KUN TERVEELLISESTÄ TULEE EPÄTERVEELLISTÄ

Vastaani osui muutaman vuoden vanha teksti, jossa käsiteltiin aineenvaihdunnan häiritötilaa, ylikuntoa ja ylipäätään liian kurinalaista ruokavaliota. Terveellinen elämäntyyli voi myös olla epäterveellinen, mikäli homma lähtee lapasesta. Joskus viaton yritys muuttaa omia ruokailuja paremmaksi johtaakin siihen, että ruokien kieltolista kasvaa kasvamistaan ja lopulta ruokavalio on niin suppea, että sillä on mahdoton saada riittävästi energiaa tai ravinteita. Uskon, että riski tähän on nykyään entistä suurempi lisääntyeiden erikoisruokavalioiden vuoksi. Täytyy olla hyvin tietoinen ravinnosta, jotta saa siitä riittävästi tarvittavaa energiaa ja riittävän monipuolisen ruokavalion silloin kun ”kaikki on kiellettyä”. Oonkin usein painottanut, että aina jos jättää jotain pois, tulisi miettiä mitä ottaa sen tilalle ja miten korvaa poistetun ruoka-aineen aiheuttamat puutokset. Gluteeniton, maidoton ja lihaton voi kääntyä terveyttä vastaan, jos ei osata täyttää ruokavaliota korvaavilla tuotteita.

Collage_Fotor

Koska itsekin omaan historian, jossa on ollut hieman vaikeuksia syömisen kanssa, pohdin hyvin usein tätä asiaa juuri siltä kantilta, etten halua kieltää itseltäni asioita. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että keskityn mielummin lisäämään ruokavalioon hyviä juttuja ja unohdan ”kiellot”. Jos mun pitäisi kuvata ruokavaliotani, en haluaisi sanoa että vältän mitään, koska se kuulostaa heti kovin lopulliselta. :D Valitsen mielummin riisiä, bataatti ja perunaa kuin pastaa, koska saan niistä paremman olon. Jos satun käymään lounaalla kaupungilla, en kuitenkaan stressaa siitä että ruuasta löytyy ehkä hieman gluteenia tai maitotuotteita.

Collage_Fotor1

Tuossa Patrik Borgin blogitekstissä mainittiin, että useimmiten kestävyyslajien, painoluokkalajien, fitnesslajien ja esteettisten lajiien harrastajat ovat ns. riskiryhmässä joutua tällaiseen kierteeseen, kun terveellisestä syömisestä tulee jopa pakonomaista ja ajatusmaailma on tyyluä enemmän treeniä ja vähemmän ruokaa. Tunnistan itseni myös edellisestä, sillä olen harrastanut lajia, jossa ulkomuodolla oli väliä, kilpailuasu oli hyvin niukka ja kevyestä painosta oli hyötyä. Täytyy olla todella terve ja vahva itsetunto sekä hyvät taustajoukot, että pää pysyy kasassa tällaisissa lajeissa. En halua syyttää yhtäkään lajia, sillä usein ne jotka ”sairastuvat” tai joutuvat kierteeseen ovat jollain tavoin alttiita tälle, he tarvitsevat vain sen kimmokkeen mikä laukaisee ongelmakierteen.

Olisi todella mielenkiintoista kuulla tarinoita kun liian terveelliset elämäntavat ovat lähteneet käsistä? Mikä johti siihen, että ruuasta tuli vihollinen, miten pahaksi tilanne meni ja miten siitä on (toivottavasti) selvitty! Sana on vapaa! :)


15 Responses to “KUN TERVEELLISESTÄ TULEE EPÄTERVEELLISTÄ”

  1. Myy sanoo:

    Jatkuvat vatsa- ja suolisto-ongelmat aiheutti turvotusta ja huonoa oloa. Lisäksi tein todella fyysistä työtä ja piti syödä paljon, jotta jaksaa. Mulla oli ruoka työn puolesta, joten en voinut juurikaan vaikuttaa siihen mitä syön tai kuinka usein. Lopulta jatkuva huono olo yhdistettynä ulkonäköpaineisiin ja omaan kauneusihanteeseen sai mut aloittamaan diureettien käytön, syömisen vähentämisen, ruokien välttelyn jne. mitkä sitten johti anoreksiaan. Onneksi selvisin siitä ja nyt keskityn hoitamaan noita suolisto-ongelmia hieman järkevämmillä ja tehokkaammilla keinoilla. ;)

