AHNEUS JA ELÄMÄN SUORITTAMINEN

Oon miettinyt viime aikoina paljon elämää, suorittamista ja sellaista yletöntä asioiden haalimista. Monet meistä elää päivät läpi selviten aamusta iltaan ja odottaen aina jotain. Odotat iltaa, viikonloppua, lomamatkaa jne. On toki kiva, että on asioita joita odottaa, mutta helposti päivät, viikot ja lopulta vuodet menee ohi odottaessa aina jotain parempaa. Lisäksi odotetaan vielä sitä oikeaa hetkeä tehdä asioita joita halutaan, mutta ei uskalleta tehdä. Vielä.

Se onkin nykypäivän vitsaus, kun mikään ei tunnu riittävän. Aina voisi olla parempi, kauniimpi, timmimpi tai rikkaampi. Kun sulla on hyvä fiilis, niin oota vaan kun hyppäät hetkeksi somen maailmaan ja oot taas siinä pisteessä, missä mikään ei tunnu olevan tarpeeksi tai riittävästi.

Me eletään jonkinlaisessa kuvien sokaisemassa maailmassa. Mä mietin tätä tänään, että kun selailee kuvia somessa, törmää usein siihen fiilikseen, ettei ole tarpeeksi hyvä/kaunis/hoikka/lihaksikas/u name it sellaisena kuin on. Mutta hei, kuinka usein tätä tapahtuu normaalissa elämässä? Törmäiletkö päivän aikana jatkuvasti toista upeammin viilattuihin kroppiin ja kasvoihin, vai olisiko siinä some-illuusiossa sittenkin jotain perää? Me tiedetään, että monet kuvat ovat illuusiota, mutta silti aivot uskoo helpommin sitä mitä näkee. Enkä tarkoita pelkkää ulkonäköä, sillä tietynlainen jatkuva unelmien tavoittelu ja menestymisen hypettäminen tulee ainakin mun silmille vähän liian usein.

Onko se sitten sen onnellisen elämän salaisuus? Panostaa kaikki menestymiseen, kehittymiseen ja paremmaksi tulemiseen? Myönnän itsekin, että toki silloin on hyvä fiilis kun saa asioita aikaiseksi, saavuttaa jotain tavoitteita tai ylittää itsensä. Noissa höyryissä on usein todella hyvä fiilis, mutta sitten toisaalta, kun aina ei vaan jaksaisi jahdata unelmia tai olla superihminen. Silloin iskee sitten se toinen ääripää, kun tunteekin itsensä riittämättömäksi, koska ei vaan saa riittävästi motivaatiota paremmasta perämisestä tai isommasta rahapussista.

Saavuttaminen ja raha tekee myös ahneeksi. Sitä tottuu siihen, että rahaa riittää mihin tahtoo ja siitä fiiliksestä ei halua luopua. Tuo piirre johtaa taas helposti työnarkomaniaan ja itsensä loppuun polttamiseen. Havahduin jälleen kerran itsekin siihen, että tässä on ehkä vähän liian monta juttua meneillään samaan aikaan ja oli aika priorisoida asioita. On siistiä että on töitä, mutta on ihan ok myös kieltäytyä työtehtävistä välillä. Raha ei lopulta tee onnelliseksi. Se, että sitä on riittävästi normaaliin elämäntyyliin on toki elämää helpottava juttu, mutta enemmän rahaa ei tarkoita enemmän onnea.

Kaikkeen turtuu, myös siihen että voit ostaa mitä milloin tahdotkin. Kun miettii, millaista työtä haluaa elämässään tehdä, kannattaakin miettiä työn mieluisuutta mielummin kuin sitä paljonko siitä tienaa. Työssä vietetään sen verran suuri aika omasta elämästä, että se paksu lompakko ei paljoa lämmitä siinä vaiheessa kun joka aamu ahdistaa lähteä töihin.

