AIHEUTTAAKO MASENNUS LÄÄKKEET VAI LÄÄKKEET MASENNUKSEN?

Auts. Aika rankka aihe vai mitä? Viime aikoina mediassa on pyörinyt paljon juttua, kuinka esimerkiksi liikunta toimisi parannuksena masennukseen yhtä hyvin kuin lääkkeet. Itselläni ei ole omakohtaista kokemusta tästä sairaudesta ja en halua missään nimessä vähätellä sitä! Uskon, että voi olla hyvin raskasta jos joku paasaa, että nyt vaan nouset ylös ja alat tehdä sitä ja tätä, kun ei vaan pysty. Masennus on kuitenkin myös yleistynyt, tai ainakin sen tietoisuus on kasvanut. Vaikka en ole aiheen asiantuntija, voisin sanoa, että on kyseessä sitä masennusta, joka on oikeasti sairaus ja sitten alakuloa, jota jokainen meistä kokee aina silloin tällöin. Ongelma on ehkä se, että molempia halutaan lääkitä samoin keinoin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka nykyään melkein kaikki ongelmat halutaan korjata lääkkeillä. Eli kun on ongelma, ei jakseta syventyä ongelman perimmäiseen syyhyn, vaan halutaan mahdollisimman helppo ratkaisu, jolloin hoidetaan vain ongelman aiheuttamaa oiretta. Tämä taas johtaa siihen, että ongelma ei koskaan ratkea, sitä vaan siirretään syrjään hetkellisesti. Olen viime aikoina kuullut liian monta tarinaa siitä, kuinka henkilö on mennyt lääkärin paikkeille, useimmiten väsymyksen tai rankan elämäntilanteen vuoksi ja hänelle on lyöty käteen masennuslääkkeet melko heppoisin perustein. Kaikissa tapauksissa olisi oikeasti tarvittu vain lepoa ja hieman apua tilanteen ratkaisemiseen. Yksi tuttuni oli valvonut kuukausia vauvan syntymän jälkeen ja käydessään neuvolassa, lääkäri melkein pakotti hänet ottamaan masennuslääkkeet, vaikka ainoa mitä hän tarvitsi oli hieman unta. Onneksi tuttuni oli sen verran tietoinen, että piti päänsä, eikä käyttänyt lääkkeitä kehoituksesta huolimatta. Nyt kaikki on hyvin ja hän voi taas paljon paremmin.

En halua syyttää ketään, sillä ymmärän myös hoitoalalla olevien tilanteen. Aikaa on rajallisesti ja kun vastaanotolle tulee ihminen joka vaikuttaa olevan epästabiilissa tilassa, ei ehkä haluta ottaa vastuuta siitä, että jotain tapahtuu, jolloin lääkkeet on se turvallinen keino hoitaa tilanne. Koska resursseja ei ole, on pakko toimia nopeasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikäli kyseessä on vain hetkellinen alakulo ja vaikea tilanne elämässä, ei lääkkeillä useimmiten saavuteta mitään hyvää. Omat tunteet turtuu ja lääkkeistä voi olla hyvin vaikea päästä eroon. Kuvioon tulee usein myös unilääkkeet, jolloin unen laatu kärsii ja olo voi olla jopa entistä väsyneempi. Kaikilla näillä lääkkeillä on varmasti paikkansa ja en edelleenkään halua vähätellä tätä sairautta, mutta haluan herätellä ajatuksia jokaisen omasta vastuusta. Olisiko omassa elämässä jotain, mitä muuttamalla se olo ja tilanne helpottuisi ilman lääkkeitä? Oli kyseessä ihan mitkä tahansa lääkkeet.

Jos ajatellaan tyypillistä tilannetta henkilöstä, jolla on rankka elämänvaihe, unta saadaan liian vähän ja alkoholiakin kuluu melko reippaasti. Alkoholi altistaa myös masentavaan, jopa epätoivoiseen tilaan, joka voi tuntua todella toivottomalta. Vielä kun päälle painaa muut asiat, on helppo mennä siihen tilaan, että ottaa avuksi lääkkeet, jotka mahdollisesti vain pahentavat koko soppaa. Elämäntavat vaikuttavat hurjasti omaan mielialaan ja vaikka tämä kuinka kliseiseltä kuulostaa, niillä pystyy jo helposti vaikuttamaan oloon, myös vaikeilla hetkillä. Eikö meillä kaikilla ole loppupeleissä vastuu siitä, miltä oma elämä maistuu?

Luin joskus erään bloggaajan kirjoitusta juuri tästä aiheesta ja kauhistelin, kuinka moni kertoi kommenttiboksissa käyttävän mielialalääkkeitä/unilääkkeitä. Suurin osa kommentoijista oli nuoria ihmisiä. Tuntuu tosi kurjalta ajatella, että jo niin nuorena joutuu tällaiseen kierteeseen.

Onko teillä omakohtaista kokemusta aiheesta tai onko joku lähipiirissä kokenut samankaltaisia juttuja?

toppi & trikoot – Puma*

kengät – Nike TrFit*

*Intersport Vaasa

kuvat: Riikka


43 Responses to “AIHEUTTAAKO MASENNUS LÄÄKKEET VAI LÄÄKKEET MASENNUKSEN?”

  1. Aino sanoo:

    Ongelma taitaa olla siinä, että masennusta ei edelleenkään pidetä sairautena. Paras hoitomuoto on tietysti yksilöllistä, mutta lääkkeitä ei toisaalta pidä myöskään vähätellä tai jättää syömättä vain sen takia, ettei halua lääkitä itseään turhaan – nehän eivät ole turhia, jos ne on määrätty masennuksen hoitoon. Toki niitä määrätään välillä liian heppoisin perustein, mutta masennus on sairaus, jonka hoitamiseen lääkkeet kuuluvat, aivan samalla tavalla kuin muidenkin sairauksien. Toisaalta lääkitys ei saa jäädä ainoaksi hoitomuodoksi.