  2. A sanoo:

    Esteettistä lajia harrastaessa juttelimme kaverini kanssa vartaloihanteistamme ja muistan edelleen, kun asetin itselleni tavoitteeksi sixpackin. Halusin näyttää hyvältä kisapuvussa. Aluksi toiminta oli ihan tervettä: vaihdoin vaalean leivän ruisleipään, lisäsin kasviksia ja veden juontia, vähensin sokeria ja limuja ym. Jossain kohtaa kuitenkin halusin saada nopeampia tuloksia ja sitten se lähtikin käsistä…

    Yläasteikäisellä minulla ei juuri ollut tietoa ravinnosta saati dieettaamisesta, mutta nettiä selailtuani tulin siihen tulokseen, että karpata pitäisi. Se olis ”terveellistä” ja auttais kadottamaan rasvaa pömppömahasta. Söin lopulta todella yksipuolisesti: lähinnä pakastevihanneksia, kanaa, rahkaa, raejuustoa ja marjoja, joskus saatoin ottaa hedelmänkin, mutta jälkeenpäin ahdisti, koska ”niissäkin on niin paljon sokeria”. Väsytti, oma keho ahdisti ja kaikki ruoat tuntui liian epäterveelliseltä: viljat, sokeri, suola, lisäaineet, punainen liha, soija ja ties mikä muu, kun kaikesta oli lukenut jotain pahaa. Se oli yhtä helvettiä, varsinkin kouluruokalassa.

    En muista tarkalleen, missä vaiheessa heräsin siihen, etteivät tapani olleet enää terveellisiä. Siitä alkoi taistelu omaa mieltä vastaan ja parantumisessa kestikin noin 1.5 vuotta. Onneksi oli ystävät ja yhteisö netissä, jonka kautta sain paljon kannustusta ja tukea. En edes hakenut ammattiapua, koska koin, että mun oli itse korjattava ”aiheuttamani sotku”, vaikka eihän syömishäiriö koskaan ole sairastuneen oma vika…

    Jos tämän lukee joku, joka kärsii ongelmista syömisen kanssa niin haluan sanoa, että SYÖMISHÄIRIÖSTÄ VOI PARANTUA TÄYSIN. Se ei tuu olemaan helppoa, mutta se on kaikkien kyynelten arvosta. Voimia kaikille näiden ongelmien kanssa painiville♡

  3. Salla sanoo:

    Mä olin yläasteella omasta mielestäni läski. Todellisuudessa ihan normaalipainoinen, vähän pulska, mutta kaukana ”läskistä”. Aloin kuitenkin laihduttamaan; leikkasin lehdestä ohjeet joita noudatin orjallisesti ja aloin käydä lenkillä ja jumpata. Päästyäni tavoitepainooni en kuitenkaan enää osannut syödä riittävästi. Ruokavalio oli minulle aivan liian vähäenerginen ja yksipuolinen. Paino jatkoi putoamistaan, ja aloin olla jo ahdistunut siitä kun se kääntyi jo alipainon puolelle ja kaikki tuttavat alkoivat olla huolissaan. Jos joku kysyi painostani valehtelin sen aina yläkanttiin, koska nolotti olla niin laiha. Silti en vaan kerta kaikkiaan osannut syödä riittävästi, eikä minulla ollut mitään käsitystä ylipäätään monipuolisesta ruokavaliosta, puhumattakaan siitä miten saada painoa nostettua terveellisesti. Vasta vuosien mittaan olen saanut tietoa kartutettua ja sitä myötä hitaasti mutta varmasti nostettua painoni terveisiin lukemiin. Olen myös paljon energisempi nykyisin ja tuntuu ihanalta kun kroppa toimii taas kunnolla. :) Tavallaan olen myös tosi onnellinen siitä mitä kävin aikanaan läpi, sillä ilman kaikkea tuota tuskin olisin nyt tässä, näin hyvinvoivana ja tyytyväisenä itseeni. :) :)

    • Heihei sanoo:

      Ihan kuin mun suusta kaikki tuo. Liian vähäisen energian takia sain myös ahmimiskohtauksia, joista ahdistuin. Koska liikuin paljon, tuntui, että mikään ravinto ei enää riittänyt, ahdisti ja olin totaalisen pulassa, sillä esimerkiksi nyt painoa nostettuani syön enemmän kuin monet miehetkin. :D Kävin läpi myös terapian, minkä ansiosta osaan nykyään huomata, milloin menee liian lujaa niin ruuan ja liikunnan kuin kaiken muunkin elämän suhteen. Tietysti kaikkea voi vielä tulla eteen, mutta nyt on hyvä olla ja täytyy arvostaa sitä! :)