En tiedä saitteko tästä tekstistä kiinni, mutta halusin ravistella ajattelemaan hieman boksin ulkopuolelle. Oon ennenkin kirjoittanut tästä, mutta jos mietit hetkiä kun olit onnellinen tai iloinen, harvoin mieleen tulee esimerkiksi se työviikko kun painoit ylitöitä päivästä toiseen, tai se hetki kun olit treenannut 20 tuntia yhden viikon aikana? Yleensä ne hetket, jotka muistuu mieleen, onkin jotain ihan tavallisia juttuja, joita ei välttämättä osaa arvostaa kaiken saavuttamisen huumassa. Näin ainakin itselläni on. :)

PS. Meikkasin näitä kuvia varten ja olin juuri käynyt kampaajalla, minkä vuoksi hiukset olivat kerrankin nätisti! En siis todellisuudessa pyöri päivästä toiseen helmat leimuten, hiukset hienosti letitettynä. :D

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook: TÄÄLLÄ.


ONKO MUKA PAKKO?

Ootteko koskaan miettineet, miten suuri osa omasta päivästä menee asioihin, joita suoritetaan sen vuoksi, että pitää. Moniko asia päivässä on loppupepeleissä oma vapaaehtoinen valinta, tai asia jonka oikeasti haluaa tehdä, eikä vain siksi että täytyy, jonkun asian vuoksi.

Itse pidän rutiineista, mutta joskus tuntuu, että niihinkin saattaa jumittua hieman liikaa. Ajelin yhtenä päivänä töistä kotiin ja olin menossa kauppaan. Mietin ajaessani, että olis kiva käydä vaihteen vuoksi jossain toisessa kaupassa kuin missä yleensä käyn, mutta en voi….Sitten tajusin itsekin hullun ajatustyylin. Voin ihan hyvin mennä mihin kauppaan tahdon, mutta koska käyn aina samassa paikassa, tuntuu vaivalloiselta tehdä toisin. Tämä on aika pieni esimerkki, joka pätee kuitenkin hyvin moneen asiaan niillä, jotka ovat tottuneet rutiinien tahdittamaan arkeen.

graffiti

Jos palataan takaisin tekstin alkuun, niin veikkaan monen yhtyvän siihen, että oma elämä on pitkälti aikataulujen määrittämää menoa. Herätään herätyskelloon, koska pitää ehtiä töihin. Syödään aamiaista, vaikka ei olisi nälkä, ettei verensokeri heilahtele ja nälkä pääse yllättämään. Puetaan tietyn tyyliset vaatteet, koska töihin täytyy pukeutua tietyllä tavalla. Lounaalla syödään salaattia, koska pitää syödä terveellisesti. Töiden jälkeen väsyttää, mutta silti täytyy mennä salille, jotta pysyy kunnossa ja terveenä. Salin jälkeen täytyy vielä valmistaa ruokaa ja siivota, ettei olisi sotkuista.

Itse nautin arjesta ja myös noista rutiineista, mutta silti helposti sitä ajautuu rutiinien virtaan, jossa ei oikeastaan ehdi ajatella mitä oikeasti haluan tehdä, syödä tai vaikka treenata. Ei ehdi, koska täytyy jotain muuta. Nykyajan ilmiöksi on noussut myös se, että yritetään lopettaa suorittaminen suorittamalla, jolloin mennään kuitenkin taas metsään. Eli ikään kuin väkipakolla tehdään rentouttavia asioita ja nautitaan säästä/auringosta/ruuasta/herkuista jne jne. Olen ainakin itse törmännyt joskus oloon, jolloin ei oikeasti jaksaisi tehdä mitään, mutta koska ulkona on niin hieno keli, on siitä otettava kaikki irti. Kysymys kuuluukin, että minkä vuoksi? Ketä tämä teko loppupeleissä palvelee, jos alunperin ei edes haluaisi mennä sinne ulos.