  2. Liisa sanoo:

    moi:)Aino, voisitko vinkata parhaat kotona painojen kanssa tehtäväksi sopivat sisäraisiin vaikuttavat liikkeet, siis haluaa lisää reisien väliin ilmaa:)?kiitii:)

    • Sofia sanoo:

      Tuskin haluat sinne lisää lihasta jos tavoiteesi on saada sitä thigh gappiä:) Kasvattamalla lihasta se vain ”pienenee”, niin jos haluat polttaa rasvaa kannattaa käydä läpi ruokavaliota, eli syömällä terveellisemmin ja monipuolisesti pienellä kalorivajella 🙂

  3. Anna sanoo:

    Hhmm, itse näkisin että tuo lääkkeiden syömisen ”kannattavuus” riippuu aivan täysin tilanteesta. Itse sairastuin muutamia vuosia sitten masennukseen. En jaksanut nousta sängystä muuta kuin syömään vähän. Itketti, suretti ja kaikki elämässä oli huonosti. Ja jotenkin koomista että siinä hetkessä kaveri tokaisee: ”sun pitäis vaan ajatella vähän positiivisemmin”… Eikä se liikuntakaan siinä tapauksessa ole vastaus, jos ei jaksa edes nousta sieltä sängystä, saati pukea. Niinpä mä menin ensin valittamaan itseasiassa jatkuvaa flunssaa lääkärille, mutta tämä nappasikin heti kiinni kertomastani ja nopeasti päättelin olevan kyseessä masennus. Olin sitä itsekin epäillyt mutta en varmaksi. Sain lääkkeet, joista heti kerrottiin että eivät kyllä auta heti vaan käyttöä pitää jaksaa vähän pidempään (ja usein nuoret kait lopettaa lääkkeet kun ne eivät heti autakaan). 3kk jälkeen olo oli jo parempi, ja lääkäri käski puolittaa annoksen seuraavat 3 kk. Sitten lääkkeet olikin loppu ja pärjäsin ilman 🙂
    Usein onkin helppo luetella toiselle mitä kaikkea pitäisi muuttaa että tämä pärjäisi ilman lääkkeitä. Masentuneella se oma aloitekyky kuitenkin on ihan nolla (koska ei pysty/jaksa eikä edes tunne olevansa sen arvoinen). Ja silloin ei taatusti mikään muutu, paitsi pahempaan suuntaan. Eli tällaisissa tapauksissa kuin mun, mä näen lääkkeet hyviksi. Mutta ihmisellä pitäisi olla oikeus tavata lääkäriä usein ja keskustella omasta olosta, sekä nähdä että asiat todella otetaan vakavasti ja joku toinen ottaa sitä roolia elämän kasassa pitämisestä, edes hetkeksi.

  4. Eeva sanoo:

    Ongelma taitaa olla juuri se, että masennuslääkkeitä tuputetaan heti, jos vähänkään väsyttää tai on muita masennukseen sopivia oireita. Kannattaa epäillessään tarkistuttaa myös veriarvoja, itselläni esim. anemia aiheutti väsymystä ja voimattomuutta. Lähipiirissä taas kilpirauhasen vajaatoimintaan yrittettiin määrätä masennuslääkkeitä ja syy selvisi vasta vaadituissa verikokeissa.

  5. Pupu sanoo:

    Ittellä oli monta vuotta oireita masennuksesta ja shdistuksesta ennen kun menin hakemaan apua ongelmiini. Psykiatri teki diagnoosin ja kysyi haluaisinko ottaa lääkettä. Lähdin sitten ottamaan lääkettä mutta käyn myös psygologilla keskustelemassa asioista. Eli lääkkeen on tarkoitus tuoda helpotusta arkeen (ja itselläni myös oli uniongelmia joten lääke on myös siihen) eikä korjata ongelmaa kokonaan pois. Sellaista ihmelääkettä ei ole olemassakaan. On pakko myös käydä keskustelemassa mitkä syyt on masennuksen taustalla, muuten ei ikinä tule parannusta tilanteeseen. Eikä tarkoitukseni ole todellakaan syödä niitä lopun elämääni. Vain siihen asti että unenlaatuni paranee ja olo on parempi ja pärjään arjessa hyvin.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Tuo on tosi tärkeää että saa myös keskusteluapua, eikä vaan lyödä lääkkeitä käteen. Kiitos kokemuksen jakamisesta =)

  6. Martta sanoo:

    Hei Aino!

    Musta on kiva että tuot sun blogissa esille myös muita terveyteen liittyviä asioita kuin ruokavalion ja treenin, vaikka et näissä asioissa asiantuntija olekaan. Kaikista hienointa onkin se keskustelu mitä näistä syntyy ja ihmisten herättely aiheeseen on tärkeää.

    Mulla on masennuslääkkeihin melko ristiriitaiset tuntemukset. Kun ammattilaisena ajattelen sitä miten masennuslääkkeet elimistössä vaikuttavat, ovat ne varmasti hyödyllisiä ja ok, jos vika todella on siellä mihin lääkkeet vaikuttavat. Esimerkiksi yleisesti käytössä olevat SSRI-lääkkeet eli sekektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät, vaikuttavat siis aivojen välittäjäaineisiin. Jos masentuneella ei kuitenkaan ole aivojen välittäjäainepitoisuuksissa häikkää, vaan masennus tai ”masennus” johtuu jostain muusta, en usko että masennuslääkkeetkään tehoavat. Jos taas vika on välittäjäaineissa, saattaa olla ettei liikunta/terapia ja muut oheishoidot auta, ellei myös lääkehoitoa oteta mukaan, vaikka käsittääkseni liikuntakin nostaa serotoniinipitoisuutta aivoissa?

