohvalla köllötellen ja oon katsellut hömppäsarjoja telkkarista =) Olin käytännössä koko lauantain duunissa joten voin sitten hyvillä mielin mennä tänään vasta illaksi töihin pitämään jumpat! Meillä on duunissa joku hirvee influenssapöpö liikkeessä ja tosi moni henkilökunnasta on ollut vuorotellen kipeenä 🙁 Tautiin liittyy korkea kuume ja erittäin heikko olo..Vähintään viikon saigoni edessä jos tuo pöpö iskee. Täytyy toivoa että pysyn itse terveenä 🙂
Mun pitäisi etsii pari uutta kappaletta spinniin mutta katotaan jos löydän tai sitten vedän vielä vanhoilla tänään, en jaksaisi nyt ottaa stressiä asiasta. Tiedän juuri minkälaiset biisit tarvitsen ja tosiaan joskus löytyy heti mitä etsii ja joskus ei sitten millääään..
 |
| Fleda lyheni joitakin centtejä vloppuna ihan extemporee =) |
Oon viime aikoina jutellut monien tuttujen ja kamujen kanssa aiheesta
jännittäminen. Tuo aihe on ainakin tuttu kaikille jumppamaikoille ja myös urheilijoille
(..ja kaikille muillekin esiintyjille, kirjoitan nyt lähinnä jumppa/treeni näkökulmasta). Jännitys liittynee aina asiaan kun kyseessä on jonkin kaltainen suoritus tai esiintyminen. Oon itse kokenut sekä kilpaurheiljana jännittämisen että ohjaajan jännityksen.
Kun aikoinaan kilpailin aerobicissä jännitin aina todella paljon ennen kilpailusuoritusta. Meidän suorituksen kesto oli 2 minuuttia ja siinä ajassa tapahtui paljon ja nopeaa; pienetkin mokat vaikuttivat todella paljon tulokseen. Koko kilpailupäivä oli melkoista ”h*lvettiä” kun ei tiennyt miten päin olisi ollut. Koko kroppa ja pää oli ihan kierroksilla 😀 Mä en koskaan päässyt kokonaan tuosta olosta eroon, mutta kyllähän se hieman lieveni kun kokemusta tuli enemmän.
Oon kertonut aikaisemmin että olin kova jännittäjä myös ohjaajauran alussa. Voi pojat että se olikin kamalaa 😀
En tiedä miksi tuollaisesta ottaa niin paljon paineita, mutta kun pitää seistä suuren joukon edessä, puhua, liikkua,opettaa ja vielä saada hyvä fiilis aikaiseksi saman aikaisesti se on aika vaikee juttu alussa. Mä ymmärän ihan täysin kaikkia aloittelijoita ja heidän fiiliksiään asiasta. Faktahan on vaan se että mikään muu ei sitä oloa vie pois kun se että ohjaa, ohjaa ja ohjaa enemmän jolloin saa kokemusta, luottamusta ja varmuutta.
Ihmiset voivat ja osaavat olla todella ilkeitä ja sanoa asioita mikä voi murskata helposti toisen itsetunnon. Kaikista pahinta on mennä haukkumaan uutta ohjaajaa joka on muutenkin epävarma tekemisistään. Mä voin kertoa että vaikka jumpan ohjaaminen näyttää helpolta nakilta niin se ei oikeesti todellakaan ole sitä. Ollaan siis armollisia toisiamme kohtaan 😉
Tällainen pieni ajatuksen pätkä viikon alkuun. Onko teillä jotain kokemuksia tai kerrottavaa jännittämisestä?
Aamen!
Lohduttavaa kuulla, että en oo ainoa jännittäjä 😀 oon halunnut jumppaohjaajaksi jo pidempään, mutta ajatellut vaan, että ei tule onnistumaan, kun jännittäisin niin paljon. ehkä se sittenkin vois olla mahdollista 😀
Just näin! 🙂 Itsellä ei ole ollut, ihme kyllä, ohjaamisesta sen suurempia jännityksiä. Poikkeuksena näytetunti, jolle salin omistaja osallistui ja arvioi suoritusta. Sinä päivänä kieltämättä oli mullakin tuo fiilis että miten päin sitä olisi 😀 Itse tuntien kanssa on sellanen ”go with the flow”-olo, kyllä ne asiat muistaa sit siinä tilanteessa. Tietenkin sit jos esim. musat tai mikki pätkäsee kesken tunnin, alkaa jännittää että mitäs tässä nyt sit tehään. Näin ei oo onneks käynyt kuin vain pari kertaa. Pieni jännitys kuitenkin musta ainakin kuuluu asiaan, pysyy skarppina!
Juuri näin!!!
