KYLLÄ KETUTTAA

Argh, tiedättekö niitä päiviä kun ärsyttää. Kaikki. Ihan kaikki. Tänään jopa salitreenin aikana manasin ohjelman kehittäjän alimpaan helvettiin, kun ketutti niin kovasti sarjojen aikana. :D Kuka laittaa tekemään 60 toistoa loitonnuslaitteessa yhteen sarjaan?! Ai saakeli mun äässi. Tänään mua on ketuttanut myös muutama muukin asia…

the pump was real.. :D

Vaikka miten tykkään ohjata jumppia ja uudet ohjelmat on aina kiva ja odotettu juttu, niin voi pylly että opetteluvaihe voi olla aikaavievää sekä stressaavaa. Etenkin silloin kun aikaa ei olisi muutenkaan mihinkään ylimääräiseen, niin menee koko päivä kahden ohjelman parissa, jotka tulisi ohjata vielä tänään illalla. Jatkuvasti sellainen paine, että ehtiikö, ei ehdi, ehtiikö, pakko ehtii…

Ostat melkein kahden tonnin uuden tietokoneen sen vuoksi, että saat lisää muistia ja pystyisit editoida videoita ilman, että kone lagaa jatkuvasti, koska muisti on täynnä. No, uudessa koneessa ei tietenkään ole paikkaa muistikortille, joten joudut jättää editointihommat edelleen vaiheeseen ja mietit, että missä hemmetin vaiheessa ehdit hakea sen muistikortinlukijan. Luulisi että tähän hintaan ei tarvisi enää ostella lisäosia muutenkaan…

Parkkisakot! Siis kuka voi saada kolmet parkkisakot kahden päivän sisällä? No minä näköjään. Ja kuka keksii yhtäkkiä vaihtaa ennen ilmaisen parkkipaikan maksulliseksi, ilman että sitä näkee kunnolla. Jätin auton vanhasta tottumuksesta veloituksettomaan ruutuun, joka ei siis enää ollutkaan veloitukseton. Ne kaksi muuta tuli sitten jossain ihan muualla, mutta ärsyttää silti!

Pettäminen ja epälojaalisuus. Nykyään joka puolella näkee ja kuulee, kuinka varatut pettää kumppaniaan. Todella ällöttävää ja ahdistavaa! Miksei voi kunnioittaa toista ja pistää pelin poikki jos ei halua olla vain yhden ihmisen kanssa? Muutenkin luottamus ja lojaalisuus on kokenut aikamoisen inflaation, ainakin mun silmissä. (Väärinkäsityksien välttämäseksi, mua ei ole siis petetty, vaan ihan yleisellä tasolla tämä on osunut silmiin viime aikoina).

Valaisin, jonka lamppua ei pysty vaihtaa. Kyllä, mun kämpästä löytyy katosta jopa kolmin kappalein kyseisiä virityksiä. Eli kattovalaisimen kupuosaa ei saa irti ja voin kertoa, että yritetty on. Ainoa keino on rikkoa koko valaisin ja ostaa sitten kolme uutta kattovalaisinta. Turhauttavaa. :D

Joka ikinen kerta, kun kävelen salilla juomapulloni kanssa, joku huomauttaa että ”ompas sulla iso juomapullo”. No kidding, en ookkaan kuullut sitä vielä. :D

Keleistä ei varmaan tarvitse sanoa mitään.

Miksi ihmiset murehtii, että näkyykö hiki treenivaatteissa? Siis eikö se kuulu asiaan, että pöksyt on vähän märät ja pehi loistaa, kun on jumpattu tai pumpattu. Sitten poseerataan stringeissä pylly pitkällä ig-kuvassa ja pohditaan, että näkyyköhän mun pikkarit läpi trikoista kun hikoilen. :D Sori, oli vaan pakko…

the pullo :D

Kaikesta huolimatta, kivaa päivää kaikille! Ja vaasalaiset jumppatyypit, toivottavasti nähdään jumpalla! Tänään siis uusi Bodystep sekä Sprint. Myös ei-jäsenet pääsevät les mills – tunneille 5€:n kertamaksulla, joten teretulemasta. Enköhän mä siihen mennessä oo jo selättänyt tän ketutuksen kun ohjelmat on isketty kaaliin!