    Olen samaa mieltä että ongelma on varmasti oikean masennuksen tunnistamisessa. Ongelma on varmasti myös siinä, ettei ole vielä tarpeeksi tutkimustietoa masennuksesta eikä varsinkaan pystytä osoittamaan, kenelle lääkehoidosta todellisuudessa on hyötyä ja sen vuoksi niitä suositellaan hieman liian usealle. Mielenkiinnolla odotan, miten tulevaisuudessa masennusta hoidetaan. Onhan se melko uutta lääketieteessä hoitaa masennusta varsinkaan lääkkeellisin menetelmin ja siksi tilanne on nyt varmasti tämä. Tulevaisuudessa toivottavasti ollaan jo paljon viisaampia ja lääkehoitoa ei tarvitse määrätä liian monelle, jotta saataisi hoidettua ne ketkä sitä oikeasti tarvitsevat.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Tää aihe on tosiaan herättänyt keskustelua, kuten ajattelinkin. Kiva saada erilaista perspektiiviä ja näkemyksiä asiaan. Oppii ymmärtämään asiaa monelta eri kantilta.:)

  7. Lotta sanoo:

    Moikka! Hyvä ja asiallinen kirjotus, mutta haluisin silti kertoa omasta kokemuksestani. Tämä on, kuten sanoit, hieman vaarallinen aihe, koska masentuneen oloa tällainen pohdinta ei ainakaan auta. Monta vuotta ajoittaisen pahan mielen kanssa sinnittelyn jälkeen kun vihdoin uskaltauduin lääkäriin ja terapiaan, sain diagnoosiksi lievän mutta pitkään jatkuneen masennuksen. Kokemuksestani tiedän, että jopa diagnostisesti lievässä masennustilassa toivottomuus kaikesta on välillä niin suurta, että oma aloitekyky, optimismiin tietoisesti pyrkiminen ja elämäntapojen muuttaminen yhtäkkiä pysyvästi on hyvin raskasta. Kysyit, että eikö elämässä olisi asioita, joita muuttamalla olo parantuisi. Kyllä, nämä asiat ovat usein niitä masennuksen laukaisijoita, ja niitä selvitetäänkin keskusteluavussa. Mutta kuten mainitsin, masentunut voi saada lääkkeistä tarvitsemaansa tukea ”elämänsä kohentamiseen”. Itse saan pelkästään terapia-apua, mutta mielestäni on tarpeetonta sinnitellä kauaa pahassa olossa, jos sen voisi parantaa lääkkeillä. Masennus on sairaus, ja sairauden parantaminen lääkkeellisesti on varmasti lääkärin niin päättäessä tarpeen. Uskon myös, että kun ihmiset tulet tietoisemmiksi ja ennakkoluulot mielenterveysongelmista vähenevät, ei masennuslääkkeitä ”kammoksuta” enää.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos, että kerroit kokemuksistasi. Yritin tässä kirjoituksessa tuoda esiin juuri sitä, että mikäli kyseessä on vain omien elämäntapojen aiheuttama alakulo, niin silloin lääkkeet eivät ole ratkaisu. Eri asia on juuri tilanne, jossa lääkkeistä saadaan se apu ja masennus on sairauden asteella! Keskusteluapu on varmasti yhtä isossa roolissa kuin lääkkeet, toivottavasti kaikilla on mahdollisuus siihen tarvittaessa. 🙂

  8. T sanoo:

    Moikka!
    En tiedä kommentoinko nyt aiheesta vai aiheen vierestä, mutta haluaisin kertoa oman kokemukseni masennuslääkkeistä.

    Masennus ainakin omalla kohdallani oli todella salakavala sairaus, enkä suostunut uskomaan lääkäreiden hienovaraisista vihjauksista huolimatta moneen vuoteen että minulla moista olisi. Hoin vain että ei minua masenna vaan olen vain väsynyt. Nukuin 14-22h/vrk. Heräsin tunti ennen töihinlähtöä ja nukahdin 1-3 tuntia vuoron loppumisen jälkeen. Kerran nukahdin istualleni lattialle (!). Oli vaan ihan uskomaton uupumus. Eikä se jotenkin tuntunut hirveän ”epänormaalilta”. Tottakai tiedostin että nukun paljon ja olin kokoajan väsynyt, mutta vasta jälkikäteen olen miettinyt että haloo, eikö oikeasti käynyt mielessä että jumalauta tälle on tehtävä jotain. 😀

    Vasta sitten kun kuvioon astui unettomuus (1-2h unta yössä, eikä silti seuraavanakaan iltana meinannut tulla uni), tuntui että mitä hittoa, nyt on joku pielessä. Silloin sain diagnoosin ja lääkkeet kouraan (sekä nukahtamis- että masennuslääkkeet). Aluksi en vaan suostunut lääkkeitä syömään kun en edelleenkään uskonut että minulla mitään masennusta on. 😀 Vasta toisen lääkärin vahvistamisen jälkeen päätin kokeilla, josko väsymys (=masennus) niillä talttuisi. Ohjeeksi annettiin syödä vähintään puoli vuotta oireiden katoamisen jälkeen. Lopetin 3kk päästä aloittamisesta (psykiatrin luvalla) kun tuntui että aluksi ehkä oli helpottanut, mutta nyt oli vaan jotenkin outo olo. Väsyttikin vielä. Lääkkeiden lopettamisen jälkeen olo kuitenkin virkistyi ihan kohinalla! Edelleen pystyn nukkumaan yli 15 tuntia putkeen jos univelkaa on kertynyt, mutta pärjään viikkotolkulla n.6h unilla. Ihan uskomatonta! (7,5h olisi itselleni se ihanteellinen, jolla ei univelkaa kerry.)

    Nyt, tämän episodin jälkeen ja tutkaillessani kulkemaani polkua, olen kuitenkin sitä mieltä että vaikka lääkkeet syödessä tuntuivat keskinkertaisilta ja vähän jopa turhilta, ne olivat kuitenkin se väline jolla pääkoppa sai itsensä takaisin kuntoon. Ero ennen syömistä ja syömisen jälkeen (vaikka väliaika olikin niin ja näin) oli kuitenkin niiin valtava että jotain vaikutusta niillä oli oltava. Virkistymisen lisäksi onnellisuus tuntuu näinä päivinä ihan erilaiselta kuin koskaan ennen. Masentuneeseen mielialaan kai turtuu, eikä edes käsitä että ei oikeastaan edes ole onnellinen (vaikkei nyt alakuloinenkaan), välinpitämätön vain. Toki lääkkeetkin saattaa turruttaa, mutta niistä sentään on (/voi olla) apua, joten en katsoisi sitä välttämättä minään deal breakerina. 😀 Kaikki sivuoireet on kestettävissä kun tietää että on edes joku tsäänssi että parempaa on edessä. Lopettamistakaan en tuntenut mitenkään hankalana. Toki vieroitusoireet on yksilöllisiä, mutta en tajua miten niitä ei muutamaa viikkoa kestä jos on lääkkeiden sivuoireitakin siihen asti kestänyt. 😀

    Lisäksi siis, vaikka omat kokemukseni masennuslääkkeistä todella hyvät onkin, haluaisin lisätä että tuossa puhut todellakin asiaa, omaa oloa ja omaa kroppaa on hyvä tutkailla ja tunnustella. Itse ainakin tunsin milloin lääkkeet alkoivat käydä tarpeettomiksi, vaikka ”aikaraja” ei ollut vielä täynnä ja lähes kaikki kehottivat vielä jatkamaan. Omiin tuntemuksiin kannattaa luottaa, varsinkin jos ne sinnikkäästi pysyttelevät samoina.

