KAIKISTA TÄRKEINTÄ ON SILTI..

Viimeisten kuukausien aikana on tullut kirjoiteltua paljon tavoitteista, treenistä ja ravinnosta. Siitä miten siistiä treenaaminen on, miten puhdas ruokavalio saa olosta hyvän ja kuinka mahtavaa on saavuttaa tavoitteita ja kehittää itseään. Kaikki tuo on tosi suuri osa mua ja mun identiteettiä. Mä oon se Aino, joka on melkein aina salilla ja puhuu jatkuvasti uusista terveellisistä ruokakokeiluista. Tämän kevään ajan oon ihan tietoisesti syventynyt tähän kuplaan, koska olin tilanteessa, että mun oli vaan pakko saada joku päämäärä, että saisin taas kaikesta kiinni. Oon täyttänyt viikonloput töillä ja salilla hillumisella, koska mua ahdisti olla kotona yksin. Oon toki opetellut myös yksinoloa ja kehittynyt siinä jopa ihan hyväksi. Välillä oon nauttinut sikana siitä, että saan maata yksin x-asennossa mun isolla sängyllä kulahtaneissa kledjuissa. Noihin hetkiin on kuitenkin riittänyt se tunti pari ennen nukkumaan menoa, tai enintään sunnuntait kun on ollut pakko pitää lepopäivä. :D

Viimeisten 5 kuukauden aikana, jokainen päivä maanantaista lauantaihin on mennyt salilla joko jumpaten tai puntaten. Aamusta iltaan. Kun on kokoajan tekemistä, ei ehdi ajatella liikaa. Liika ajattelu ja analysointi on se mun heikkous, sillä saatan ahdistua tosi paljon omista ajatuksista. Kun alan miettiä, että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä… 

Enkä nyt tarkoita, että olisin tehnyt tätä jotenkin pakkomielteisenä, eli kaikki kommentit jostain sairaudesta voi jättää mielellään kirjoittamatta. Oon nauttinut jokaisesta treenistä, jumpasta ja siitä että oon asettanut itselleni uusia haasteita ja selvinnyt niistä. Silti on tuntunut, että jotain puuttuu. Vuoden alussa menetin toivoni myös toista sukupuolta kohtaan, koska oon saanut pettyä sillä saralla aika pahasti ja satuttanut itseäni myös, osittain myös omasta syystä. Oon vähän sellainen, että meen aina täysillä kaikkeen ja tällaisissa jutuissa voi sitten käydä köpelösti kyseisellä asenteella. Kun on ollut pitkään parisuhteessa, ei voi edes ymmärtää minkälaista ”pelailua” tää nykyinen sinkkuelämä on. Mä en jaksa miettiä kuka saa milloinki txtata tai koska pitää leikkiä vaikeesti tavoiteltavaa. Kaikki tollanen on jotenkin tosi puuduttavaa ja turhaa.

Olin siis pyhästi päättänyt olla vain yksin hamaan tulevaisuuteen saakka ja sitten tapahtui jotain. Viimeinen kuukausi on ollut heittämällä parasta aikaa pitkiin, pitkiin aikoihin. Tuntuu tosi pelottavalta kirjoittaa tällaisia asioita blogiin, koska nää on niitä kaikista henkilökohtaisimpia asioita, joiden tulevaisuutta ei voi ennustaa. Mutta ehkä sitä voi välillä antaa vähän enemmän itsestään. Viimeisen kuukauden ajan oon taas muistanut, että silti kaikista tärkeintä on onnellisuus, tasapaino, elämä, arki, pienet asiat, viikonloput kun vaan ollaan, pitkät aamupalahetket, sunnuntait jotka maataan sängyssä hyvän sarjan parissa, kävelylenkit metsässä, iltapäiväkahvit partsilla ennen treeniä ja ne hetket kun ootte syönyt niin paljon että naurattaa niin, ettei pysty hengittää moneen minuuttiin.

Ja sitten elämä taas tulee väliin ja kaikki on auki. 1000 kilometriä ei tunnu kovin pitkältä näin kun sen kirjoittaa, mutta voin kertoa, että tällä viikolla, etenkin tänään se tuntuu ihan liian paljolta.


THE STRUGGLE IS PART OF THE STORY

Viimeisin vuosi on ollut elämäni rankinta, mutta samalla opettavaisinta aikaa. Rankka ei ole aina suoranaisesti synonyymi huonolle, vaikka toki niitä huonoja juttujakin on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Viime kesänä mun elämässä muuttui jotain ja aloin kyseenalaistaa kaikkea ja miettiä mitä oikeesti haluan. Jos oon ihan rehellinen, en oikeestaan tiedä vastausta vieläkään ja välillä mietin, että mitä tässä on oikeesti tapahtunut ja oonko tehnyt liian isoja virheitä vai elämäni parhaita päätöksiä. Tässä on siis eletty jonkinlaista vaihetta, jota on hyvin haastavaa kuvailla kirjoittamalla lyhyesti.

Mä oon todella kova analysoimaan kaikkea. Analysoin sitä mitä on tapahtunut, sitä mitä ei ole tapahtunut (:D), omaa käytöstä, muiden käytöstä jne jne. Tällainen jatkuva ajatustyö saattaa olla välillä todella raskasta. Haluaisin välillä vain painaa aivot off-asentoon ja olla ajattelematta yhtään mitään. Jos elämäni oli vielä vuosi sitten hyvin tasapainoista ja tasaista, niin nykyään vuoristorataa on ollut vähän liikaakin. Vuoden alussa päätin, että alan oikeasti keskittyä vain asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä ja se on ollut yksi parhaita päätöksiä. Mun pää olisi varmaan hajonnut jo, jos mulla ei olisi ollut töitä ja treenejä, joihin keskittyä.