  4. IinesK sanoo:

    Ylipaino ahdisti, joten aloin laihduttamaan ja urheilemaan paljon. Kiloja lähti, kunto kasvoi ja kroppa oli uskomattomassa kuosissa. Tosin siinä sivussa meni ystävyyssuhteetkin, kun ruokailut oli täsmällisesti mietitty ja mikään ei saanut häiritä päivän syömisiä ja liikuntoja. En voinut siis käydä missään enkä tavata ketään, ettei päiväjärjestys häiriintynyt. Lisäksi olin hirveä ruokanatsi muita kohtaan ja dissasin avoimesti muiden syömisiä. Näytin ehkä tosi hyvältä ja tein kevyesti 20 ojentajapunnerrusta suorin vartaloin, mutta olin aivan uskomattoman onneton, ahdistunut ja yksinäinen. Koko elämä pyöri ruuan ja treenin ympärillä ja jos en onnistunut syömään täsmälleen oikeaa kalorimäärää oikeassa ravintoainesuhteessa, niin maailmanloppu ei ollut kaukana. Tuon jakson jälkeen tulikin sit lyötyä totaalisesti läskiksi, mutta nyt urheiluharrastus järkevissä rajoissa ja syömiset ei ahdista. Eli toipuakin voi.

  5. Ninni sanoo:

    Mä sairastuin 12-vuotiaana syömishäiriöön ja koko nuoruuteni syömishäiriö on ollut enemmän tai vähemmän menossa mukana. Tällä hetkellä olen 18-vuotias ja voin suhteellisen hyvin. Kuitenkin Sairastuessani ensin karsiutuivat pois herkut, sitten rasva (kun elettiin vielä rasvakammo aikaa ;) ) sokeri, hiilarit… Lopulta toi lista jäi niin lyhyeen että tuskin söin mitään. Lähinnä salaattia ja kurkkua. Laihdutin itseni sairaalloiseen alipainoon ja siellä keikuttiin 15-vuotiaaksi asti. Pääsin myöhemmin normaalipainoon, mutta syömishäiriö ei kuitenkaan lähtenyt. Viime vuosiin on mukaan mahtunut paljon ehdottomia kieltoja ja lakkoja, jotka ovat kostautuneet myöhemmin ahminnalla ja sitten taas uudella lakolla ja dietillä. Samoissa painolukemissa olen 15-vuotiaasta lähtien pysynyt kun siis olen ollut normaalipainoinen. Lakkoja en siis koskaan olisi tarvinutkaan, sillä muutoksia olossani en tällöin huomannut, päinvastoin. Silloin kun myöhemmin sorruin mättämään kaikki ”kielletyt ruuat” koko hyöty katosi siitä. Tuloksena tästä kaikesta heikko luusto ( joka kuitenkin on vielä mahdollista korjata! ) sekoittunut hormoonitoiminta ja aineenvaihdunta, surkastuneet lihakset (joita olen kuitenkin saanut jo takaisinkin!), haurastuneet hiukset, pituuskasvun loppuminen… Lista on pitkä. Tapaukseni on tottakai ääriesimerkki ja olen ollut nuori ryhtyessäni laihduttamaan ym. Kuitenkin haluan kertoa tämän, sillä moni nuori elää tässä ”kieltojen maassa” ja pohtii laihduttamista ja ruokien kieltämistä itseltään. Mielestäni tasapaino on ”se juttu” ja liikaakaan ei kuuluisi noita ravintoasioita stressata. Uskon että kroppamme kertoo milloin sen on hyvä olla. :)

  6. Hanna sanoo:

    Todella tärkeä aihe, kiitos kun otit asian esille!