    Elämäntavoilla ei minusta masennukseen sairastumisen ehkäisyssä ole mitään osaa. Tilannetta ne voi pahentaa mutta ei sen enempää kuin huonot elämäntavat voi pahentaa terveen elämäntilannetta. Tietenkin lepo ja tervehtymiselle ajan antaminen on eri asia, mutta se miten syö, liikkuuko ja saako kaikki vitamiinit ei kyllä vaikuta masennukseen suuntaan tai toiseen. Itselläni ainakin vain helpotti kun ”lopetin yrittämästä” ja annoin itselleni luvan elää juuri niinkuin huvitti ja no, lähinnä niinkuin sattui jaksamaan.

    Nukahtamislääkkeet auttoivat ihan hurjasti, mutta sen ne tekivät jo avaamattomasta paketistakin asti. 😀 😀 Jo tieto siitä että JOS en saa unta, on helpotus saatavilla auttoi usein. ”Varalta” en ole nukahtamislääkkeitä ottanut enkä osaa sen tyylin järkevyydestä sanoa…

    Yleensä en kommentoi eikä minulla ole mitään asiaa, mutta nyt halusin höpöttää oman tarinani, jotta mahdollisesti joku saisi luettavakseen uusia kokemuksia masennuksesta ja masennuslääkkeistä. 😀

    Tsemppiä kaikille masentuneille, paska sairaus ei voi muuta sanoa! Eikä sekään kyllä helpota että 99% tutuista vaan kehottaa ottamaan itseä niskasta kiinni. 😉

    Anteeksi jos tuli sekava tarina! 😀

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos pitkästä ja mielenkiintoisesa tarinasta! =) Kuten monelle jo mainitsinkin, näin oppii itsekin ymmärtämään sairautta paremmin!

  9. Maria sanoo:

    Kiitos Aino tosi hyvin kirjoitettuna. Olen itse kokenut kova ero ja elin narsistin kansa missä oli väkivalta.
    Kun kävin lääkärissä ja kerroin kuinka väsy olin kaikista. Heti ne määräisi että ottaisin masenuuslääkettä. Mutta en suostunut. Liikkunasta on saanut voimaa.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos Maria! Hienoa että liikunta on toiminut sulla niin hyvin. 🙂

  10. R sanoo:

    Oma masennukseen johtanut kokemus johtui 1,5 vuotta kestäneestä flunssakierteestä. Lihoin ja en voinut liikkua yhtään, sillä aina flunssan vähän helpottaessa tulin uudelleen kipeäksi. Lääkärit eivät osanneet kertoa mikä on vialla, muuta kuin että immuniteetti on alhaalla joten sain aina vain uuden viruksen. Lopulta tämä johti masennuslääkkeisiin ja nukahtamislääkkeisiin joita olen syönyt nyt 10kk. Tästäkin ajasta olen ollut 7kk edelleen kipeänä. Lääkkeiden avulla olo ei ole epätoivoinen ja uskallan silloin tällöin toivoa, että pääsen vielä joskus takaisin salille.

  11. Sanni sanoo:

    Pakko tulla kommentoimaan omaa tarinaa tähän. Itselläni oli lievä masennus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Tajusin, että itsetunto oli alhaalla ja kelasin, että elämä vaan on paskaa. Onneksi tajusin mennä koulun psykologille. Kun sitten puolen vuoden siellä käymisen jälkeen hän ilmoitti, että mulla on masennus olihan se vähän shokki. Olisin voinut tässä vaiheessa alkaa syömään myös lääkkeitä, mutta päätin itse, etten halua. Puhumisen avulla sitten paranemaan päin ja ihan vaan se autto, että tajusin ettei mun koko elämä välttämättä tuu olemaan samanlaista.

    Musta tuntuu, että pahimpina aikoina liikunta tuntui niinkun se ois taakka ja vaan pahotti mieltä lisää. Pitäis mennä, mutta ei jaksa eikä pysty. Ruokaakin halusi vain sitä rasvasinta ja lihottavinta, koska comfort food. Loppujen lopuksi oli sellainen ajatus, että miksi mä lähtisin urheilemaan, en mä mitään saavuta koskaan enkä saa siitä mitään. Ruma, huonokuntonen ja lihava kun olen. Nyt voin kyllä latsella taaksepäin ja miettiä kuinka väärässä olin ja kuinka vääristynyt minäkuva mulla olikaan. En kuitenkaan väitä, ettei alakuloista oloa voi muuten hoitaa liikunnalla.

    Tsemppiä muille masennuksen kanssa taisteleville ja kiitokset Aino tekstistä. Hyvä, että aihetta tuodaan lisää esille. 🙂

    • ainorouhiainen sanoo:

      Rankkoja tarinoita ja tuntuu todella surulliselta ajatella että niin nuorena on tällaisia oloja ja ajtuksia. Hienoa että sait apua ja uskon että monelle tuo puhuminen olisi niin äärimmäisen tärkeää, sitä saa selkoa ajatuksiin ja toivoa huonoon tilanteeseen. Kiitos kokemuksen jakamisesta <3