Collage_Fotor

Mun esimerkit eivät ehkä ole kovin painavia asioita, mutta loppujenlopuksi pienistä asioista koostuu se rytmi ja oma arki. Joskus voi tietysti olla hyvä asia pakottaa itsensä tekemään jotain ja nauttia jälkeenpäin onnistumisen ja hyvänolon tunteesta. Ainahan ei tosiaan huvita mennä treenaamaan, mutta harvemmin sitä menemistä katuu kuitenkaan jälkeenpäin. Tämä on jotenkin niin laaja asia, että sitä on vaikea saada tekstin muotoon järkevästi. On tiettyjä asioita, joista on hyvä pitää kiinni, mutta toisaalta koko elämä ei saisi olla täytymistä. 

Mun on itse hyvin vaikea päästää irti suorittamisesta ja siitä että olisi aina langat käsissä. Myös viikonloppuisin ajatuksissa pyörii asioita, joita täytyy hoitaa ja huomioida. Oon yrittänyt miettiä mistä tämä johtuu ja tullut siihen tulokseen, että pelkään jollain tavoin epäonnistumista. Mitä jos en hoidakaan työtäni tarpeeksi hyvin ja olen muiden silmissä laiska ja kelvoton. Jos en päivitäkään blogia ja lukijamäärät tippuu ja koko blogin suosio romahtaa. Tämä on jollain tavoin outoa, sillä en kuitenkaan muuten ajattele kovinkaan paljoa sitä ”mitä muut ihmiset tekemisistäni ajattelevat”. Kai tämä on sitten se mun weak spot, pelkään olevani huono tai laiska, jos en ole jatkuvasti saatavilla. Ajattelen myös niin, että menestyäkseen täytyy uhrata paljon ja tämä ajatus voi taas joskus viedä sitä menestymistä vain huonompaan suuntaan, kun alkaa tehdä asioita väkipakolla.


Oman elämän huippusuorittaja

Moikka! Täytyy heti alkuun hehkuttaa tätä viikonloppua ja steppi-koulutusta. Etukäteen tiesin, että tulen oppimaan paljon uutta, mutta en osannut ajatella, että saisin näin paljon uusia näkökulmia. Tämähän on ihan loistava juttu ja juuri sitä mitä halusinkin. Olisi niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta en vaan osaa pukea kaikkea sanoiksi, ainakaan vielä. Olemme ohjanneet useemman ohjauksen päivässä ja saaneet jälkeenpäin palautetta. Omalla kohdalla vahvuudet ovat ne, mitkä jo periaatteessa tiesin. Joskus kuitenkin se oma vahvuus voi olla samalla myös heikkous. Tätä olen saanut miettiä tänään ohjaamiseen liittyen ja samalla ihan muussakin elämässä. Sain seuraavan päivän tehtäväksi olla enemmän inhimillinen, eli suorittaa vähemmän ja ”relata” enemmän. Oon aika kova piiskaamaan itseäni ja haluan suoriutua aina mahdollisimman hyvin.

_MG_8467Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tämähän pätee myös normaalissa elämässä ja siitä sain myös idean tähän postaukseen. En tiedä milloin musta on tullut tällainen suorittaja, mutta jostain syystä heräsin siihen, että nyt vois ehkä hieman löysätä. Homman nimi on se, että nuoremapana ja vielä muutama vuosi sitten, olin hyvinkin huoleton ja elin enemmän hetkessä. Urheilun saralla oon tietysti aina ollut aika perfektionisti, se kai kuuluu asiaan jos kilpa-urheilee, jolloin urheilu-uran jälkeen sama juttu helposti jatkuu. Pikkuhiljaa suorittaminen ja itseltä vaatiminen on siirtynyt myös muille osa-alueille. On vaikea elää hetkessä, sillä mietin tosi paljon miten nykyhetki vaikuttaa tulevaan ja välillä tuntuu että aina ”odotan” jotain. Esim. jos mun tekee mieli jäätelöä, mietin, että en syö sitä, koska huomenna on sitten huono olo ja löysä fiilis sen vuoksi. Tämä nyt oli vain heitto, mutta ehkä ymmärsitte pointin. Jos en jaksa lähteä treenaamaan, mietin että mua kaduttaa kuitenkin illalla jos en ole tehnyt kaikkea mitä olin suunnitellut. Onko muilla samankaltaisia ajatustyylejä? Tämähän on tiettyyn pisteeseen ihan hyvä juttu, sillä saa paljon aikaiseksi ja itsekurin kanssa ei tosiaan ole ongelmia, mutta jos homma menee siihen, ettei koskaan voi löysätä, alkaa se menemään liiallisen suorittamisen puolelle.