Mä kilpailin joskus disco- ja showtanssissa (ryhmässä tai parittain). Jännitin niin kovin että meinasi oksennus tulla. Vihasin sitä fiilistä, enkä saanut esiintymisestä mitään suurempaa hyvää oloa, joten lopetin koko touhun, kun ei tuntunut ollenkaan olevan mua varten tommonen esiintyminen 😀 Huolimatta siitä, että mitalia tuli, ei sekään ollut sen arvoista. 😀
Taidan olla aika kova jännittäjä, mutta onneksi olen myös yhä enemmän tietoinen siitä, että harvoin jännitys näkyy ulospäin. Jännittäminen on kyllä jännä juttu. Useinhan sitä just pelkää, että mokaa jotenkin. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että harvoin asiakkaat tai muu yleisö haluaa, että ohjaaja/esiintyjä mokaa ja nolaa itsensä. Kyllä ne kuulijat ja katsojat haluavat ihan yhtä paljon, että esiintyjä onnistuu tehtävässään, koska muuten se on itse kullekin kiusallista. Mua tämä tieto on helpottanut tosi paljon. Olen vasta aloitteleva ohjaaja, mutta siitä olen ihan samaa mieltä, että ohjaaminen näyttää niin paljon helpommalta kuin mitä se oikeasti on. Ehkä sekin on sitten sitä ammattitaitoa, että saa homman näyttämään vaivattomalta :)-Suvi
Taidan olla aika kova jännittäjä, mutta onneksi olen myös yhä enemmän tietoinen siitä, että harvoin jännitys näkyy ulospäin. Jännittäminen on kyllä jännä juttu. Useinhan sitä just pelkää, että mokaa jotenkin. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että harvoin asiakkaat tai muu yleisö haluaa, että ohjaaja/esiintyjä mokaa ja nolaa itsensä. Kyllä ne kuulijat ja katsojat haluavat ihan yhtä paljon, että esiintyjä onnistuu tehtävässään, koska muuten se on itse kullekin kiusallista. Mua tämä tieto on helpottanut tosi paljon. Olen vasta aloitteleva ohjaaja, mutta siitä olen ihan samaa mieltä, että ohjaaminen näyttää niin paljon helpommalta kuin mitä se oikeasti on. Ehkä sekin on sitten sitä ammattitaitoa, että saa homman näyttämään vaivattomalta :)-Suvi
Aloin saada paniikkikohtauksia liikuntatunneilla 8. luokalla, koska jännitin juoksemista paljon, sillä tiesin olevani siinä todella huono. Lopulta satunnaiset kohtaukset johtivat paniikkihäiriön puhkeamiseen, josta kärsin seuraavat viisi vuotta. Olen aina ollut jännittäjä, mutta lopulta paniikkihäiriö ja uusien kohtausten pelko hallitsi elämääni siinä määrin, että kohtauksia alkoi tulla kaikenlaisissa paikoissa, joissa jouduin olla huomion keskipisteenä. Jopa luokassa pelkkä paikallaan istuminen jännitti, vaikkei minulta kysytty mitään. Nykyisin koen parantuneeni häiriöstä lähes kokonaan, sillä saan kehoni hallintaan ensimmäisten kohtaukselle tyypillisten oireiden ilmaannuttua. Jännitän esiintymistä edelleen kovasti, vaikka paniikkikohtaukset ovat nykyisin minulla todella harvinaisia. Ihmiset kehuvat jopa hyvää ulosantiani, vaikkeivät tiedä, minkälaisten asioiden kanssa esiintyessäni kamppailen! 🙂
Minä olin lukiossa ihan järkyttävä jännittäjä, en esim. äidinkielen esitelmiä saanut koskaan pidettyä ilman kauheaa takeltelua ja tärinää. Olin myös kilpaurheilija silloin, jännittäjä siinäkin, mutta siinä se oli helpompi hallita. Kaiken jälkeen tuntuu käsittämättömältä, että minusta jonkun ihmeen yllätysaskeleen seurauksena tuli opettaja… Koskaan en tähän hommaan tähdännyt, mutta jotenkin vaan päädyin. Opiskeluaikana pääsin aikalailla jännityksestäni, ja koska en vielä harjoitteluaikaankaan opettajaksi aikonut, minulla ei ollut mitenkään hirveät tavoitteet sen harjoittelun suhteen, eli en erityisemmin jännittänyt. Ok, jonkun verran, mutta sillä tavalla, että se paransi tekemistä.Nykyään en jännitä luokkatilanteita enää ollenkaan. Uuden kurssin ja uusien opiskelijoiden kohtaamisen alla tuntuu pientä jännitystä, mutta se on semmoista tosi ohimenevää, ja se on vain pieni tunne. Aloitan nyt uuden ammatin opiskelun ja olen paljon miettinyt, että miltähän esitelmän pito tuntuu kaiken tämän esiintymiskokemuksen jälkeen. Voi olla, että jännitän sitä kuitenkin, koska siinä minun on irrottauduttava massasta – opettajana se kuuluu automaattisesti rooliin.