  12. H sanoo:

    Ditt inlägg är bra tycker jag, och tar upp ett väldigt viktigt ämne. Jag har haft flera depressioner i mitt liv och också ätit mediciner (SSRI preparat, ca 3-4 olika…). Min personliga erfarenhet är att medicinering hjälper en ur den värsta svackan, så att man klarar av vardagen igen. Men biverkningarna är allt annat än roliga, och ofta inser man inte vad som är biverkning och vad som är sjukdom. Jag har drabbats av överaktivitet, skakningar, minnesproblem, magproblem för att nämna några..ingen medicinsk personal har tagit dessa på allvar. Men i min värld är det inte normalt att t.ex vara tvungen att springa 10 km klockan 1 på natten för att få ro eller att inte kunna sitta ner i fem minuter utan att få myror i brallan. Sista ronden till läkaren för depression var för ett par år sedan. Jag gick ut efter tio minuter med ett nytt recept. Jag hämtade aldrig ut den..För mig, och detta är ju såklart personlig erfarenhet, är fysisk träning minst lika effektiv som medicin. Men det räcker inte med ”lugna promenader” utan det måste vara hård fysisk motion. Antar att det stimulerar alla signalhormoner jag behöver/inte behöver. Med några år på nacken kan jag tyvärr säga att hälsovården inte tar depressioner/utmattningsproblematik på allvar och jag kommer att undvika mediciner så långt det går. Men man ska tänka på att har man en gång drabbats så är det lätt att falla dit igen. Så vad ska man hitta på när man är för gammal för en kunnon lenkki, får väl börja sticka eller något (det lär vara krävande för tålamodet i alla fall..).

    • ainorouhiainen sanoo:

      Tack! Onpa pahoja sivuoireita :/ Hienoa, että oot kuitenkin löytänyt keinon hoitaa sairautta. Liikunta on kyllä mahtava apu moneen asiaan! Tsemppiä ja kiitos että kerroit oman storyn. 🙂

  13. Kristiina sanoo:

    Ensinnäkin haluan kiittää todella hienosti kirjoitetusta tekstistä! Itselläni on myös omakohtaista kokemusta aiheesta. Lukion käytyä pääsin opiskelemaan vuosia haaveenani ollutta ammattia, ja noin puoli vuotta valmistumisen jälkeen pääsin kyseiselle alalle töihin. Olin onneni kukkuloilla, rakastin työtäni, sekä toista rakasta harrastustani liikuntaa. Elämässä meni kaikilla osa-alueilla todella hyvin. Kuitenkin reilun vuoden työssä käymisen jälkeen vatsani alkoi oireimemaan todella rajusti. Kärsin todella pahasta ummetuksesta, vessassa pääsin käymään noin kerran viikossa, ja usein kun vatsa alkoi ummetuksen jälkeen toimimaan niin se olikin muutaman seuraavan päivän aivan sekaisin ja jouduin lähes tulkoon asumaan vessassa. Olo oli muutenkin todella heikko, olin hyvin huonovointinen, oksentelin, pyörtyilin (vaikka ruokavalio kunnossa) sekä vähän väliä ruumiinlämpöni oli koholla. Töissä jaksaminen tuntui ajoittain mahdottomuudelta, vaikka kovasti olisinkin halunnut olla siellä! Lääkäreissä juostessani tuntui ettei kukaan ottanut minua todesta, työterveydessä kehotettiin menemään päivystykseen, sillä olo oli niin heikko ja pävystyksessä todettiin etten ollut niin akuutin hoidon tarpeessa että olisin heidän asiakas. Tähystyksiin pääsin vasta lähes puolen vuoden odottamisen ja lääkärissä ravaamisen jälkeen. Olin todella väsynyt, en nukkunut sillä vaikka olinkin sairaslomalla, pyöri päässäni ajatuksia siitä kuinka muut pärjäävät töissä, selviävätkö ilman minun työpanosta ja ovatko vihaisia/pettyneitä minuun jatkuvan sairasloman vuoksi. Vaikka samaan aikaan tiesin, etten voi asialle mitään kun lääkärit vaan kirjoittavat sairaslomaa vaikka haluaisin ainoastaan, että oireille löydettäisiin syy. Lopulta eräs lääkäri määräsi minulle masennuslääkkeitä ja ajan psykiatrille. En halunnut syödä masennuslääkkeitä, sillä tiesin mielialan laskun johtuvan ainoastaan jatkuvasta huonovointisuudesta. Menin tapaamaan psykiatria ja tämä ravistui minulle siitä, etten ollut masennuslääkkeitä syönyt. En jaksanut siinä mielentilassa alkaa taistelemaan psykiatrin kanssa, joten ajattelin olevan helpompi ratkaisu että aloitan lääkkeen syönnin. Tässä vaiheessa olin siis jo niin väsähtänyt, että olin kokenut paremmaksi vaihtoehdoksi työpaikasta luopumisen. Irtisanouduin siis töistä, sillä en jaksanut siitä aiheutuvaa stressiä, vaan halusin saada selville mikä vatsassani oli huonosti. Koin, että minut pakotettiin aloittamaan masennuslääkkeiden syöminen vasten omaa tahtoani, ja minusta leimattiin masentunut, alakuloinen ihminen. Tiedostan kyllä olleeni lievästi maentunut, mutta uskon jokaisen ihmisen mielialan laskevan aika paljon, jos yhtä raskaan fyysisen ”sairauden” seurauksena joutuu luopumaan työpaikastaan, harrastuksistaan ja lähes kaikesta. Pahimpina hetkinä en jaksanut tehdä mitään kipujen ja huonovointisuuden takia, ja lähes ainoa helpottava asia oli se, että sain pilleripurkin käteen. Enkä tarkoita etteivätkö lääkärit ym olisi ammattitaitoisia ja tekisk työtään, mutta omalla kohdalla jouduin kokemaan liikaa paikasta toiseen pomputtelua.
    Lopulta vatsaoireiden syyksi ei löytynyt mitään ärtyvän suolen oireyhtymän vaarallisempaa syytä, mutta sen johdosta olen oppinutkin vielä enemmän tarkkailemaan ruokatottumuksiani. (Vaikkakaan niissä ei ikinä olekaan ollut mitään huomautettavaa!) Tulin myös siihen tulokseen, etten voi palata edellisiin työtehtäviini enään takaisin ammattiin kuuluvan vuorokausirytmin vuoksi. Niin oltuani puoli vuotta sairaslomalla aloitin juuri opinnnot uuteen ammattiin. Nyt on siis käännetty ns uusi sivu elämässä ja käännetty nokka kohti tulevaa odottavaisin mielin!
    Teksi saattaa sisältää kirjoitusvirheitä, sillä kirjotan puhelimella. Toivottavasti kuitenkin saat edes jotain selvää kertomuksestani 😀

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos paljon! Huh, mikä tarina. Menee ihan sanattomaksi näistä jutuista.