    Ortoreksia on mielestäni yksi kavalimmista syömishäiriötyypeistä, ja sen kävin itsekin läpi. En siis ikinä ole pitänyt itseäni lihavana, en ihannoi laihuutta, mutta aloin vain siirtyä terveelliseen ruokavalioon pikku hiljaa ja lisätä samalla liikuntaa. Paino putosi vuodessa 73->48kg (olen 171cm), ja koko ajan näin itsekin miten laihduin. En pitänyt laihuudestani ollenkaan, ja pikku hiljaa lähipiirin ihailu terveellisestä elämästäni alkoikin vaihtua huolestuneisiin katseisiin ja kommentteihin. Olin asiasta täysin samaa mieltä, mutta samalla söin edelleen aivan liian vähän verrattuna urheilijamaisiin treenimääriini. :/ Noudatin terveellisiä elämänohjeita pilkulleen, ja kuten itsekin olet monessa tekstissäsi todennut, niin terveellistä ruokaa saa oikeasti syödä hirmuisia määriä jos liikkuu paljon ja tässä menin metsään. :( Ilman liikuntaa ruokavalioni olisi varmasti riittänyt normaalille sohvaperunalle, mutta tällä tavalla jäin jatkuvasti miinukselle (vaikka söin noin 2000kcal päivässä).

    Mutta kuten alussa totesin, mielestäni ortoreksia on kavala, koska lähipiirikään ei oikein osaa auttaa. Söin paljon (mutta kevyttä ruokaa), myönsin laihuuteni ja liikuin paljon (koska liikunta tekee hyvää). Yritä siinä sitten sanoa että ota pulla, se tekee hyvää. :D Nyt alan olla asiassa jo voiton puolella, mutta edelleen törmään monesti ajatuksissani siihen, että miksi ottaisin pizzan kun oikeasti tekee enemmän mieli vaikka herkullista lohisalaattia (koska opin oikeasti rakastamaan puhtaita makuja ja pidän niistä nykyisin rehellisesti enemmän kuin ennen syömästäni hötöstä). Mutta tärkeintä on mielestäni oppia tiedostamaan ongelma, ja mikäli liikkuu paljon, opettelee ottamaan vaikka energiapatukan lisäruokana vaikkei nälkä tuntuisi. :)

    • Marru sanoo:

      Hyvänen aika. Olen ilmeisesti sairastanut tietämättäni viimeiset kolme vuotta tämän JOTAIN versiota. Muistan vain, että erään tapahtuman seurauksena yht’äkkiä lakkasin syömästä herkkuja, aloin miettiä tosi tarkkaan ravintoloissa, mitä mahdollisimman vähäkalorista voisin syödä ja urheilin ihan hulluna. Puolessa vuodessa olin laihtunut 15 kg ja pahimmillaan touhu oli varmaan noin vuosi homman alkamisen jälkeen. Muistan, että söin koko kyseisen kesän pelkkää vihersalaattia, jossa oli kirsikkatomaatteja ja treenasin 2h päivässä. Muiden läsnäollessa tosin sapuska minulle tytölle maistui, joten kukaan ei voinut koskaan syyttää syömättömyydestä. Yksinollessani en ilmeisesti sitten syönyt juuri mitään. Jouduin pitämään pitkähkön tauon urheilusta nyt syksyllä ja liikkumattomuuden aiheuttama turhautuminen piti korvata herkuilla, joka puolestaan johti muutaman kilon painonnousuun, jotka ahdistivat suunnattomasti. Olen melkein päässyt niistä nyt eroon ja ruokavaliokin on monipuolisempi ja syön enemmän, kuin ennen, mutta jokainen herkku on kuitenkin ansaittava.. Mä oon pitänyt toimintaani täysin terveellisenä ja normaalina, koska mikään tuntemistani syömishäiriöistä ei sopinut kuvaukseen (ja se, miksi ylipäätään pohdin syömishäiriötä, johtui muutaman kaverin huolenpidosta ja ”väkisinsyöttämisestä”), mutta ehkä se onkin jotain tämän suuntaista.

  7. aliisa sanoo:

    Mä tuun perheestä jossa AINA syömistä ja herkuttelua kyylättiin ja syynättiin. Jos söin iltapalaksi kaksi leipää, jugurtin ja hedelmän niin äiti saattoi silleen hyväntahtoisesti huikata että ”ohhoh, kylläpäs sulla on herkut siinä”. äiti oli ikuinen laihduttaja ja uskon että vasta nyt kun asun poissa kotoa niin ja sillä on uusi miesystävä niin asiat on lutviutunut. Mutta inhosin sitä että aina se kommentoi, vaikka en edes syönyt herkkuja. sairastin bulimiaakin 13-16 vuotiaana. Ostin kaupasta pakastepizzan, keksipaketin ja suklaalevyn ja vetäsin kaikki yksin koulun jälkeen. sitten oksensin ja menin tanssitunnille. se alkoi halusta laihduttaa, ajattelin et jos oksennan kaiken mitä syön niin voin syödä mitä vaan. sit kaoin ja yökin päntöllä niin kauan että makasin ihan voimattomana lattialla. onneks sain sen kuitenkin loppumaan kun elämä oli muutenkin täynnä ongelmia ja oli pakko kertoa jollekkin, lopulta äidillekin.
    myöhemmin löysin urheilun. lenkkeilyn, joogan ja salin. sen jälkeen on pysyny hanskassa aika mainiosti. en tunne enää huonoa omaatuntoa jos herkuttelen, ja enää ei tuu edes herkuteltua niin usein koska se ei oo kiellettyä.

    huomaan että nää vegaani/gluteeniton/raakaruoka buumit vaikuttaa mun ajatteluun aika vahvasti. jos tehdään ajan ja inspiraation puutteessa poikaystävän kanssa jauhelihakastiketta ja pastaa sekä vihreä salaatti, niin koen syöväni jotenkin epäterveellisesti jos lautasella ei oo quinoaa ja lasissa vihersmoothieta. eilen havahduin juuri että eihän tässä mitään hätää ole.

    Oon myös urheilullisen elämäntavan aikana laihtunut (senttejä) mukavasti, ja muiden kommentit asiasta on tuntunu kivalta. vielä kivempaa on vetästä 36 kokoinen mekko päälle ja hakea rekistä 34 että ois oikeeta kokoa. Nyt asun ulkomailla ja tiedän että kun palaan suomeen niin kaverit epäilee että mulla on lähteny quinoat ja hiitit lapasesta koska oon entistäkin timmimpi. mutta juuri söin nutellaleivän ja se on ihan okei koska meen kuitenkin salille tänään.

    ompas elämänkerta, mutta ehkä tää oli myös itelleni ja oman ajatusten koontia!

  8. Katja sanoo:

    Oikeastaan en edes muista, milloin en olis ollut jonkinlaisella laihdutuskuurilla… Muistan kun jo ehkä 8. luokalla lenkkeilin ja laihdutin, kun huomasin pyöristyneeni. Se nyt ei vielä johtanut mihinkään kummoisempaan, kun en oikeastaan tiennyt laihdutuksesta mitään, ja hyvä niin. Myöhemmin, ehkä joskus 15-16 vuotiaana ajattelin pudottavani pari kiloa, kun olin kesän aikana kerännyt vähän turvotusta. Sitten tuli ero silloisesta teinisuhteesta, joten tukahdutin sen pahan olon liikuntaan, ja aloin syömään yhä vähemmän. Lepopäiviä ei edes ollut, ja jos joskus niitä väkisin tuli, pelkäsin syödä koska luulin lihovani jos en liiku. Jossain vaiheessa tajusin laihtuneeni liikaa, kun kaverini salilla kommentoi ohentuneista käsistäni. Se kolahti, sillä tottakai tavoitteeni oli toisaalta laihtua, mutta samalla kerätä lihasta. Myöhemmin myös vanhempani huomasivat etelänlomalla törröttävät solisluuni, ja alkoivat vahtia syömisiäni. Ja voiko olla mitään kamalampaa syömishäiriöisen mielestä kuin se, että joku kyttää vieressä että varmasti syöt. :-D isäni varasi minullw myös ajan lääkärille, jonka kanssa juttelin ja joka myös teki minulle treeniohjelman, mikä uutena asiana sisälsi lepopäiviä. No, pikkuhiljaa keräsin painoa takaisin, ja nyt 18-vuotiaana koen että olen aikalailla parantunut. Vaikka vanhat ajatukset ovat tiukassa, liikun ja syön silti paljon paremmin kuin aiemmin. Joskus vieläkin noudatan itselleni aiemmin määrättyjä sääntöjä, kuten ”vain yksi banaani tai omena päivässä”. Myös blogien lukeminen on tuonut järkeä touhuuni, sillä niistä löytää paljon tietoa! Ilman blogeja en siis välttämättä edes olisi tässä ja näin terveenä. Pitkä matka ollaan tultu, ja tässä kaikki näin todella tiivistettynä :-D

  9. Niina sanoo:

    Moi Aino!

