LIIKA PÄÄHÄN TAPUTTELU TEKEE MEISTÄ VÄSSYKÖITÄ?

Armollisuus itseään kohtaan on asia josta puhutaan paljon. Lempeydestä, itsensä kuuntelusta ja siitä armollisuudesta on tullut jonkinlainen juttu. Rentoja tyyppejä ihannoidaan ja on kivaa lukea somesta kun jengi jakaa rehellisesti kuinka treeni jäi väliin, koska sohva houkutti tai aiempi tiukka tavoite muuttuikin paljon iisimmäksi. Tässä on tietynlainen kontrasti siihen mitä kuitenkin vaaditaan menestymiseltä, voittamiselta ja asioiden saavuttamiselta. Onko tällainen liika silittely meininki aiheuttanut sen, että ihmisistä on tullut vässyköitä, vai onko se tasapaino asioiden välillä kuitenkin parasta ihan kaiken kannalta?

Eilen kampaajalla istuskellessa luin Tomi Björckin haastattelua, jossa hän sanoi suunnilleen näin: Ihmiset ajattelevat, että voivat tehdä kuusi tuntia töitä päivässä ja menestyä, mutta ei se niin mene. Sitä duunia painetaan 11-13 tuntia päivittäin ja sitten jossain vaiheessa se alkaa näyttää tulosta. Illalla satuin vielä kuuntelemaan podcastia, jossa Vertti Harjuniemi kertoi omasta treenityylistään ja siitä, että hän ei voi treenata yksin, sillä hän ei yksinkertaisesti kestä sitä tunnetta että lähtee treenistä niin että ei ole antanut aivan kaikkea siihen treeniin, joka ikinen kerta. Tunnetustihan kaverin tai koutsin kanssa treenistä saa enemmän irti, ja siksi hänellä on aina treenikaveri mukana. Usein juuri tällaiset ihmiset, jotka oikeasti vaativat itseltään kaiken ja pistävät itsensä likoon, ovat niitä jotka menestyvät ja saavuttavat haluamansa.

Asiahan ei ole mustavalkoinen, että olet joko armollinen tai sitten olet ainoastaan kurinalainen, mutta itse olen sitä mieltä että nykymaailmassa menestyminen kyllä vaatii ihan perkeleesti hommia. Jos haluaa erottua, on oltava valmis tekemään asioita enemmän ja eri tavalla kuin muut. Jotta saa tarvittavan draivin tähän, on oltava motivaatiota ja kukaan toinen ei voi meitä motivoida, sillä motivaatio lähtee aina meistä itsestämme. Toista voi auttaa inspiroimalla ja sitä kautta auttaa motivoitumaan, mutta se syvin ja kestävin sisäinen motivaatio lähtee aina meistä itsestämme. 

Tavoitteita ei voi vain keksiä, vaan syvä halu pitää saavuttaa tulisi lähteä itseltä. Palava halu saavuttaa jotain tai esimerkiksi työskennellä jonkun asian parissa on se mikä kantaa usein pisimmälle. Joihinkin ihmisiin kilpailu luo tarvittavan buustin ja se voittamisen halu tai häviämisen pelko voi olla niin voimakas, että asioita tehdään niin paljon kuin mitä se vaatii ja vielä enemmän. Jos tavoitteita keksii siihen tyyliin, että tuo vois olla ihan kivaa kokeilla, jää hommat usein tekemättä.

Tätä asiaa kannattaa oikeasti miettiä, sillä sillä on hyvin suuri vaikutus menestykseen. Mikä on se intohimo, asia joka on oikeasti tärkeää?

Oon itse ollut aina hyvin vaativa itseäni kohtaan ja joutunut opettelemaan tietynlaista armollisuutta. Armollisuuden oppiminen on tuonut mielekkyyttä elämään, mutta samalla tiedostan, että musta on tullut tietyllä tavalla laiskempi. Kun olin tiukka ja toooodella vaativa niin hitto vie, silloin kyllä saavutinkin lähes aina haluamani, koska häviö tai luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, enkä kestänyt tilannetta jossa olisin jäänyt toiseksi. Kyseinen ajatusmalli oli ajoittain hyvinkin rankkaa ja kuten sanoin, nykyään elämä on ehkä mielekkäämpää, mutta jospa vain löytäisi tietynlaisen tasapainon näiden kahden asian välillä, vai onko se edes mahdollista?