      Nostan hattua sun positiivisesta asenteesta ja siitä että kaikesta huolimatta oot aloittanut uudet opinnot! Tsemppiä <3

  14. Terhi sanoo:

    Asiallinen kirjoitus! Olin ja ehkä olen vieläkin asiasta samaa mieltä…..mutta…… Söin järkyttävän paniikkihäiriöön joka on vaivannut koko ikäni kaksia eri masennuslääkkeitä. Olin täysin varma että minulla on väärä lääkitys. Liikunta, ruokavalio, vuodeksi sapattilomalle ulkomaille, painonpudotus sekä hyvät ravintolisät…niillä pääsin eroon lääkkeistä ja paniikeista. Nyt 1,5 vuotta myöhemmin ne on taas päällä ja yritän taistella ettei tarvitsisi mennä lääkepurkille….

  15. Oukka sanoo:

    Hei,

    Nyt oli pakko kommentoida, kun asia on niin lähellä itseä.

    Kärsin useamman vuoden kevätmasennuksesta ja alakulosta. Yhtäkkiset itkukohaukset, väsymys ja masennusoireet olivat välillä aivan kamalia. Sinnittelin kuitenkin kesätöissäni ja aina nousin sieltä masennuksen syövereistä.

    Nuoren ikäni ansioista olen kokoajan saanut asiantuntevaa hoitoa ja apua opiskelijaterveydenhuollosta. Viime vuonna sain lopulta diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tätä ennen olin pitkän harkinnan jälkeen suostunut syömään yhtä masennuslääkettä, jonka vaste oli minulla kuitenkin olematon. Lääkkeen aloittamiseen oli korkea kynnys, koin että sen syöminen ”leimaa” minut. Tilanne alkoi olla kuitenkin jo niin paha, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Kun huomasin, ettei minulle määrätty lääke toimi, sain yleislääkäriltä toisen resptin. Yleislääkärille menin sen vuoksi, että tilanteeni alkoi olla akuutti, eikä psykologia ollut silloin tavoitettavissa. Tämä uusi lääke ei kuitenkaan ollut minun tilanteeseeni sopiva, pahimmillaan se olisi pahentanut oireitani. Onneksi ymmärsin kysyä mielenterveyden ongelmiin erikoistuneelta tutulta lääkäriltä mielipidettä lääkkestä. Hänen sanoi, ettei minun missään tapauksessa tule aloittaa lääkettä. Mielenterveydenongelmiin erikoistumattomat, potilaan sairaushistoriaa kunnolla tuntemattomat lääkärit voivat siis pahimmillaan aiheutta reseptimääräyksillään todella paljon hallaa.

    Kun sairaushistoriani paremmin tuntevien hoitavien psykologin ja terapeutin kanssa huomasimme, ettei lääke auta, sain toisen reseptin. Tämä lääke on sekä omaan sairauteeni että epilepsiaan käytettävä lääke. Se, että moni syö samaa lääkettä epilepsiaan, helpotti kynnystä lääkkeen vaihtamiseen. Epilepsia tuntui siinä hetkessä ”normaalimmalta” ja ”hyväksytymmältä” sairaudelta, jolloin saman lääkkeen käyttö ei tuntunut niin pahalta. Tämä lääke on kuitenkin kohdallani todella hyvin toiminut, ja nyt toivon enemmän kuin mitään muuta, että voisin elää tämän kevään ilman suuria masennusoireita. Enää en edes tunee häpeää lääkkeen syömisestä, koska se auttaa minua.

    Itselläni oikean diagnoosin saamiseen meni lähes 7 vuotta. Tämä on tyylippistä mielialasairauksissa. Koska näitä sairauksia on vaikeaa diagnosoida, pahoihin oireisiin on pakko saada ”ensiapua” ja kun olo helpottaa, pitäisi asiaa alkaa tutkia tarkemmin. Valitettavasti tämä jatko taitaa ainakin aikuisten kohdalla jäädä usein tekemättä.

    Terapia on tärkeä osa hoitoa ja itselläni se on ollut hyvä tuki. Valitettavasti terapiahinnat ovat aivan pilvissä etenkin, jos diagnoosia ja sitä kautta terapiatukea Kelasta ei saa. Sen jälkeen kun diagnoosin on saanut, terapiassa käynti ainakin nuorilla, ja ilmeisesti tukiuudistuksen jälkeen myös aikuisilla, on käytännössä ilmaista verrattuna maksujen suuruuteen ilman tukea. Kuitenkin moni aikuinen, jolla ei ole diagnoosia, luopuu tai ei taloudellisista syistä uskalla aloittaa terapiaa, vaikka se voisi olla ratkaisu tilanteeseen. Lääkkeitäkään ei tällöin välttämättä tarvittaisi.

    • Minttu sanoo:

      Täällä myöskin yksi bipo! 😉
      En tiedä eroaako ns. normaalimasennus kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennuksesta, mutta luulen, että fyysisesti tapahtuma on sama.
      Biokemiallinen reaktio, jossa viestin kulku hermosoluihin välittävissä välittäjäainetoiminnoissa että hermosolujen sisällä toimiva kulku on häiriintynyt. (Tämä on hyvinkin perinnöllistä, esim siskollani krooninen masennus, veljeni myös taipuvainen). Tällöin henkilö on alttiimpi sekä henkiselle että fyysiselle stressille, joka taas edesauttaa mielialahäiriöiden syntyä.
      Uskon siis, että lääkkeiden tarve riippuu pitkälti ihmisestä. Jotkut tarvitsevat, jotkut eivät. Toki painotan myöskin tätä psykoterapian tarvetta jokaiselle masennuksesta kärsivälle, joko lääkinnän kanssa taikka ilman.
      ”Onneksi” masennus on leimattu kansantaudiksi, joka saattaa helpottaa hoitoon pääsyä/avun hakemista, oli oireet sitten lieviä tai matalia 🙂

      • Minttu sanoo:

        *vakavia

      • ainorouhiainen sanoo:

        Juuri näin, eli tarve riippuu tilanteesta ja henkilöstä, mikä kuitenkin usein jää varmasti tarkastamatta ehkäpä juuri niiden resussien vuoksi. Tuttuni oli juuri ollut lääkärissä ja hänelle oli lyöty käteen lääkkeet ja pitkä sairasloma, kun tyypin tuntien olen varma että taustatietojen kartoitus ja elämäntilanteen kertominen olisi viestinyt että tyyppi tarvitsee keskusteluapua ja apua saada elämä reilaan.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos että kerroit oman kokemuksen! Oon samaa mieltä terapiasta ja se on varmasti todella iso ja tärkeä osa paranemisprosessia ja sillä voitaisiin välttää lääkkeet usean kohdalla.