En tiedä missä pilvilinnoissa oon elänyt viimeiset vuodet, mutta viime aikoina oon oppinut, että on olemassa hyvin paljon erilaisia ihmisiä. Vaikka sitä ei tahtoisi uskoa, niin on myös niitä itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät välitä kuin omasta hyvinvoinnistaan. Olen ollut liiankin naiivi ja uskonut aina vaan hyvää ihmisistä, mikä ei välttämättä ole aina järkevintä. Tiedän olevani tavallaan liian kiltti, mutta silti oon päättänyt että vaikka mitä tapahtuu, pyrin aina ajattelemaan asioista ja ihmisistä positiivisesti, kunnes toisin todistetaan. Koskaan ei voi tietää, mikä tarina sen ihmisen takaa löytyy. Meillä on kaikilla ne omat ongelmat, jotka saattavat heijastua oudollakin käytöksellä toisia ihmisiä kohtaan.

Tästä tekstistä huolimatta, oon tällä hetkellä ihan onnellinen. Välillä vaan (ainakin mulla) on päiviä tai kausia, kun tuntuu että kaikki on niin hemmetin vaikeeta. The struggle is part of the story ja niin edelleen.. Kirjoittaminen on toiminut mulle aina terapiana selvittää omia ajatuksia ja saattaa olla, että huomenna on taas ihan erilainen fiilis kaikkeen, mutta tänään oon taas miettinyt että olis ihan hirveen kiva jos välillä elämä ei vetäis mattoo jalkojen alta just sillon kun tuntuu, että kaikki alkaa mennä taas hyvin. Mun omat fiilikset heijastuvat muutenkin aina tosi vahvasti bloggaamiseen ja on tosi haastavaa saada mitään järkevää tekstiä aikaiseksi, jos omassa päässä myrskyää. :D

Tiedän, tai vähintäänkin toivon, että jossain vaiheessa kaikki kirkastuu ja sitä tajuaa, miksi on tapahtunut mitä on tapahtunut. Siltikin välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tää ikinä muutu. Onko ruudun takana muita, jotka miettii samanlaisia asioita?

Mun ruoka- ja treenipainotteisia touhuja voi seurata myös instagramista: ainorouhiainen sekä snapchatista: ainopaino.

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.


ASIAT JOTKA ÄRSYTTÄÄ

Mua on aika vaikea saada suuttumaan, saati ärsyyntymään, mutta toki meitsilläkin on juttuja jotka pistää ketuttamaan aina silloin tällöin. En tiedä mistä moinen idea lähti, mutta ajattelin avautua muutamasta jutusta mitkä ärsyttää! Mua ei niinkään ota pannuun ihmiset, vaan tavat. Kaikkiahan ei voi miellyttää, joten lukekaa pilke silmäkulmassa. ;)

mg_8479

Lähestulkoon joka ikinen kerta kun menen kuntosalille sellaiseen aikaan kun mulla ei ohjauksia, niin joku kysyy ”mitä sä täällä teet”. No mitäpä luulisit? Mitä täällä yleensä tehdään? Tyhmät kysymykset pistää muutenkin v*tuttamaan. :D Kesälomalla yritän aina livahtaa treenaamaan jostain välistä pikaisesti, ettei tarvitse päivitellä kaikkien kanssa, että mitä ihmettä teen salilla kun olen lomalla.

Uteliaat ihmiset – Etenkin jos udellaan asiasta, johon ei itselläkään ole vastausta. Etenkin jos asiaa vielä kaivellaan, vaikka on sanonut jo sata kertaa, että en muuten tiedä vielä mitä teen ensi kuun 10. päivä klo. 13.00. Argh!

Uteliaat ihmiset, silloin kun on kiire – Useinhan sen kyllä näkee jos toisella on kiire ja hän yrittää välttää katsekontaktit kaiken kanssakäymisen välttämiseksi. Ja silti pitää kysyä jostain asiasta minkä voisi varmasti kysyä vaikka huomenna parempaan aikaan. Lisäksi ärsyttää jos syöt ja joku kyselee jatkuvasti ”mitä tuo on, mistä sitä saa, miks syöt sitä” …. :D 

Hitaat ihmiset – Ravintoloiden ruokalinjastoissa on usein tyyppejä, jotka ottaa tyyliin yhden kurkun palan kerrallaan lautaselle ja arpovat ihan liian pitkään söiskö kanaa vai kalaa. Mä en yleensä pysty edes mennä jonottaamaan, koska meinaa pää räjähtää siitä vatvomisesta. Toinen on yleiset vessat.. Oon monesti miettinyt että mitä hittoa siellä vessassa voi tehdä niin kauan (okei tiedän,mutta silti) etenkin jos tietää, että oven toisella puolella on pitkä jono odottamassa. 

Itsekkäät ihmiset – Jos tulet jumppaan myöhässä, ei ole mitenkään päin kohteliasta parkkeerata just siihen paikkaan, missä olisi kiva olla. Ne, jotka ovat tulleet ajoissa, ovat varanneet paikkansa, eivätkä todellakaan ole mielissään siitä että joku tunkee omat kamat suoraan sun eteen niin, ettet pääse liikkumaan kunnolla. 

Mikäs teitä ärsyttää?