Moikka! Täytyy heti alkuun hehkuttaa tätä viikonloppua ja steppi-koulutusta. Etukäteen tiesin, että tulen oppimaan paljon uutta, mutta en osannut ajatella, että saisin näin paljon uusia näkökulmia. Tämähän on ihan loistava juttu ja juuri sitä mitä halusinkin. Olisi niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta en vaan osaa pukea kaikkea sanoiksi, ainakaan vielä. Olemme ohjanneet useemman ohjauksen päivässä ja saaneet jälkeenpäin palautetta. Omalla kohdalla vahvuudet ovat ne, mitkä jo periaatteessa tiesin. Joskus kuitenkin se oma vahvuus voi olla samalla myös heikkous. Tätä olen saanut miettiä tänään ohjaamiseen liittyen ja samalla ihan muussakin elämässä. Sain seuraavan päivän tehtäväksi olla enemmän inhimillinen, eli suorittaa vähemmän ja ”relata” enemmän. Oon aika kova piiskaamaan itseäni ja haluan suoriutua aina mahdollisimman hyvin.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tämähän pätee myös normaalissa elämässä ja siitä sain myös idean tähän postaukseen. En tiedä milloin musta on tullut tällainen suorittaja, mutta jostain syystä heräsin siihen, että nyt vois ehkä hieman löysätä. Homman nimi on se, että nuoremapana ja vielä muutama vuosi sitten, olin hyvinkin huoleton ja elin enemmän hetkessä. Urheilun saralla oon tietysti aina ollut aika perfektionisti, se kai kuuluu asiaan jos kilpa-urheilee, jolloin urheilu-uran jälkeen sama juttu helposti jatkuu. Pikkuhiljaa suorittaminen ja itseltä vaatiminen on siirtynyt myös muille osa-alueille. On vaikea elää hetkessä, sillä mietin tosi paljon miten nykyhetki vaikuttaa tulevaan ja välillä tuntuu että aina ”odotan” jotain. Esim. jos mun tekee mieli jäätelöä, mietin, että en syö sitä, koska huomenna on sitten huono olo ja löysä fiilis sen vuoksi. Tämä nyt oli vain heitto, mutta ehkä ymmärsitte pointin. Jos en jaksa lähteä treenaamaan, mietin että mua kaduttaa kuitenkin illalla jos en ole tehnyt kaikkea mitä olin suunnitellut. Onko muilla samankaltaisia ajatustyylejä? Tämähän on tiettyyn pisteeseen ihan hyvä juttu, sillä saa paljon aikaiseksi ja itsekurin kanssa ei tosiaan ole ongelmia, mutta jos homma menee siihen, ettei koskaan voi löysätä, alkaa se menemään liiallisen suorittamisen puolelle.

Helposti sitä kuvittelee, että kaikki asiat on vain pakko hoitaa. On toki tärkeää hoitaa sovitut jutut, kuten ne kuuluu. Mutta oikeasti, kuinka tärkeää on aina osallistua kaikkeen ja hoitaa kaikki itse? Kuten sanoin, mulla ei ole viime aikoina juurikaan vapaapäiviä ollut, sillä on ollut ”pakollisia” asioita joka viikonloppu. Jos nyt ihan rehellisesti mietin, osan olisin voinut jättää väliin, mutta en vaan antanut itselle lupaa luopua mistään. Oon joskus ennenkin puhunut omasta rimasta ja kuinka joskus voi olla vaikeaa mennä oman riman alle. Jos on vaikka treenannut joka viikko viisi kertaa ja yhtenä viikkona treenaa vain kolme, voi se tuntua epäonnistumiselta. Itse koen hyvin monissa asioissa näin. Pikkuhiljaa se rima vaan nousee ja nousee, kunnes oravanpyörä on valmis.

Uskon, että tämä on nykyään melko yleistä. Tunnollisuus ja ahkeruus on voimavara, joka auttaa menestymään elämässä ja joka yleensä johtaa terveelliseen elämäntapaan. Mutta jos homma lähtee käsistä ja oma pärjäämisen sekä näyttämisen tarve korostuu liikaa, on saattanut lipsahtaa ylitunnollisuuden puolelle. Jos aina on kiire, eikä tehtävät koskaan lopu, pidemmän päälle alkaa ahdistaa. Silloin taas ajattelee helposti, että jos olen oikeen tehokas ja teen kaiken tiukan aikataulun mukaan, asiat tuntuvat olevan ainakin näennäisesti hallinnassa ja ahdistus helpottaa. Näinhän se ei kuitenkaan aina mene, sillä yleensä ne tehtävät ei koskaan lopu.

Mulla olisi muutama pohdinta tähän liittyen. Haluan, että mietit..

..elätkö omaa elämääsi? Elätkö sinun unelmiasi kohti, vai opiskeletko alaa jota sinulta oletetaan? Haluatko lajisi mestariksi vain koska sitä kuuluu haluta? Meillä kaikilla on vain yksi elämä ja sitä tulisi elää kuten itse tahtoo, tavoitellen asioita joita oikeasti haluaa.

..kuka oikeasti olet? Oletko sellainen kuin sismmässäsi haluat, vai oletko rakentanut itsellesi imagon jollainen sinun kuuluu olla? Jos sinun tulisi kertoa itsestäsi tuntemattomille, ilman että saisit kertoa työstä, harrastuksista tai perheestä, mitä kertoisit?

..mitä muistat viimeisen puolen vuoden ajalta? Onko tähän aikaan mahtunut paljon kokemuksia ja elämyksiä, vai onko aika tasaista ”harmaata massaa”?

Seuraava askel olisikin sitten alkaa pikkuhiljaa päästämään irti joistakin naruista ja antaa itselle oikeus myös epäonnistua ja mennä sen riman ali joskus. En tiedä saitteko yhtään kiinni tästä tekstistä, mutta halusin jakaa näitä ajatuksia johonkin ja samalla selventää myös omaa päätä. Kertokaa ihmeessä jos on omia ajatuksia aiheeseen liittyen. 🙂

Kuvat: Anna Snickars