  16. Naikkonen sanoo:

    Täällä yksi joka syönyt noin 22-vuotiaasta masennuslääkettä nyt yli 30. Olen omakohtaisesti sitä mieltä että masennuksen estona kunnon hikiliikunta ja ruokavalion terveellisyys on paras. Jos masennus jo päällä tätä on vaikea toteuttaa. Mutta ehdottomasti ehkäisyssä nämä kaksi varsinkin liikunta parasta. Yritän näin pitää itseni irti siitä saatanasta

  17. Ananas sanoo:

    Suosittelen tutustumaan Aku Kopakkalaan, hänen käsitykseensä masennuksen hoidosta sekä lääkeyhtiöiden haluun tehdä bisnestä. Tässä linkkejä alkuun pääsemiseksi :

    http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/26/masentavat-laakkeet-kasikirjoitus
    ”Aku Kopakkala:
    ”Me haluttais niinkun et maailma olis aika yksinkertainen. Et siinä olis serotoniinin puute aivoissa ja lisätään serotoniinia: nopea fiksaus.” Serotoniinivajeesta ei ole löydetty tieteellistä näyttöä. Tämän myöntää jopa tunnettu masennuslääkkeiden puolestapuhuja, professori Erkki Isometsä.”

    http://akukopakkala.fi/piilotettu-kansansairaus-ssri-riippuvuus/
    ”Todellisuudessa koko lääkehoidon järjestelmä, johon suuresti luotamme, on rikki. Lääkärien taydennyskoulutuksesta vastaavat lääkeyhtiöt.”

    http://www.terve.fi/masennus/81094-psykologi-masennuksesta-on-tullut-kansantauti-laakkeet-eivat-tehoa

    Itse olen myös diagnoosin saanut, mutta terveydenhuollon lukuisista yrityksistä huolimatta en ole lääkkeitä halunnut. Juurikin siitä syystä, että luotan siihen, että masennus parantuu itsestään kunhan ihmisen perustarpeiden täyttymisestä on huolehdittu ja keskusteluapua/terapiaa on saatavilla. Olen itsekin käynyt pohjalla, jolloin tuntui ettei valoa näy, mutta melkein vuotta myöhemmin elämä näyttää jo kirkkaammalta. Lisäksi ammattini myötä olen nähnyt lääkityksen ”tehottomuuden, koska pelkällä oireiden poistamisella ei voida hoitaa syytä saati ihmistä kokonaisvaltaisesti. Pahimmissa tapauksissa juuri lääkkeet aiheuttavat masennuksen kroonistumisen.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Kiitos! Tutkin ehdottomasti linkit sillä olen kiinnostunut ymmärtämään asian mahdollisimman monelta eri kantilta!:)

  18. Kati sanoo:

    Hei, tosi mielenkiintoinen aihe. Itse en ole koskaan ollut masentunut – siis oikeasti sairastanut masennusta. Nuorena jo ”sain” seurata miten mielenhäiriöitä hoidettiin kaveripiirin ihmiseltä lääkkein. Ihminen muuttui zombiksi ja lihoi ja sitten vuosien päästä päätti oman elämänsä.
    Myöhemmin omien lasteni ollessa teini- ikäisiä heidänkin kaveripiireissään oli enemmänkin vastaavanlaisia elämänkohtaloita, joista nyt myöhemmin muutamat myöskin päättyneet traagisesti.

    Olen vahvasti sitä mieltä, että luonto, oikeanlainen ravinto, liikunta ja rauhoittuminen olisivat usein todella parempia vaihtoehtoja, kuin lääkkeillä tunteiden tukahdutus.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Olen samaa mieltä myös siit että terveelliset elämäntavat auttavat pitämään pään paremmin kasassa. Uskon kuitenkin että on myös niitä joilla on kaikki reilassa mutta silti sairaus iskee, eli ei varmaan ole olemassa yksiselitteistä vastausta tähän. Tärkeintä olisi että kaikki apua tarvitsevat saisivat sitä terapian muodossa. 🙂

  19. Heidi sanoo:

    ”Olisiko omassa elämässä jotain, mitä muuttamalla se olo ja tilanne helpottuisi ilman lääkkeitä?”

    Entä jos ei vaan kykene enää muuttamaan mitään? Helppo huudella omasta täydellisestä kuplasta et ryhdistäydy.

    Entä jos masennus johtuu yksinäisyydestä? Siitä että miettii aamulla herätessä että jos kuolisin nyt, niin miten kauan menis ennen ku joku huomaa sen? Jos ajattelet että vastaus on ”no sen ku meet johonkin missä tapaat ihmisiä” menisin jos jaksaisin edes nousta sängystä. Tää on ympyrä mistä ei pääse pois. Yksinäisyys johti ahdistukseen ja masennukseen. Ajatuksiin siitä et oon huono ihminen joka ei kelpaa kenellekään. Ei ihminen joka ajattelee niin voi mennä mihinkään tapaamaan ketään. Se taas johtaa siihen et yksinäisyys ei lopu ja masennus ei lopu joka johtaa siihen ettei jaksa tutustua keneenkään. Ei lääkkeet tätä poistanut. Lopetin ne vuoden käytön jälkeen koska en enää tuntenut mitään plus sivuvaikutukset oli ihan kamalat.