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook


KAIKISTA TÄRKEINTÄ ON SILTI..

Viimeisten kuukausien aikana on tullut kirjoiteltua paljon tavoitteista, treenistä ja ravinnosta. Siitä miten siistiä treenaaminen on, miten puhdas ruokavalio saa olosta hyvän ja kuinka mahtavaa on saavuttaa tavoitteita ja kehittää itseään. Kaikki tuo on tosi suuri osa mua ja mun identiteettiä. Mä oon se Aino, joka on melkein aina salilla ja puhuu jatkuvasti uusista terveellisistä ruokakokeiluista. Tämän kevään ajan oon ihan tietoisesti syventynyt tähän kuplaan, koska olin tilanteessa, että mun oli vaan pakko saada joku päämäärä, että saisin taas kaikesta kiinni. Oon täyttänyt viikonloput töillä ja salilla hillumisella, koska mua ahdisti olla kotona yksin. Oon toki opetellut myös yksinoloa ja kehittynyt siinä jopa ihan hyväksi. Välillä oon nauttinut sikana siitä, että saan maata yksin x-asennossa mun isolla sängyllä kulahtaneissa kledjuissa. Noihin hetkiin on kuitenkin riittänyt se tunti pari ennen nukkumaan menoa, tai enintään sunnuntait kun on ollut pakko pitää lepopäivä. :D

Viimeisten 5 kuukauden aikana, jokainen päivä maanantaista lauantaihin on mennyt salilla joko jumpaten tai puntaten. Aamusta iltaan. Kun on kokoajan tekemistä, ei ehdi ajatella liikaa. Liika ajattelu ja analysointi on se mun heikkous, sillä saatan ahdistua tosi paljon omista ajatuksista. Kun alan miettiä, että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä… 

Enkä nyt tarkoita, että olisin tehnyt tätä jotenkin pakkomielteisenä, eli kaikki kommentit jostain sairaudesta voi jättää mielellään kirjoittamatta. Oon nauttinut jokaisesta treenistä, jumpasta ja siitä että oon asettanut itselleni uusia haasteita ja selvinnyt niistä. Silti on tuntunut, että jotain puuttuu. Vuoden alussa menetin toivoni myös toista sukupuolta kohtaan, koska oon saanut pettyä sillä saralla aika pahasti ja satuttanut itseäni myös, osittain myös omasta syystä. Oon vähän sellainen, että meen aina täysillä kaikkeen ja tällaisissa jutuissa voi sitten käydä köpelösti kyseisellä asenteella. Kun on ollut pitkään parisuhteessa, ei voi edes ymmärtää minkälaista ”pelailua” tää nykyinen sinkkuelämä on. Mä en jaksa miettiä kuka saa milloinki txtata tai koska pitää leikkiä vaikeesti tavoiteltavaa. Kaikki tollanen on jotenkin tosi puuduttavaa ja turhaa.

Olin siis pyhästi päättänyt olla vain yksin hamaan tulevaisuuteen saakka ja sitten tapahtui jotain. Viimeinen kuukausi on ollut heittämällä parasta aikaa pitkiin, pitkiin aikoihin. Tuntuu tosi pelottavalta kirjoittaa tällaisia asioita blogiin, koska nää on niitä kaikista henkilökohtaisimpia asioita, joiden tulevaisuutta ei voi ennustaa. Mutta ehkä sitä voi välillä antaa vähän enemmän itsestään. Viimeisen kuukauden ajan oon taas muistanut, että silti kaikista tärkeintä on onnellisuus, tasapaino, elämä, arki, pienet asiat, viikonloput kun vaan ollaan, pitkät aamupalahetket, sunnuntait jotka maataan sängyssä hyvän sarjan parissa, kävelylenkit metsässä, iltapäiväkahvit partsilla ennen treeniä ja ne hetket kun ootte syönyt niin paljon että naurattaa niin, ettei pysty hengittää moneen minuuttiin.