_MG_8723

Helposti sitä kuvittelee, että kaikki asiat on vain pakko hoitaa. On toki tärkeää hoitaa sovitut jutut, kuten ne kuuluu. Mutta oikeasti, kuinka tärkeää on aina osallistua kaikkeen ja hoitaa kaikki itse? Kuten sanoin, mulla ei ole viime aikoina juurikaan vapaapäiviä ollut, sillä on ollut ”pakollisia” asioita joka viikonloppu. Jos nyt ihan rehellisesti mietin, osan olisin voinut jättää väliin, mutta en vaan antanut itselle lupaa luopua mistään. Oon joskus ennenkin puhunut omasta rimasta ja kuinka joskus voi olla vaikeaa mennä oman riman alle. Jos on vaikka treenannut joka viikko viisi kertaa ja yhtenä viikkona treenaa vain kolme, voi se tuntua epäonnistumiselta. Itse koen hyvin monissa asioissa näin. Pikkuhiljaa se rima vaan nousee ja nousee, kunnes oravanpyörä on valmis.

Uskon, että tämä on nykyään melko yleistä. Tunnollisuus ja ahkeruus on voimavara, joka auttaa menestymään elämässä ja joka yleensä johtaa terveelliseen elämäntapaan. Mutta jos homma lähtee käsistä ja oma pärjäämisen sekä näyttämisen tarve korostuu liikaa, on saattanut lipsahtaa ylitunnollisuuden puolelle. Jos aina on kiire, eikä tehtävät koskaan lopu, pidemmän päälle alkaa ahdistaa. Silloin taas ajattelee helposti, että jos olen oikeen tehokas ja teen kaiken tiukan aikataulun mukaan, asiat tuntuvat olevan ainakin näennäisesti hallinnassa ja ahdistus helpottaa. Näinhän se ei kuitenkaan aina mene, sillä yleensä ne tehtävät ei koskaan lopu.

_MG_8491

Mulla olisi muutama pohdinta tähän liittyen. Haluan, että mietit..

..elätkö omaa elämääsi? Elätkö sinun unelmiasi kohti, vai opiskeletko alaa jota sinulta oletetaan? Haluatko lajisi mestariksi vain koska sitä kuuluu haluta? Meillä kaikilla on vain yksi elämä ja sitä tulisi elää kuten itse tahtoo, tavoitellen asioita joita oikeasti haluaa.

..kuka oikeasti olet? Oletko sellainen kuin sismmässäsi haluat, vai oletko rakentanut itsellesi imagon jollainen sinun kuuluu olla? Jos sinun tulisi kertoa itsestäsi tuntemattomille, ilman että saisit kertoa työstä, harrastuksista tai perheestä, mitä kertoisit?

..mitä muistat viimeisen puolen vuoden ajalta? Onko tähän aikaan mahtunut paljon kokemuksia ja elämyksiä, vai onko aika tasaista ”harmaata massaa”?

Seuraava askel olisikin sitten alkaa pikkuhiljaa päästämään irti joistakin naruista ja antaa itselle oikeus myös epäonnistua ja mennä sen riman ali joskus. En tiedä saitteko yhtään kiinni tästä tekstistä, mutta halusin jakaa näitä ajatuksia johonkin ja samalla selventää myös omaa päätä. Kertokaa ihmeessä jos on omia ajatuksia aiheeseen liittyen. :)

Kuvat: Anna Snickars