    Halusin vaan sanoa sen, että masentuneella ei yksinkertaisesti oo voimia muuttaa mitään omasta elämästä. Se että menee lääkäriin josta tarjotaan lääkkeitä saattaa vaatia ihan uskomattomia ponnistuksia. Ei pelkästään ajanvaraus vaan se että nousee sängystä oikeeseen aikaan, pukee päälle, kävelee bussille… Ei siinä jaksa ajatella et mitä vois tehdä toisin, hyvä jos jaksaa tehdä yhtään mitään.

    • ainorouhiainen sanoo:

      ”Olisiko omassa elämässä jotain, mitä muuttamalla se olo ja tilanne helpottuisi ilman lääkkeitä?”

      Tarkoitin tuolla viittauksella tilannetta jossa käydään juurikin näitä elämään kuuluvia alakulon hetkiä, pettymyksiä tai surua. Kaikki ei ole aina automaattisesti masennusta ja juuri se on ehkä tässä ongelma, että osattaisiin erotella ne jotka oikeasti tarvitsevat lääkitysapua. Ymmärän täysin että tuollaisessa tilassa ei ole mitään merkitystä kuinka paljon joku tsemppaa liikkumaan tms vaan apua tarvitaan myös muulta taholta.

  20. ros sanoo:

    Olen samaa mieltä näistä lääkkeistä – tuntuu että niitä tarjotaan todella heppoisin perustein, mutta useammalle niistä on oikeasti hyötyäkin. Masennuksessa hoidon pitäisi kuitenkin olla yksilöllistä, ja sisältää paljon muutakin kuin käteen lyötävät lääkkeet.

    Omalla kohdallani, lääkkeet ovat olleet pelastus. Kärsin yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä, joka johti myös keskivaikeaan masennukseen. Olin syksyllä siinä tilanteessa, että tuntui, ettei elämä enää tuota iloa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Töihin ja kouluun lähteminen aiheutti itkumyrskyjä ja järkyttävää, sisäistä pahaa oloa. Jäin mieluummin kotiin, turvaan. Olen henkisesti taistelija, ja menin lääkärin puheille vasta siinä vaiheessa, kun omat välineet pärjäämiseen eivät enää riittäneet. Lääkkeestä sain hurjan avun, pääasiassa ahdistukseen – pystyn tekemään päivittäiset asiat, nukun hyvin ja yleinen olotilani on levollisempi. Jatkuva, piinaava paniikki on poistunut, ja samalla tunnen että hymyilen taas enemmän. Ja lääkkeiden aloittamisesta on noin 1,5 kuukautta. Toki minullakin terapia vasta edessä, mutta varsinkin ahdistus ja masennus, ne kun ovat sellaisia tauteja että usein niitä omia keinoja ei enää löydy tilanteen hallitsemiseen. Ja koen saaneeni lääkkeistä juuri sen avun jota kaipasinkin – mielialan tasoittuminen ja muutenkin, tuntuu että voin taas hengittää. En usko että olisin millään enää pelkällä omalla tsemppaamisella päässyt tähän tilanteeseen, missä olen nyt.

    Jokainen tapaus on niin yksilöllinen, ja ihan naurettavaa edes lähteä suomi24:seen lukemaan, mitä joku sai jostakin masennuslääkkeestä sivuoireena. Olen itse sitä mieltä, että mikäli et itse enää koe kykeneväsi ja lääkkeitä sinulle tarjotaan – kokeile. Jos ko. lääke ei sovi sinulle, kokeile toista. Älä missään nimessä jää yksin pahan olosi kanssa, äläkä suostu pelkkään lääkehoitoon, jos et koe että sekään riittää, tai että siitä on apua ollenkaan.

    Pääasia minusta on kuitenkin se, että ihminen lähtee hakemaan apua.

    • ainorouhiainen sanoo:

      ”Masennuksessa hoidon pitäisi kuitenkin olla yksilöllistä, ja sisältää paljon muutakin kuin käteen lyötävät lääkkeet.”

      Siinä kiteytyy hyvin se mitä itsekin tällä tekstillä hain! 🙂

  21. Miimii sanoo:

    Kärsin unettomuudesta, olen ollut huono nukkumaan lähes koko ikäni. Pyysin lääkäriltä vanhaa allergialääkettä unettomuuden hoitoon, koska en halua käyttää unilääkkeitä.

    Lääkäri antoi kyllä reseptin, mutta samalla masennuslomakkeen ja tyrkytti masennuslääkkeitä.
    Tunnelma oli painostava – kyllä tässä nyt varmaan myös masennusta mukana…

    Hymyilytti, koska jos saan nukuttua, niin olen hyväntuulinen, ja unettomuuskin on kausittaista ajoittuen vuodenaikojen vaihteluun. Oma sisäinen rytmini on vain iltapainotteinen, joten kehoni herää, kun pitäisi mennä nukkumaan.

    Olen kerran lääkärin painostuksesta nuorempana kokeillut masennuslääkkeitä, jotka tekivät tunteettomaksi. Kokemus oli lähes traumaattinen. Varmasti lääkkeistä on apua joillekin, mutta olen itse hyvin skeptinen haittavaikuksista ja lääkärien innosta jaella masennusdiagnoosia viiden minuutin keskustelun perusteella.

    Uskon, että on paljon ihmisiä, joiden oireita hoidetaan masennuksena, kun todellisuudessa kyseessä on elämäntilanne, väsymys, huono kunto yms. Lääkäri on auktoriteetti, jota osa ei kykene kyseenalaistamaan.

    • ainorouhiainen sanoo:

      Tiedän vastaavia tilanteita aika paljonkin. Kaikilla ei vaan ole ymmärrystä kieltäytyä lääkehoidosta vaan uskotaan luonnollisesti mitä lääkäri kehottaa. Tuttuni, joka oli synnyttänyt vähän aikaa sitten ja jolle tarjottiin lääkitystä, kieltäytyi. Lääkäri soitti perään vielä useasti ja lähestulkoon pakotti häntä ottamaan lääkkeet vastaan.

      Kiitos kommentista 🙂

  22. Keskustelufoorumi masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista kärsiville:

    http://www.hullujenhuone.com

    Tervetuloa mukaan kaikki joita aihepiiri koskettaa!

Kommentoi