Ja sitten elämä taas tulee väliin ja kaikki on auki. 1000 kilometriä ei tunnu kovin pitkältä näin kun sen kirjoittaa, mutta voin kertoa, että tällä viikolla, etenkin tänään se tuntuu ihan liian paljolta.


THE STRUGGLE IS PART OF THE STORY

Viimeisin vuosi on ollut elämäni rankinta, mutta samalla opettavaisinta aikaa. Rankka ei ole aina suoranaisesti synonyymi huonolle, vaikka toki niitä huonoja juttujakin on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Viime kesänä mun elämässä muuttui jotain ja aloin kyseenalaistaa kaikkea ja miettiä mitä oikeesti haluan. Jos oon ihan rehellinen, en oikeestaan tiedä vastausta vieläkään ja välillä mietin, että mitä tässä on oikeesti tapahtunut ja oonko tehnyt liian isoja virheitä vai elämäni parhaita päätöksiä. Tässä on siis eletty jonkinlaista vaihetta, jota on hyvin haastavaa kuvailla kirjoittamalla lyhyesti.

Mä oon todella kova analysoimaan kaikkea. Analysoin sitä mitä on tapahtunut, sitä mitä ei ole tapahtunut (:D), omaa käytöstä, muiden käytöstä jne jne. Tällainen jatkuva ajatustyö saattaa olla välillä todella raskasta. Haluaisin välillä vain painaa aivot off-asentoon ja olla ajattelematta yhtään mitään. Jos elämäni oli vielä vuosi sitten hyvin tasapainoista ja tasaista, niin nykyään vuoristorataa on ollut vähän liikaakin. Vuoden alussa päätin, että alan oikeasti keskittyä vain asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä ja se on ollut yksi parhaita päätöksiä. Mun pää olisi varmaan hajonnut jo, jos mulla ei olisi ollut töitä ja treenejä, joihin keskittyä.

En tiedä missä pilvilinnoissa oon elänyt viimeiset vuodet, mutta viime aikoina oon oppinut, että on olemassa hyvin paljon erilaisia ihmisiä. Vaikka sitä ei tahtoisi uskoa, niin on myös niitä itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät välitä kuin omasta hyvinvoinnistaan. Olen ollut liiankin naiivi ja uskonut aina vaan hyvää ihmisistä, mikä ei välttämättä ole aina järkevintä. Tiedän olevani tavallaan liian kiltti, mutta silti oon päättänyt että vaikka mitä tapahtuu, pyrin aina ajattelemaan asioista ja ihmisistä positiivisesti, kunnes toisin todistetaan. Koskaan ei voi tietää, mikä tarina sen ihmisen takaa löytyy. Meillä on kaikilla ne omat ongelmat, jotka saattavat heijastua oudollakin käytöksellä toisia ihmisiä kohtaan.

Tästä tekstistä huolimatta, oon tällä hetkellä ihan onnellinen. Välillä vaan (ainakin mulla) on päiviä tai kausia, kun tuntuu että kaikki on niin hemmetin vaikeeta. The struggle is part of the story ja niin edelleen.. Kirjoittaminen on toiminut mulle aina terapiana selvittää omia ajatuksia ja saattaa olla, että huomenna on taas ihan erilainen fiilis kaikkeen, mutta tänään oon taas miettinyt että olis ihan hirveen kiva jos välillä elämä ei vetäis mattoo jalkojen alta just sillon kun tuntuu, että kaikki alkaa mennä taas hyvin. Mun omat fiilikset heijastuvat muutenkin aina tosi vahvasti bloggaamiseen ja on tosi haastavaa saada mitään järkevää tekstiä aikaiseksi, jos omassa päässä myrskyää. :D

Tiedän, tai vähintäänkin toivon, että jossain vaiheessa kaikki kirkastuu ja sitä tajuaa, miksi on tapahtunut mitä on tapahtunut. Siltikin välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tää ikinä muutu. Onko ruudun takana muita, jotka miettii samanlaisia asioita?

Mun ruoka- ja treenipainotteisia touhuja voi seurata myös instagramista: ainorouhiainen sekä snapchatista: ainopaino.

Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.