Mulla on vähän sellanen fiilis, että en voi kirjoittaa mitään muuta ennen kuin oon kirjoittanut tämän auki. En toki oo velvollinen ilmoittamaan mun terveydentilan muutoksista blogissa, mutta tuntuu jotenkin teennäiseltä kirjoitella jotain terveysjuttuja kun makaa sairaalassa rintakehä täynnä johtoja. 😀 Okei, ei ole hauskaa, mutta anyway..
Oon tosiaan ollut tässä pidempään vähän huonossa kunnossa ja tavallisen sairastelun sijaan on ollut vähän erilaisia oireita ja fiilis, että nyt ei niinku tosiaan edes pystyisi mennä urheilemaan, koska sen vaan tunsi. Kävin sitten maanantaina työterveyshoitajalla, jolta sain ajan lääkärille.
Eilen kun menin lääkäriin, en kyllä ikinä olisi voinut kuvitella millanen päivä siitä tulisi. Oireiden perusteella lääkäri passitti mut erilaisiin testeihin, jotka tehtiin välittömästi. Sydänfilmistä löytyi sitten jotain, mistä he eivät olleet varmoja, joten mut laitettiin lähetteellä keskussairaalaan. Sairaalaan päästessä testit jatkui ja multa on otettu ties kuinka monta testiä ja koetta. Keuhkoja ja sydäntä on tutkittu tosi paljon ja verikokeita otettu niin rannevaltimosta kuin kyynertaipeesta varmaan 15. Siinä vaiheessa, kun lääkärit alkoivat puhua jostain infarktista niin alkoi jo oikeesti pelottamaan. Siinä kun makasin niin mietin kyllä, että viimeistään tämä on opetus että mä en oikeesti oo mikään kone. 😀 …
Yllä olevat kappaleet kirjoitin tänään sairaalassa ja nyt oon taas kotona. Oon vieläkin vähän päästäni pyörällä, että mitä ihmettä tässä on tapahtunut. Vietin eilisen päivän, viime yön ja tämän päivän vielä sairaalassa, mutta selvisin onneksi säikähdyksellä, eikä mitään vakavaa diagnoosia todettu. Mutta olihan tää kyllä pienimuotoinen herätys..
Mua oikeen hävettää kirjoittaa tätä julkisesti, mutta ehkä joku ottaa koppia eikä käy tätä asiaa kantapään kautta, kuten meikäläisellä on tapana. Mä oon tunnetusti aika kovapäinen sen suhteen mihin pystyn ja mihin en pysty, ja nyt se sitten osui omaan nilkkaan niin että rysähti.
Muutamia viikkoja sitten kun sain ekat flunssan oireet, en ottanu niitä vakavasti, vaan jatkoin treenaamista ja jumppien ohjaamista, kuten oikeastaan aina teen. Moni ohjaaja voi ehkä samaistua siihen fiilikseen, kun omat tunnit odottaa ja olo ei ole ihan kuten kuuluu ja siitä tulee huono fiilis jos joutuu jättää tunnit pitämättä.
Tällä kertaa mun kroppa oli kuitenkin jo valmiiksi tosi viimeiseen saakka viritetyssä tilassa ja se ei ollutkaan yhtä vahva kuin normaalisti. Homma kärjistyi meidän Bodyattack-maratoniin, jonka jälkeen tulin tosi kipeeksi ja sen jälkeen tila onkin ollut enemmän tai vähemmän heikko. Saan olla kiitollinen, etten aiheuttanut itselleni sydänlihastulehdusta tai pahempaa vammaa, mutta tää riitti kyllä herätyksenä. Ja jos joku on varma, niin se että mä en enää urheile kipeenä, en edes pienessä lenssussa. Älkää tekään.
Kaikessa huonossa on aina jotain hyvää ja tän jutun hyvä on se, että nyt taas arvostaa terveyttä ja ymmärtää, että sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Toinen hyvä on se, että koin jonkinlaisen herätyksen jälleen kerran siitä, mikä on tärkeetä ja mikä vähän vähemmän. Kyse ei olisi siitä, että en arvostaisi elämän muita juttuja, mun haasteena on vaan saada tasapaino työn, treenin ja kaiken muun välille, koska nuo kaks liittyy toisiinsa ja suurin osa mun ajasta menee niiden parissa.
Meikäläinen on nyt siis poissa treenien parista niin kauan kun se vaatii ja ajattelin keskittää energiat kesästä nauttimiseen ja lepäilyyn. Tiedän, että mun pitäisi olla jonkinlainen hyvä esimerkki kaiken suhteen ja monessa asiassa voin sanoa olevani… Mutta sitten toisaalta, valitettavasti mullakin on ne heikkoudet ja oon aina pitänyt täällä blogissa rehellistä linjaa, joten mielummin kerron tylsätkin jutut julki kuin pidän kulissia yllä. 🙂
PS. Mitäs pidätte näistä Annan ottamista kuvista? 🙂
KUVAT: Anna Riska / Annmarias
Instagram: ainorouhiainen
snapchat: ainopaino
Jos haluat tiedon uusista postauksista nopeasti, käy tykkäämässä blogin FB-sivusta TÄÄLLÄ.