Vähintään kerran kuukaudessa tulee tällainen syvällisempi vaihe, jolloin sitä vaan pohtii kaikenmoista itsekseen. Riittämättömyys ei ole varmasti kovin harvinainen tunne tässä maailmassa. Oon ennenkin kirjoittanut siitä kun aina pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Oon ihminen, jonka on tosiaan vaikea vain olla. Vaikka vietän aikaa paljon kotona, jossa teen myös töitä, en pysty jotenkin rauhoittumaan, vaikka mulla ei olisi mitään. Aina on jossain takaraivossa sellainen fiilis, että jotain pitää tehdä, kun on kerran aikaa.
En ole koskaan ottanut hirveästi paineita ulkopuolelta. Oon oman tieni kulkija ja oon aina tehnyt asiat, kuten itse parhaaksi näen. Silti koen riittämättömyyttä liian usein. Pohdiskellessani asiaa, tajusin että olen itse se joka vaatii, ei kukaan muu. On helppo sysätä kaikki syy muualle, ulkopuolelle. Syyttää mediaa ja syyttää somea, blogeja, instagramia tai muita ihmisiä. Riittämättömyydellä tarkoitan enemmän sitä että en ole tyytyväinen siihen miten suoriudun asioista. En voi käsittää miten minusta, joka oli maailman huolettomin ihminen, tuli tällainen joka stressaa jo monta päivää ennen, ettei voi tehdä jotain, ettei sitten maanantaina ole väsy.
Tuntuu, että sitä myös jotenkin pidättelee itseään. Enkä todellakaan kuvittele olevani mikään julkkis, mutta aina välillä on myös todella ihanaa jutella jonkun kanssa, joka ei ole lukenut tätä blogia. Yleensä tuttujen ja myös ei tuttujen kanssa jutut menee niin, että eipä siinä tarvi kertoa kuulumisia, kun kaikki tiedetään jo. Jos avaudun täällä jostain, tulee heti fiilis että nyt kaikki luulee että oon jossain pahassa deppiksessä. Kirjoittamallahan kaikki kuulostaa paljon dramaattisemmalta suuntaan jos toiseenkin.
On paljon helpompi kirjoitella reseptejä ja jakaa vinkkejä, kuin kirjoittaa omia ajatuksia. Tykkään kuitenkin kirjoittaa myös niitä ajatuksia, vaikka niissä ei aina olisi varsinaisesti mitään suurta pointtia. Huomaan myös kirjoittavani melkein aina kolmannessa persoonassa, sillä minä tai sinä tuntuu liian syyttelevältä ja liian henkilökohtaiselta.
Kaipaan sitä aikaa, kun kirjoitin vaikka kahvikupista jos huvitti ja heitin päälle pari likaista peiliä vasten otettua haban pullistelukuvaa. Nykyään sitä miettii, että onko tämä aihe kirjoittamisen arvoinen ja ei mulla ole edes mitään kuvia.
PS. Tuo questin pumpkin pie – maku oli yllättävän jees! Helsingissä ollessani hamstrasin niitä mukaan ja on ollut kivaa vaihtelua ainaisille tutuille mauille.