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä ”voittavat tavat” ja tarkoituksena olisi alkaa luoda itselle uusia rutiineja ja tietynlaista loogisuutta kaikkeen toimintaan. Mä kun oon vähän sellainen, että teen paljon kaikkea ja vielä samaan aikaan. Tarvitsen selkeyttä ja ennen kaikkea suunnitelmallisuutta kaikkeen. Tekeminen ilman suunnitelmaa on melkoista haahuilua, joten tähän on tultava muutos ja nyt se muutos tapahtuu, asia kerrallaan.

Haluan muistuttaa myös sua, että välilä on ihan ookoo haahuilla ilman päämäärää, sitä kun ei voi keksiä, mutta kun sen päämäärän oivaltaa niin tarvitaan ihan pirusti kovaa työtä, epäonnistumisia ja aikaa, että voi joskus saavuttaa haluamansa. Älä missään nimessä tyydy vähempään kuin voit saada, sillä niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin niin kaikki on ihan oikeasti mahdollista, jos sitä todella haluaa ja on valmis pitkään matkaan epäonnistumisien sekä muiden vaikeuksien kera.

Supermegamotivoivaa päivää just sulle!

instagram: ainorouhiainen 

snapchat: ainopaino

Facebook


5 Responses to “LIIKA PÄÄHÄN TAPUTTELU TEKEE MEISTÄ VÄSSYKÖITÄ?”

  1. Hakkarainen sanoo:

    Tämä teksti toi hyvin esiin sen tuskallisen totuuden, mitä helposti ihmiset nykypäivänä välttelevät. Eräs tuttuni päivitteli yksi päivä sitä, miten saan asiat kuin hopealautasella. Koulumenestys, työpaikat, ihana perhe ja ystävät. Sosiaalinen luonne, itsevarmuus ja kaikki edellytykset menestymiseen. Tosiasiassa olen nähnyt näiden kaikkien asioiden eteen vaivaa, mitä nyt perhettäni en ole omilla teoillani hankkinut. On totta, että meille annetaan eri kortit elämään. Ei kuitenkaan pidä katkeroitua muiden menestyksestä, jos itse on päättänyt heittää korttinsa pöytään edes niitä katsomatta.

    https://aatenarikka.blogspot.com/

    • ainorouhiainen ainorouhiainen sanoo:

      Jep, ja harvoin sitä tajutaan mitä kaikkea sen menestyksen eteen on oikeasti tehty. Todella harvoin kun on kyse vaan hyvästä tuurista tai siitä että olisi saanut kaiken hopealautasella. :)

  2. Anna sanoo:

    Moi! Luen juuri Kaisa Jaakolan kirjaa Palaudu ja vahvistu. Suosittelen sinullekin. Kaisa on menestynyt, vaikka ainakin sanoo huomanneensa tahtia :)

    • ainorouhiainen ainorouhiainen sanoo:

      Moi! Tää kirja onkin ollut hankintalistalla jo hetken ja en yhtään epäile etteikö sieltä löytyisi huikeen hyviä tipsejä. En tarkoittanutkaan että töitä tai mitään muutakaan tulisi painaa 24/7 ja polttaa itsensä loppuun, ei ei. Mutta tietynlainen suunnitelmallisuus ja johdonmukaisuus täytyy olla kaikessa tekemisessä, eikä asioita välttämättä saa helpolla ja sillä että tekee ne pakolliset asiat. Itsestään huolta pitäminen (esim palautuminen) on todella tärkeää, koska väsyneenä tai burnoutissa sitä tuskin tekee parastaan.

      :)

  3. Myy sanoo:

    Luulenpa, että juuri ne ihmiset, jotka miettivät, tekevätkö tarpeeksi ja pinnistelevät vielä vähän lisää, ovat juuri niitä, joiden ei tarvitsisi murehtia omasta riittävyydestä. Sitten on niitä, jotka eivät päätänsä moisella suuremmin vaivaa ja haluavat päästä helpommalla. Näin karkeasti sanottuna. Asenne ratkaisee; töitä täytyy tehdä ja joiltain se tulee selkäytimestä. Joillain se ydin on nestemäistä ja vaatii vähän isompaa ajattelumalliremonttia. Ja nyt en puhu kehonmuokkauksesta vaan yleensä elämässä pärjäämisestä, menestymisestä ja selviytymisestä.

Kommentoi