    Kysymykseni ei liity käsillä olevaan postaukseen, mutta koska olen kokenut sinut luotettavaksi lähteeksi monissa urheiluun liittyvissä aiheissa, ajattelin pyytää apua. Olet varmasti kirjoitellutkin postauksia keinoista ja mahdollisista lisäravinteista palautumisen tukena. Ongelmanani on ollut jonkun aikaa lihasten huono palautuminen salitreenistä. Nukun hyvin ja vireystila on hyvä. Magnesiumia ja sinkkiä käytän, heraa lähinnä välipalana, en niinkään heti treenin jällkeen. Lähinnä pohdin magnesiumin yms. lidäravinteiden määriä, sillä jokaisessa paketissa lukee että annostuksia ei saa ylittää, mutta tällä hetkellä omani eivät riitä.

    Millaisia suht edullisia pulvereita kokisit ehdottomiksi salitreeneissä ja missä määrin? Jos olet jo kirjoitellut postauksia aiheesta niin mielelläni ottaisin linkkejä! Hyvän ruokavalion, levon ja venyttelyn merkityksen tietenkin muistaen.

    Kiitos sulle monista hyvistä vinkeistä, joista jokainen voi poimia itselleen sopivat jutut!

  10. Henna sanoo:

    Mun tarina on vähän lyhyemmän tähtäimen juttu. Multa poistettiin viisaudenhampaita torstaina ja en pystynyt 3 päivään syömään kunnolla kun särkee kovasti. Silloinkin kun syön pureskeleminen on puutteellista. Luonnollisesti olo on aika väsynyt ja tulikin pidettyä 2 lepopäivää tälle viikolle, yleensä teen 3-4 päivänä salitreeniä ja käyn les mills jumpalla niin että jää 1 päivä lepoa. Nyt sitten kun ei oikeasti pysty syömään kunnolla, niin tulee stressattua kehityksestä ja ravinteiden imeytymisestä ja riittävästä saannista. Muutenkin kun on flunssa iskenyt niin pitää sitten punnita asioita kannattaako treenata iisimmin vai ei ollenkaan.
    Pointti oli se, että kun esim. Sairauden vuoksi ei pysty treenaamaan tai syömään kunnolla siihen sisältyy itselläni ainakin paineita. :

  11. Nimetön sanoo:

    Koko ikäni aina vertailtiin kavereiden kanssa kenen vatsasta saa irti eniten ”läskiä”.. Aluksi se oli ihan hauska läppä, mutta kun tuollaista jatkoi ala-asteen, ylä-asteen niin lukiossa tuli sitten mitta täyteen. Tuntui, että kaikki arvosteli toistensa valintoja, milloin ”Milla(nimet vaihettu) söi liikaa mäkkisafakaa, mutta miksi hän ei syö aamupalaa. Make juo joka viikonloppu, voitte vaan kuvitella kuin se alkaa kohta näkymään hänessä. Aina joku oli lihonnut”
    Se muiden ihmisten arvostelu sai minussa pienen pelkotilan aikaiseksi, sekä olen myös aina ollut hyvin kriittinen itseäni kohtaan ja vertailen aina itseni muihin. Se, että jää aina kakkoseksi tai, että joku tekee asiat kentällä aina sua paremmin ärsytti.
    Joten lopputulos oli aluksi et että aloin käymään salilla ja juoksemaan lenkkejä. (Hyvä juttu sinänsä, mutta syyt aloittamiseen oli väärät). Olin normaalipainoinen, enkä ikinä ole ollut ainakaan vielä ylipainoinen. Olen harrastanut liikuntaa aivan pienestä pitäen ja harrastan edelleen. Minulla ei siis ollut oikeasti hyvää syytä alkaa laihduttamaan, mutta se tuntui jotenkin turvalliselta idealta silloin.
    Aloin siis käymään salilla, ensin jalkapallo treenien lisäksi pari kertaa viikossa, mutta vuoden kuluessa kertoja kertyi ja kertyi ja parhaimmillaan/pahimmillaan saattoi olla että treenasin salilla aamulla+ illalla sekä fudistreenit päälle. Ei lepopäiviä ja ruokailut oli mitä oli. Ensin loppui sipsien, tuckeksien, poppareiden syönti eikä se ole jatkunut vieläkään. Seuraavaksi lähti valkoinen sokeri. Kahvi mustana, eikä kello 18 jälkeen saanut syödä enään kiinteää ruokaa. Ruassa ei saanut olla rasvaa tai öljyä, peruna on pahasta ja hiilarit yleensäkin on huono juttu.. tai niin mä silloin luin paljon netistä.
    Luin jo silloin aktiivisesti blogeja, mutta luin niitä ”omat lukulasit päässä” ja poimin kaikki vinkit itselleni, vaikka ne olisi suunnattu aivan eri kohteelle.

    Laihduin 10 kiloa, jo normaalista painosta ja tilalle tuli silti lihaksia saliharrastuksen aloittamisesta johtuen. Olin siis hyvin ei terveennäköinen kun näin jälkeenpäin katsoo.

    Olen edelleen kiinnostunut hyvinvoinnista, mutta osaan jo lukea blogeja kriittisemmin enkä lähde välttämättä toteuttamaan jokaista jakamaanne vinkkiä.(Ja en siis meinaa tätä blogia, sillä täältä olen saanut vain hyviä neuvoja ja vinkkejä, sekä mielenkiintoista lukemista).
    Olen myös yllättynyt tosi positiivisesti kuinka paljon fiksumman kuuloista tekstiä netistä voi löytää nykyään. Tai että rasvaa ei pelätä , hiilareita tarvitaan ja jos sali jää yhdeltä päivältä väliin niin et ole paha ihminen.
    Olen myös kiinnostunut raakaherkuista ja smoothieista terveellisyyden nimissä, mutta enää en pelkää syödä karkkia tai juoda lasia viiniä niin paljon kuin esim. vuosi sitten.
    Terveellisyyskin voi siis olla epäterveellistä. Liika on liikaa oli asia mikä tahansa.

  12. Kokkelinen sanoo:

    Pikkuhiljaa olin parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana ”kasvanut”. En todellakaan ylipainoiseksi, vaan todella hoikasta kestävyysurheilijasta normaalivartaloiseksi kilpaurheilun lopettamisen myötä. Jossain vaiheessa tulin tietoiseksi, että hei, mähän saankin massaa ja sixpäk ole automaattisesti siihen huomiota kiinnittämättä paikoillaan.

    Laukaisijaksi riitti, kun kerran entinen poikaystäväni keksi minulle hellittelynimen ollessani kuumeessa. Nimi, mikä hänellä tuli mieleen oli ”möhis” eli möhömaha :DDD Hahaha kyllä se nauratti. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tämä oli jonkinlainen käännekohta syömisissä (ja liikkumisissa).

    Nyt kamalan myllyn läpikäyneenä ymmärrän, että syömisen kontrolloinnin taustalla oli tyytymättömyys parisuhteeseen, mm. Syömisestä oli helppo ottaa kontrolli, kun muutoin oli niin pihalla elämän suunnasta.

    Pusuja kaikille. Suosta voi nousta ja se on mahtava fiilis se. Läheiset on maailman ihanin asia <3

  13. Kristina sanoo:

    Mä painin erilaisten syömishäiriöiden kanssa viis-kuus vuotta, kunnes kaikki lopulta huipentu bulimiakierteesee. Mun bulimia oli vaan siitä erikoinen, etten ahminu ollenkaa herkkuja, vaan koin tarvetta oksentaa jo sillon jos söin yhen ylimääräsen leivän tai desilitran enemmän rahkaa. Kaikki mitä söin oli superterveellistä ja ravintosisällöt syynäsin kaikesta ruuasta. Söin älyttömän vähän ja oksensin sen vähänki mitä olin saanu kurkustani alas. Pahimpina kausina saatoin oksentaa 5 kertaa päivässä kuukausien ajan… nyt oksentelu on onneks loppunu ja oon muutenki saanu syömisen suht hyvään malliin. Hulluinta tässä on vaan se että se mikä mulle on hyvä, on todennäkösesti terveen ihmisen näkökulmasta sairasta, eli en ole koskaan varma syönkö oikeasti terveellisesti vai oonko taas lipsumassa kohti vanhoja tapoja… lisäksi harvoin näistä pääsee irti jälkiä jättämättä, mullakin todettiin juuri sydämen rytmihäiriö ja vatsan ja suoliston toiminta on häiriintynyt. En kuitenkaa syytä itteäni tai vello itsesäälissä vaan painan jatkuvasti eteenpäin, kohti parempaa fiilistä! En tiedä voiko syömishäiriöstä parantua kokonaan, mutta ainakin sitä voi oppia hallitsemaan.

Kommentoi